Vai olivatko kotiolot sellaiset että päätitte jo lapsena ettei enää koskaan mitään tällaista, jos tästä joskus pääsee eroon?
Meinaan vaan, että kai se parisuhteen malli tulee vanhemmilta jne.
Meinaan vaan, että kai se parisuhteen malli tulee vanhemmilta jne.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Omat kotioloni olivat loistavat, tulin isän ja äidin kanssa hyvin toimeen enkä koskaan kokenut että jotain puuttui.
Valitettavasti muu maailma ei ollut yhtä mukava ja sen seurauksena minusta tuli näin erakko kuin mitä olen nyt. Ikävää onkin että kun vanhemmat ovat antaneet kaikkensa niin siitäkin huolimatta lopputulos on näin huono.
Ei ollut onnellinen lapsuus. Kaksi pakopaikkaa mulla oli; mummola ja metsä.
Mun isä ja äiti ryyppäs aina vaan. Isä sitten lähti kun olin joku 6-7 vuotias. No äiti alkoi ryyppäämään kaksin käsin sen jälkeen ja toi jotain pulsuja meille ryyppäämään. Sitä kesti 3 vuotta kunnes soskutädit haki ja jouduin lastenkotiin. Oli se parempi joutuu sinne kun sen jälkeen oli aika normaali lapsuus ja psytyin jopa kouluakin käymään. No siel lastenkodis oli mun ikäisiä tyttöjä ja poikia et se varmaan helpotti sitä sopeutumista. Olin onnellinen siitä ettei tarvinnut kattella sitä äidin juopottelua enään.
Minua peloteltiin tuolla lastenkodilla pentuna. Itse aiheuttivat ongelmat ja kun pentu rupesi oireilemaan, tai hakemaan oikeutta itselleen, annettiin selkään ja uhattiin lastenkotiin lähettämisellä, siellä kuulemma hakkasivat kakaroita. Olisi ollut parempi, jos olisinkin päässyt sinne, olisi luultavasti ollut joku, jolle puhua. Kotona sellaista ei ollut.
No tuol misä minä olin niii ei siel ketään hakattu. Olisin antanut samalla mitalla takas, kun olin nuorena aika kova puolustaa itseäni.
No, olisi kai se voinut onnellisempikin olla. Oli mulla asiat ihan hyvin, kavereitakin oli pihapiirissä. Vanhempani pärjäsivät aina hyvin rahallisesti, olin kai vähän liiankin hemmoteltu ja yltäkylläisyydessä eläjä. Ala-asteella jouduin silloisen rehtorin seksuaalisesti ahdistelemaksi ja siitä alkoi jonkinmoinen oireilu, sairastuin anoreksiaan, aloin eristäytyä, sain raivokohtauksia ja koulu rupesi menemään vähemmän hyvin. Myös vanhempien kanssa alettiin ottaa yhteen. Kaikki meni melko hyvin kunnes yläaste alkoi. Siitä alkoi kiusaamiskierre, sekä yksinäisyys ja pahat riidat vanhempieni kanssa. Olisi asiat paljon huonomminkin toki voineet olla, siis päihteitä perheessä, vielä pahempaa seksuaalista hyväksikäyttöä jne.
Muuten oli hyvä mutta negatiivisia tunteita ei saanut ilmaista eikä niistä voinut puhua. Se tavallaan jätti ikävät patoutumat sisälle. Onneksi aikuisena sitä käsittää asiat melko hyvin. Isälle olen ollut aina yhtä kuin kuollut. Onneton juoppo se on aina ollut. En silti ole sen koommin katkera vanehmpien virheistä. Ihmisiä ne vaan on...... Paljon olen kans hyviä ominaisuuksia niiltä saanut.
Ite en kuitenkaan erityisemmin lapsia hingu. Sen verran pahasti olen kärsinyt elämässä etten toivo heille samaa.
Suoraan sanottuna olen jo ihan elämään kyllästynyt. Mikään ei innosta. Ei matkustelu, uudet ihmiset, tai edes ihastukset, kun en ihastukaan. Kaikki tuntuu vaan siltä, "että aijaa, ihan kiva. Se siitä, pääsenkö nukkumaan." Eikös se ole vähän sama kuin että on valmis kuolemaan...........? :/
Yleisarvosana: Tyydyttävä. Aika ennen syksyä 1991 parempi kuin jälkimmäinen puolisko. Sitä samaa perus-rapaa tuli poljettua kuin muutkin, ei huippukohtia(onnellisuutta) mutta ei sitä alinta pohjamutaakaan.
