Tämä taitaakin kuulua tänne osioon, vaikka olen kirjoittanut toiselle alueelle...
En ole tainnut koskaan rakastaa ketään, olen päälle kolmikymppinen nainen. Olen varma että olen tunnevammainen, ihan oikeasti en ole koskaan tainnut rakastaa yhtään ketään... Pystyn tykkäämään ihmisistä ja kokemaan jotain lämpimiä tunteita. Saatan ihastua miehiin, mutta menetän nopeasti kiinnostuksenikin. Tuntuu raskaalta olla tälläinen, kuitenkin sisimmässäni on rakkauden kaipuu niin kuin muillakin ihmisillä, mutta olen "vajakki". En tiedä onko kaikki lähtöisin sieltä, että en koe olleeni rakastettu lapsena.
Mitä tältä elämältä voi odottaa kun en usko että voisin olla rakastava kumppani kenellekään? En voi siis aloittaa suhdetta kenenkään kanssa etten satuta ketään; irtoseksiseikkailut eivät taas kiinnosta, vaan todellinen yhteys toisen ihmisen kanssa... Joskus toivon että olisi vaikka joku toinen tunnevammainen jonka kanssa voisi jakaa elämäänsä ja viettää aikaa - joku joka ymmärtäisi, joku joka ei ihastuisi ja rakastuisi.
En ole tainnut koskaan rakastaa ketään, olen päälle kolmikymppinen nainen. Olen varma että olen tunnevammainen, ihan oikeasti en ole koskaan tainnut rakastaa yhtään ketään... Pystyn tykkäämään ihmisistä ja kokemaan jotain lämpimiä tunteita. Saatan ihastua miehiin, mutta menetän nopeasti kiinnostuksenikin. Tuntuu raskaalta olla tälläinen, kuitenkin sisimmässäni on rakkauden kaipuu niin kuin muillakin ihmisillä, mutta olen "vajakki". En tiedä onko kaikki lähtöisin sieltä, että en koe olleeni rakastettu lapsena.
Mitä tältä elämältä voi odottaa kun en usko että voisin olla rakastava kumppani kenellekään? En voi siis aloittaa suhdetta kenenkään kanssa etten satuta ketään; irtoseksiseikkailut eivät taas kiinnosta, vaan todellinen yhteys toisen ihmisen kanssa... Joskus toivon että olisi vaikka joku toinen tunnevammainen jonka kanssa voisi jakaa elämäänsä ja viettää aikaa - joku joka ymmärtäisi, joku joka ei ihastuisi ja rakastuisi.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kyllä iahstuskin rittää ja tavanomainen kiintymys kumppanin kanssa. ei monellkaan kestä ikuisesti intohimoinen rakastumisvaihe ja elämä on sitten sitä arksita yheiseloa. Ja kuka sen sitten määrittää jollain asteikolla, miten rakkauden ja kiintymyksen itsekukin kokee. Se on jokaisella henkilökohtainen kokemus. Jo tuo että pystyy kokemaan lämpimiä tunteita, iahastumaan on hyvä asia. Aina on mahdollista kasvaa ihisenä ja eheytyä. Kun itseluottamus kasvaa ja samoin oppii tuntemaan itseään alkaa ihmissuhteissakin mennä paremmin. Sinulla on hyvä päämäärä: todellinen yhetys ja kumppanuus. Irtosuhteet eivät ainakaan eheytä ja jalosta ketään.
En tainnut selvittää tulannettani riittävästi... Minulla rakkaudettomuus koskee kaikkia ihmissuhteita, ei vain miessuhteita. Minulla on sisaruksia, joita kohtaan en tunne juuri mitään. Minua hävettää kun he joskus sanovat rakastavansa minua ja minä en pysty rehellisesti sanomaan heille niin... :( Mietin MIKSI minä olen meistä ainoa joka ei kykyne tuntemaan rakkautta? Äitiini olen saanut muodostettua suhteen vasta viime vuosina ja välimme ovat lämmenneet, kaikista ihmisistä häntä kohtaan minulla on lämpimimmät tunteet. Isä kuoli joitakin vuosia sitten, olin helpottunut että hänen elämänsä aikaiset kärsimykset päättyivät ja hän pääsi lepoon, mutta en surrut. Vain äitini puolesta olin pahoillani, kun menetti pitkäaikaisen elämänkumppaninsa.
Minulla on monia tuttavia ja koen vaikeuksissa olevia ja kärsiviä kohtaan sääliä ja auttamishalua. En siis vihaa ihmisiä. Mutta jotenkin olen ihan rikki, kummajainen, tyhjä. "Helisevä vaski ja kilisevä kulkunen". Minulta puuttuu se, mikä ilmeisesti tekee elämisen elämisen tuntuiseksi ja ihmisen ihmiseksi? Ei tää elämä juuri innostakaan...