KUKA NÄKEE MISSÄ VIKAA?

Useimmiten ongelmat parisuhteessa johtuvat vuorovaikutus- ja kommunikointi vaikeuksista. Kommunikointi ei toimi, tulkitaan toisen käytös virheellisesti tai ei itse saa kumppanilleen asiaansa ymmärretyksi ja siksi turhautuu.

Monesti olosuhteet eli ympäristöstä tulevat paineet tai vastoinkäymiset saattavat laukaista parisuhdeongelmia vaikka pariskunta rakastaisi toisiaan vilpittömästi.

Ratkaisu on usein tuohon kommunikointiin ja toisen ymmärtämiseen panostaminen. ja kun kiintymystä ja välittämistä löytyy niin jaksaa vastonkäymisten yli juurikin työskennellä parisuhteensa eteen.
Luota omaan näkemykseen, se on usein aito mutta tiedustele myös kumppanisi mielipidettä, saatat yllättyä että asioissa on muitakin puolia kun se mitä pinta näyttää.

Voi olla, että on osittain vuorovaikutuksessa ja kommunikoinnissa oppimista, mutta raskaaksi käy elämä, kun parempituloisena (naisena) joutuu huolehtimaan vielä pienestä lapsesta ja kotitöistä, ylipäänsä kantamaan suurta vastuuta asioista. Ei ole mielestäni paljoa vaadittu, jos esimerkiksi joskus kävisi jossakin reissussa, mutta kun täytyy itse suunnitella ja järjestää kaikki ja valitettavasti maksaakin, niin ei vaan huvita enää - edes puhua, ei yrittää.

Tänään sain tietää, ettei minua valittua työpaikkaan, johon tosissaan olisin halunnut. Muutoinkin tämän työpaikan myötä käytännön asiat olisivat helpottuneet. Nyt olen ihan rikki, en kertakaikkisesti jaksa. Kyyneleet vaan tulvii silmistäni. PIenen lapsen takia pitäisi jaksaa. Miksi kouluttautua, miksi yrittää ymmärtää muita, kun aina olet se joka jää jalkoihin??

Hei,

Nykytilanteessa on ns. työhönottajien herkkupöytämarkkinat, tarkoittaen sitä että on mistä valita koska työttömiä ja työnhakijoita on runsaasti mistä ottaa.

Sitä ei moni ymmärrä, ellei ole kokenut miltä pettymys maistuu kun toiveet ovat korkealla ja ei valitakkaan - itku siinä nykypäivänä pääsee niin piinkovalta uranaiselta kuin nelilapsisen perheen isältä. Ja turhautuminen ja kova petetyksi tulemisen tunne, kun on kituuttaen ja hikoillen kouluttautunut, uhrautunut ajatellen sen suojaavan jotenkin ettei ainakaan tällaiseen tilanteeseen joutuisi ettei kelpaisikaan, koska on pätevyys ja ammattitaito todistetusti, mutta kun sekään ei riitä... mikä ihme se sitten jos alkaa ihmiseltä kyyneleet tippumaan ... ja vaikka kuinka hoetaan ettei pidä ottaa henkilökohtaisesti, niin kyllä se vaan potuuttaa kun sivuutetaan.

Mutta pettymyksen tunne haihtuu aikanaan, niin sinullakin.
Ja jos paikka oikeasti olisi ollut sinun ja hyväksi sinulle -- sinä olisit sen silloin saanut.

Sinun vuorosi tule vielä, ethän pura pettymystäsi ja turhautumista perheeseesi, he ovat syyttömiä ja rakastavat ja tarvitsevat sinua, he ovat sinun omat ihmisesi.

Niin minä ajattelin ja tsemppasin itseäni ennen soveltuvuustestejä, että hyvä jos testataan, niin tietää sitten itsekin oman sopivuutensa. Tähän tehtävään valittiin sitten vanhempi mies, joka jyräsi muut ryhmätehtävässä (puhui päälle tai pikemminkin ei edes antanut toisten esittää ajatuksiaan). Jos sellaista etsivät, niin täytyy ehkä olla onnellinen, ettei tullut valituksi.

Minulla on työpaikka, palasin siihen tänään muutaman vuoden poissaolon jälkeen. Ja minulle on tarjolla nyt entisiin tehtäviin nähden parempiakin tehtäviä, mutta kun se työ ei tunnu yhtään sytyttävän. Olen niin ahdistunut kaikesta. Olemme jo tavallaan sopineetkin erosta, mutta kun nämä asiat pitäisi saa järjestykseen, tai tarkoitan, että pienen lapsen kanssa ei voi tehdä ihan järjettömiä ja hätiköityjä ratkaisuja. Vaikka tässä on pettymyksiä tullut matkan varrella, niin olen yrittänyt uskoa siihen 'oman aikani tulemiseen'. Nyt se ajattelu tuntuu vain niin naiivilta.

Kiitos sinulle tuesta ja ymmärtämisestä!

Hei,

Kun sinulla on niin paljon muutoksia ollut, lapsi, työpaikkaasiat, äitiys ja parisuhde,
niin kunpa te kaksi ette hätiköisi tuon eroasian suhteen.