En kauheasti viitsi valitella oman kotini tympeydestä ja kyvyttömyydestä suomaan minulle sosiaalisia taitoja ja itsevarmuutta, muistan ne leikkikaverit joiden kotona asiat eivät olleet niin hyvin kuin meillä.
Uskon että kotiolot on vaikuttanu tosi paljon. Narsistivanhemman mielivallan alla on aika vaikea kasvaa "tasapainoiseksi" peruskiva ihmiseksi ilman ystäviä tai muita kasvua tukevia aikuisia, jotka nekin vanhempi napsi yksi kerrallaan pois elämästäni. On ihan hirveätä päivittäin elää, kun kokee että kaikki omat ajatukset ja teot on jotenkin sidoksissa siihen toiseen ihmiseen ja kokee aina vain niitä huonommuuden tunteita itsestään.
On tosi vaikea saada ystäviäkään kun ajattelet itsestäsi vain pahaa ja sätit itseäsi, saati että olisit innostunut jostain tai harrastaisit mitään koska nekin on ammuttu aina alas "laiskotteluna, lellotteluna tai sen ja sen persiissä juoksemisena". Onneksi melkein kilahdin teini-iässä ja tajusin tilanteeni ja pääsin pois kotoa, koska muuten olisin tappanut itseni. Niin vähän nautin enää silloin elämästäni,saati sitten että olisin kokenut itseäni enää ihmisenä jolla on koko elämä edessä.
Yksinäisyys ei silti ole hävinnyt minnekkään. En edelleenkään tutustu ihmisiin, ja se on nykyään tosi hankalaa koska minulle ei ole kertynyt semmoista perus tutustumis/juttelu tyyliä mitä nyt tavallisesti ihmisillä on. Parikymppisenä on vaikea aloittaa tutustuminen sellaisten ihmisten kanssa jotka ovat eläneet perus tapahtumarikasta elämää ja itsellä taas ei ole paljon tapahtunut mitään saati tullut uusia ihmisiä elämään sitten esikoulun.
Tuo ihmisiin tutustuminen, olen samassa jamassa, kuin sinä, mutta ikää jo päälle kolmenkymmenen. Tosiaan, ne, jotka ovat saaneet elää, ovat menneet eteenpäin, kun oma elämäni ei ole päässyt ikinä lähtemään liikenteeseen. Vaikea varmaan löytää yhteinen sävel ihmisen kanssa, joka on elänyt joskus teininä tätä vaihetta, missä minä olen vieläkin. Rupeaa taas pännimään, kun ajattelee, kuinka kaikki käy aina vain vaikeammaksi.
Niin ja vielä se että en ole katkera koska ymmärrän isääni nyt paremmin kuin joskus teininä. Ja olen ihan tavallinen tyttö, enkä mikään inisevä kuiva katkarapu. Mutta siis se vaan on vaikeaa kun pitää aloittaa se eläminen vasta nyt, mutta minä yritän eli en vain jää pyöriskelemään paikoilleni. Tsemppiä kaikille saman ongelman kanssa kamppaileville =}!
Ennen kouluikää minulla oli oikein onnellinen lapsuus.
Mulla oli tosi kurja lapsuus. Oon kokenut fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa koko pienen ikäni. Päätin, että ei koskaan enään. Mä olin myös pitkään tosi katkera mun vanhemmille. Aattelin et mun arvokkain aika elämäst on pilattu.
Sit ku asuin tarpeekskauan poissa lapsuuden kodista, aloin ymmärtää, että se arvokkain aika elämäst on se jonka mä teen arvokkaimmaks ajaks. Ja ymmärsin, että se viha ja katkeruus teki mut vaan ahdistuneeks ja surulliseks. Mietin et mitä järkee antaa vanhojen juttujen edelleen piinata mua.
Nykyään oon todella tyytyväinen mun elämään. Parisuhdetta ei oo, mutta ne onkin se suurin haaste aina mulle. Tosin nyt kun on kaikkien muiden asioiden kanssa päässy sinuiks ni seuraavaks haastan itteni parempaan parisuhteeseen :) Kaikki on mahdollista kun vaan itse on valmis tekee työtä sen eteen.
Olet ymmärtänyt nuori nainen. Katkeruus ja itsesäälissä piehtaroiminen eivät ketään rakenna. Turha kantaa kaunaa vanhemmille heidän rikkinäisyytensä vuoksi. aina voi kehittää omaa itseään ihmisenä.