Pohdintaa...

Ennemmin kirjoituksesi nyt vaan kertoo ettet vieläole valmis äidiksi eikä välttämättä nykyinen poikaystäväsi ole se lapsiesi isä.

Olet nuori vaikka itse sanoit että vanha...mikä sitten on vanha ja mikä nuori? Nekin on vähän itsensä päätettäviä asioita.

Itse sain esikoisen 33 v. Silloin vasta tunsin vasta että minusta on äidiksi. Vaikka aina olen rakastanut lapsia ja hoitamista.

Elä elämääsi ja tee lapsi ja perusta perhe sitten kun olet siihen valmis. Vielä et ole.

no hei, mä olen 27v, seurustellut nykyiseni kanssa 6 vuotta ja meillä ei ole lapsia, emme ole kihloissa/naimisissa, meillä ei ole omaa kämppää vaan asumme vuokralla pienessä kaksiossa..

meilläkin on joskus erimielisyyksiä ja sitten murjotetaan, mutta useimmiten menee myös hyvinkin ja tehdään jotain kivaa yhdessä.
itseänikin välillä huolestuttaa milloin tuo mies ns."aikuistuu", ei kyllä käy baareissa saatika ryypiskele muutenkaan(viikonloppuisin max saunakalja tai kaksi, tai sitten viinipullo yhdessä nautittavaksi).
mutta se mikä minua vaivaa on ne tietokonepelien pelaamiset ja mies hommasi WiiU jokin aika sitten ja silläkin tulee pelattua..
mitäkö minä teen?
olen tällä hetkellä työttömänä koska nykyään on mahdottomuus saada töitä.
kotityöt kaatuvat enempi minun niskaani, mutta murjotukseni ja pitkien keskustelujen ansiosta mieskin on alkanut tekemään kotihommia..

en itsekään hirveämmin miehen perheestä välitä, mutta kun tavataan niin yritän tulla toimeen ja keksiä jutun juurta vaikka säästä..

mitäkö haluaisin elämältä..no haluaisin päästä opiskelemaan ammattikorkeaan tänä vuonna, se olisi hienoa, siitä voi aloittaa.
sitten olisi kiva koulun jälkeen perustaa oma ravintola, olisi ainakin työpaikka mistä ei voida sanoa irti.ja olisihan se ihan kiva päästä edes kerran elämässään ulkomaille, olen käynyt korkeintaan tallinnassa.

itsekin joskus ajattelen minkälaista se olisi jos olisi oma perhe..mutta sitten herään haaveistani ja tajuan että lapset eivät ole aina niin ihania kuin haaveissani.
en ole koskaan ollut kovin lapsirakas ihminen, "lapset ovat kivoja niin kauan kun eivät ole omia" on vähän niinkuin jo mottoni..en vain näe itseäni perheenäitinä.
ja usein miehillä on tapana taantua lapsen tasolle kun heidän pitäisi olla isiä lapsilleen(mitä olen kuullut).

sen sijaan meillä on miehen kanssa kissa ja koira, ja ne karvaiset kaverit riittävät meille aivan hyvin.

ja tuskin meillä olisi edes varaa perustaa perhettä.
itse olen köyhemmästä perheestä kotoisin ja tiedän miltä tuntuu kun ikinä ei saa mitään mitä kovasti toivoo, ja se vähä mihin joudut tyytymään, pitäisi tehdä tosi onnelliseksi..en toivoisi tuollaista elämää lapselleni.
haluaisin että lapseni voisi harrastaa jotain kivaa, käydä huvipuistoissa kesäisin, käyttää siistejä vaatteita.

mutta älä oikeasti murehdi tuota kavereittesi raskautumista..ehkä heilläkin oli vain kiire ja myöhemmin tulee se fiilis että "nyt tuli mokattua pahasti" kun mies ei ollutkaan isä-matskua..
etkä sä mikään vanha ole..

sinä olet sinä kun lakkaat murehtimasta mitä muut haluaisivat sinun tekevän elämälläsi.
ja nykyään itsensä toteuttaminen ei ole niin yksinkertaista.

Kirjoitit hyvästin heittämisestä omalle persoonalle. Sen enempää lapset kuin lapsettomuuskaan eivät ole "hyvästien heittämistä omalle persoonalle" Itsekunkin persoonasta tulee esiin uusia piirteitä ajanmyötä ja iänmyötä, terveyden tai sairauden myötä, työn tai työttömyyden myötä jne. 25-vuotiaana tuskin tiedät loppuelämäsi terveyttä, ammatinvalintaa eläkeikään saakka yms.

