Mihin se minä voi kadota, en ole koskaan käsittänyt? Vanhat kokemukset vaikuttavat? Hylätyksi tulemisen pelko?
Mikä on pahinta rakastumisessa?
ihmettelee
152637
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Pahinta rakastumisessa on herkkyys ja haavoittuvuus, joka ihmisen silloin valtaa. Ja pelko siitä, että tunteille nauretaan.
Minuun sattui kauan, kauan sitten ja vielä kaksi kertaa peräkkäin niin pahasti, etten enää koskaan aio vapaaehtoisesti tunnustaa rakastavani.
Yhtä paha kuin tunnustaa rakkautta on sen tunnustamatta jättäminen....se vasta rassaakin, sitten jälkeenpäin...
Niin tai näin, aina sattuu.
ei satu niin paljon kuin tunnustaminen ja naurunalaiseksi joutuminen.
Kun rakkaus nostetaan näkyviin, sitä pilkataan ja lopuksi heitetään roskiin. Kuin mikä tahansa muu turha ja arvoton.
Se oli kauneinta ja arvokkainta mitä minulla oli.
Kyllä se sattuu ja kaduttaa, usko pois !
Ongelma on siinä, että jos tulee satutetuksi, se on paha, toisaalta jos sen jättää tunnustamatta, voi jossitella pitkään. Eivät kaikki heitä roskiin toisen rakkautta, ja jos joku sen tekee, hän luultavasti katuu sitä. Tai tekee sen siksi, että pelkää ottaa sitä vastaan.
Niin se on, kaunista ja arvokasta ...
Ensimäisessä pitkässä suhteessa tunnustin rakkauteni ja kun se sitten aikanaan mielestäni sotkettiin maanrakoon niin viisastuneena jätin seuraavassa suhteessa tunnustamatta....ja varmasti osaksi siksi taas ollaan maanrakosessa...
Ja lisäksi kannan huonoa omatuntoa siitä että nainen on mahdollisesti pettynyt, luullen että vietti vuosia miehen kanssa joka ei välittänyt.
Miten naurunalaiseksi joutumisen huomaa? Jos sitä ei ole, jos se on vain omassa päässä oleva kupla? Jos molemmat pelkäävät samaa, ja suhde kaatuu siihen?
"Kun rakkaus nostetaan näkyviin, sitä pilkataan ja lopuksi heitetään roskiin. Kuin mikä tahansa muu turha ja arvoton."
Hyvin kirjoitettu. Silmät vesittyi. Siksi en tunnusta. En koskaan. En uskalla. Siksi sattuu jokainen minuutti.
en olisi kertonut. Päätin ottaa riskin ja takkiin tuli. Nainen lähti karkuun. Vaikka olo on paha niin tiedän ainakin missä mennään. Ei jää kaivelemaan jos olisin jäänyt puoliväliin ja siksi ystäväni olisi luullut minun vain pitävän häntä vain ystävänä. Se mikä ei tapa, vahvistaa.
minä kirjoittanut tuon tänne joskus?
tunnustin ja en kadu pätkääkään...mutta sitä kadun etten edelleenkään tiedä eikö mies vaan välittänyt vai pelkäsikö hän liikaa tunteitaan...yksin jäin joka tapauksessa.
...olla ton jutun expertti.
Mä ihantunkin vain niin arkoihin että hirvitää ja itte en uskalla oikeen mitää ehdotella.
Olen kerran jättänyt kertomatta ja nyt näyttää siltä, että tulen ikuisesti katumaan sitä. Opin kerrasta. Uutta rakkautta ei ole näköpiirissä, mutta "suhteille" olen viisasuneena pyrkinyt erittelemään suhteen ja tunteeni. Taikka siis tällä hetkellä niiden puutteen - haluan olla rehellinen.
Se, että menee ja rakastuu täysin väärään henkilöön, täysin väärään aikaan.
Kun elämä alkaa olla mallillaan ja kaiken pitäisi olla hyvin.
Niin, minä olen tiennyt, etteivät asia ole hyvin, kumppani ei ole halunnut nähdä eikä kuulla.
Yhteinen koti ja papin aamen riittää hänelle. Mitä muuta suhteelta voi vaatia?? Hän kysyy.
Sitten tapaat jonkun. Mukava tyyppi, puhetta riittää. Hänessä on sitä jotain, ja huomaat sydämesi karanneen hänen povitaskuunsa.
Elämä on uomissaan, kotona mennään tuttuja uria, ja yhtäkkiä takaa vasemmalta tulee vastaan samanlaisessa tilanteessa oleva henkilö ja molemmilta menee jalat ja järki alta. Väärä aika, väärät ihmiset?
Täysin oikeat ihmiset, ajoitus vain hieman hankala.
Tiedä sitten.