Metsässä etsii polkuaan myös kuun silmä.
Se pitkä monologi, joka kertoo suunnitelmista yhä uudelleen
kaavoittaa meren poikki valtatie,
lainavalosta, jolla aallot hopeoidaan,
miten kaiken piti saada valosta hahmonsa pimeään ja loistaa, loistaa.
Se on sammunut.
Ajan epävarmuuteen.
Kuu kulkee silti
etsien polkuaan.
Ihmisten polku on ajatuksia ja puhetta,
kuun polku katsetta
niin ylivertaista.
Onko kukaan ihmisistä koskaan
antanut puulle silmät,
kun sen lehdet ovat pudonneet,
tai kun se vasta ensi kerran puhuu vihreydestään?
Onko ihminen koskaan katsonut niin kiinteästi
kuin se katsoo metsässä kulkijaa:
joka puuhun ja oksistoon avaten tien taivaiden tähtiin,
ja luokseen?
Se pitkä monologi, joka kertoo suunnitelmista yhä uudelleen
kaavoittaa meren poikki valtatie,
lainavalosta, jolla aallot hopeoidaan,
miten kaiken piti saada valosta hahmonsa pimeään ja loistaa, loistaa.
Se on sammunut.
Ajan epävarmuuteen.
Kuu kulkee silti
etsien polkuaan.
Ihmisten polku on ajatuksia ja puhetta,
kuun polku katsetta
niin ylivertaista.
Onko kukaan ihmisistä koskaan
antanut puulle silmät,
kun sen lehdet ovat pudonneet,
tai kun se vasta ensi kerran puhuu vihreydestään?
Onko ihminen koskaan katsonut niin kiinteästi
kuin se katsoo metsässä kulkijaa:
joka puuhun ja oksistoon avaten tien taivaiden tähtiin,
ja luokseen?
Vastaukset 2
Vanhimmat
oksat tuntevat
kesän talven
runko
kosketuksen
puu seisoo paikallaan
oksat ylös kurkottaa
kuunvalo pihavalonaan
Runossa on mielenkiintoinen symboliikka, joa herättää kyllä ajatuksia.
Eikä ole "helppo" runo. Pidin.