Jännää onmyöskin se miten ärsyttävistä sukulaisista voi heistäkin kuoriutua uusia piirteitä, sekä tietysti siitä puolisosta, usein ne piirteet yllättävät puoleen tai toiseen.

Nyt kahden kouluikäisen lapsen ja yhden päiväkoti-ikäisen äitinä ajattelen äitiyttä suurena seikkailuna, jossa lasten ollessa pieniä voi tuntua ranakaltakin se elämänmuutos, kun eletään lasten ehdoilla ja joistakin omista jutuista on luovuttava. Toisaalta voikin huomata että vaikkapa hiekkalaatikon reunalla toisten äitien kanssa istuminen onkin juuri se oma juttu ja pohdiskella että miten sitä ennen lapsia saikaan ajan kulumaan, oliko elämä mahdottoman tylsää ja itsekeskeistä silloin. Lasten kasvaessa omaa aikaa on tullut taas enemmän. Itse olen nyt siinä risteyskohdassa että noin nelikymppisenä harkitsen uutta ammattia ja uusia harrastuksia itselleni. Oma aika tuntuu hienolta mutta en oikein osaa vielä ottaa sitä käyttööni. Toiveikkaana kuitenkin odotan niitä hetkiä jolloin aina välillä tulee jokin ahaa-elämys, kun hoksaan jonkun jutun jota voin ja haluan tehdä.

Ikäisieni lapsettomien elämästä ajattelen että heidänkin elämänsä on varmasti seikkailu. Erilainen kuin minun, enkä varmaan sellaisen elämän iloja ja suruja voi aavistaakaan, koska se on jotain niin erilaista.

Aborttiin suhtaudun kielteisesti. Mielestäni se on päätös joka liian usein kumpuaa vääränlaisesta pelosta. En kuitenkaan ketään halua päätöksestään tuomita. Mutta ihan vaan omasta kokemuksesta sanon, että lapsen saaminen ei ole niin kauheaa kuin usein saattaisi kuvitella. Ehkä ahdistuksesi taustalla onkin tuo 18-vuotiaana menetetty lapsesi. Sanot tekstissäsi että sinut painostettiin aborttiin. Koko tapahtuman on täytynyt olla sinulle todella vaikea. Lapsen menettäminen sattuu aina ja sellainen muisto sydämessään tuntuu varmasti vaikealta katsella ystävien pyöristyviä vauvamasuja. Mieleeni tuli sellainenkin asia että kuinka hyvin olet mahtanut saada parannelluksi noita abortin aiheuttamia haavoja. En halua että tuo mennyt tapahtuma on tulevan onnesi tiellä ja sen takia et haluaisi lapsia.

Muista kuitenkin että ensisynnyttäjien ikä suomessa on lähemmäs 30-vuotta ja minusta tuntuu että sinkut tai pariskunnat jotka eivät halua lapsia ovat yleistymään päin. Tilastoiden valossa et siis näytä vanhalta tai kummajaiselta, vaikka et perhettä olisi perustamassa. Yhteiskunta ja muut ihmiset tuntuvat aikaajoin asettavan paineita myös meille hieman vanhemmille, joskus osa noista paineista kasvaa omassa mielikuvituksessa todellista suuremmaksi.

Jos haluat nyt mennä perustamaan sen koirien turvakodin thaimaaseen, niin kyllä minä ainakin löydän sitäkin kantaa toteuttamaan yhteiskunnan sosiaalisia paineita tai sitä vastaan. Ihan yhtä paljon.

Tärkeää lienee ehkä millaisia päätöksiä teemme tänään. Ei sun tarttekaan tietää mitä elämältäsi haluat, vaan mitä haluat siltä tänään, sillä päivässä ja hetkessä on loppuelämän alku. Hetkessä on kautta historian, kosittu, erottu, jääty sinkuksi, menty naimisiin, saatu lapsi tai ostettu lentolippu thaimaaseen. Toivon kuitenkin että ne päätökset ja teot joita nyt teet tai jätät tekemättä tekevät sinut onnelliseksi, vaikka moni päätös on peruttavissa ja moni väärä teko jotenkin paikkailtavissa, niin viisaasti käytetyt hetket ovat aarre, ei sitten kulu niin monta hetkeä virheiden paikkailuun, varsinkin kun se paikkailu voi usein viedä aikaa vuosiakin.

Toivotaan, ettet tule koskaan raskaaksi.

Kiitos vastauksestasi!!!

Olo huojentui hieman...
Ihan totta että elämä on NYT,ja pitäs koittaa nauttia siitä..
Saa nähä mitä keksin.... :-)