Mikä saa ihmisen haaveilemaan kirjailijan urasta? Mikä saa pyllähtämään tietokoneen ääreen, ja naputtelemaan ensimmäiset rivit omasta romaanikäsikirjoituksesta?
Mitkä ovat tämän palstan kirjoittelijoiden tuntemukset asiasta, ja mitkä ovat omakohtaiset kokemukset? Syntyikö halu kirjoittamiseen jostain yksittäisestä tapahtumasta, pikku hiljaa ajan kanssa kuin itsestään, vai ajoiko siihen joku ulkopuolinen tekijä? Kommentteja ja keskustelua!
Mitkä ovat tämän palstan kirjoittelijoiden tuntemukset asiasta, ja mitkä ovat omakohtaiset kokemukset? Syntyikö halu kirjoittamiseen jostain yksittäisestä tapahtumasta, pikku hiljaa ajan kanssa kuin itsestään, vai ajoiko siihen joku ulkopuolinen tekijä? Kommentteja ja keskustelua!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Dekadenssi.
Kai se kirjan kirjoittamisen halu tuli siitä, kun lapsena sain kirjoista upeita elämyksia ja halusin itsekin saada aikaan sellaisia. Jos elämä olisi mennyt kuin silkkiä vaan, olisin kai haudannut haaveeni. Mutta kun on kertynyt paljon kokemuksia joita haluan jakaa, niin siksipä asia on taas ajankohtainen.
Kiertelen usein kirpputoreja ja ostelen kirjoja parilla eurolla. Kun katson sitä valtavaa kirjojen määrää, ihmettelen todella, miksi minun pitäisi saada oma hengentuotteeni sinne pölyttymään. Mainetta ja kunniaa en halaja. Rahaa ottaisin mieluusti mutta sitä saa helpommin ja varmemmin vaikka siivoamalla. Julkaisukynnys on aika mahdoton ylittää ja vaikka se onnistuisikin, kirja on markkinoilla vain yhden vuoden ja sitä myydään parhaimmillaan muutama sata.
Mitään järkeä ei ole haaveilla kirjailijan urasta. Mutta pitäähän ihmisella olla harrastuksia ja unelmia. Siksi kirjoitan.
Minä olen halunnut kirjoittaa "aina". Halu syntyi koulun äidinkielen aineista, jotka tuppasivat venymään ja paukkumaan yli kaikkien pituusrajojen. Taisin olla kolmannella - tai viidennellä - kirjoittaessani ensimmäisen pitkän tekstini. Olin kai 14, kun lähetin kustantajalle ensimmäisen tarinani. Kauan siinä menikin ennen kuin sain muutakin kuin hylkyjä. Eka myönteinen vastaus tuli sitten ollessani 32v.
Kylmät väreet kulki selkäpiissä tätä lukiessa. Itselläni innostus kirjoittamiseen syntyi samaan tapaan peruskoulun ensimmäisillä luokilla, ja se lähti ihan tavallisista kouluaineista. Ensimmäinen "pitkä" tarina valmistui juurikin viidennellä luokalla, tämä on jäänyt elävästi mieleen, ja se oli noin kolme A5-kouluvihkoa pitkä. 14-vuotiaana (luokkien 8. ja 9. välillä) harjoittelin (muka) romaanin rustaamista. Valmiiksi sain yhden kesän aikana noin 50 liuskaa todella kökköä tekstiä, ja projekti lässähti siihen. Hyvä alku!
Jos tärkeintä yksittäistä tapausta haetaan, niin sekin on helppo nimetä. Se oli lukion luovan kirjoittamisen kurssilla, jossa kurssikokeen sijaan raapustettiin novelli. En saanut omaani valmiiksi määräaikaan mennessä, en totta puhuen lainkaan, ja palautin sen varmaan viikkoja myöhemmin täytenä raakileena. Arvosanaksi tuli 10, ja äidinkielenopettaja ilmaisi halukkuutensa lukea novellin, mikäli joskus saisin sen viimeisteltyä. Hurja tunne. Joku oli ihan oikeasti valmis käyttämään vapaa-aikaansa meikäläisen raapustuksiin.
Kirjoittaminen on ainoa ilmaisun ja kommunikaation muoto, jota voin tehdä vapautuneesti, vapaana muista pidäkkeistä.
Vanhemmiten radikalisoidun ja eristäydyn yhä selvemmin maailmasta ja tästä mielipuolisesta uuskeskiajasta. Tarvitsen toki vuoropuhelua minäkin; käyn sitä nimimerkkien takaa Internetin forumeilla, ja kuin heittämällä kiven tyhjyyteen, omien tekstieni mykkien lukijoiden kanssa.
Koen toteutuvani ihmisenä vain silloin, kun kirjoitan onnistuneesti. Se on siis harvinainen mutta sitäkin miellyttävämpi olotila. Jo varhain muistan, miten kirjoittaminen antoi minulle jonkinlaisen olemassaolon oikeutuksen, mutta ne muistot mitä koulun alaluokkien pakotettujen aiheiden ainekirjoituksista ja erään maisterin arvioinneista joistakin infantiileista runoistani jäivät mieleeni, ovat saaneet minut pitämään tervettä etäisyyttä oikeastaan kaikkeen.
Kuten havaitsemme lähtökohdat voivat ja usein ovatkin erilaisia. Itse kirjoittaminen on puolestaan sellaista, ettei sitä mielestäni voi perustella, sillä se joka tietää mistä on kyse painii saman ongelmavyyhdin kanssa ja ne, joille asiaa joutuisi selittämään, eivät sitä kuitenkaan voi ymmärtää.
Kaikilla kirjoittajille lienee yhteistä se sisäinen pakko kirjoittaa. Osa sitten kykenee menestymään jopa virallisilla väylillä, ja se on itsessään loistojuttu. Sitten ovat vielä ne muut, kukin tavallaan, kukin omaa tietään kulkien.
Minä kirjoitan, niin kauan kuin elän, tekstiä hautakiveeni.
Emt. Pakko. Siks vaan.
Tai koska vihaan maailmaa niin paljon, että haluan muuttaa sitä.
Siis paremmaksi.
KAUNIIMMAKSI.
Olen aina ollut kiinnostunut taidekirjallisuudesta. Mutta minulla on tutkijan koulutus. Tutkijan työssä on joitakin yhtymäkohtia taiteen tekemiseen, se voi olla sisäinen pakko, mutta se voi olla myös periksiantamattomuus ja kiireetön keskittyminen.
Minut sai ensimmäisen käsikirjoituksen kirjoittamaan tutkimusaineisto. Uteliaisuus. Odottamattomuus. Olin mukana tutkimuksessa, joka herätti ristiriitaisia ajatuksia, joiden ratkominen ei tuntunut kiinnostavalta vain tieteen kulmasta, vaan myös taiteen.
Käsikirjoituksen suunnittelu, laatiminen ja kirjoittamisen työkalujen opiskelu vei minut Oriveden opistoon romaanipajaan. Aineistoa aloin katsoa erilaisesta kulmasta ja löysin kiinnostuksen kokeiluihin. Kävin vielä jatkopajoissa ja sain ohjaajalta ja kurssilaisilta sellaista palautetta, että korjailin romaania hissukseen siihen kuntoon, että uskalsin lähestyä kustantajaa.
No mitkä on taidekirjojesi nimet ?