Demokratia, tasa-arvo ja tahdonvoiman liennytys

Vuorovaikutus tapahtuu eri tasoilla, eri tasot syntyvät siitä, että näemme samat asiat eri tavalla eri perspektiiveistä. Poliittinen perspektiivi muodostuu siitä kun maailman katsotaan muodostuvan vain poliittisista olioista, sosiaalinen perspektiivi on taas se lähtöperspektiivi, jossa olemme suorassa vuorovaikutuksessa muihin ihmisiin. Filosofinen perspektiivi on sellainen perspektiivi, jossa filosofi katsoo mennyttä filosofian/maailman historiaa omien sen hetkisten filosofisten ajatusten valossa, historiasta nähdään vain se mikä siitä tiedetään liittyvän filosofian kategoriaan tai kaikki muu mikä ei välttämättä kuulu filosofiaan otetaan mukaan vain filosofian tueksi. Perspektiivi syntyy ihmisen toiminnan kautta, kun kiipeämme vuorelle, niin sieltä näemme kaiken pienempänä kuin se alhaalla näytti, mutta perspektiivin ymmärtämiseksi pitää tietää miksi vuorelle kiivettiin. Vuorikiipeilijät eivät aivan turhaa uhmaa henkeänsä kiivetessään vuorelle, vaan he ehkä nauttivat sen tuottamasta jännityksestä ja kunniasta, jota tavalliset kuolemaa pelkäävät ihmiset osoittavat näille uhkarohkeille vuorten valloittajille.

Perspektiivi omaan itseensä tarkoittaa sitä miten näemme itsemme. Mitä me olemme toiminnalliselta tarkoitusperältämme, mitä meidän pitää tehdä, tämä on ensisijaisin perspektiivi. Siis sellainen, joka antaa kaikille muille tietyn subjektin perspektiiveille merkityksen, koska sitä kautta me hahmotamme olemisemme ja toimintamme. Mikä sammakko on sammakolle? Sammakko, siis sammakko ei voi tuosta vain muuttua joksikin muuksi, vaan se on sammakko ja sillä on sammakon edellytykset olemassaoloonsa. Sammakon perspektiivistä ihmiset näyttävät tietysti aina suurilta, kun taas taivaalla liitävien lintujen silmissä ihmiset ovat pieniä, vaikka todellisuudessa ihmiset ovat yleensä lintuja isompia.

Ihmisten nykyaikainen kyky ajatella asioita ja nähdä rajattomasti erilaisia loogisia vaihtoehtoja, vapauksia, on jossain mielessä harhainen, koska silloin voidaan unohtaa se mitä me todella olemme. Mitä meistä oikein edes voidaan muuttaa, kenties mitään muutosta ei voi todella tapahtua? Kaikille kaikkea ja yhtäläisesti, sanotaan, kukaan ei ole toista arvokkaampi, loppuen lopuksi kaikki ovat tasa-arvoisia. Kaikille pitää antaa yhtäläiset mahdollisuudet menestykseen. Ensisijaisesti kukaan ei saa tehdä mitään sellaista, joka loukkaisi toisten vapauksia, vaan jokaisen pitää toimia omien yksilöllisten mahdollisuuksiensa pohjalta, niin että ei kuitenkaan loukkaa toisten oikeuksia tähän samaan oikeuteen. Tässä kuitenkin voimme huomata, että alkutilanne, kenties ennakkoluulo, on väärä, joten se pitää korjata. Koska alkuperäinen tilanne ei ollut tasa-arvoinen, niin tämä asianlaita pitää korjata sellaiseksi, että kaikki todella ovat tasavertaisia toistensa kanssa. Kun kivikauden yhteisöt suorittavat valtataistelut väkivaltaisesti sekä tahdonvoimien taisteluina, niin nykyään kaikki tahdonvoima yritetään lannistaa ja suunnata kaikki tahdonvoima muiden tahdonvoiman lannistamiseen, jotta nämä vain eivät missään tapauksessa saisi yliotetta muista. Mitä heikkotahtoisempi yksilö, niin sitä sopivampi tämä on demokraattiseksi ”johtajaksi”. Tahtoa ei saa oman alkuperäisen perspektiivinsä mukaisesti, vaan pitää tahto jonkin yleisen perspektiivin mukaista hyvää. Mitä parhain demokraattinen ”johtaja” on sellainen, joka kykenee pidättäytymään kaikista omalle luonnolle parhaiten soveltuvista teoista ja suorittamaan sellaisia tekoja, jotka ovat kaikkein parhaita kompromisseja, parhaimpia tahdonvoiman liennytyksen ja laimennuksen muotoja. Demokratia on yhtä liennytystä ja tahdon heikentämistä. Demokratiassa kompromissi on aina parhain ratkaisu, koska silloin kukaan ei varmasti saa omaa tahtoansa läpi, ilman, että jonkun toisenkin tahdonilmauksia huomioitaisiin. Tämä on rituaalista tahdon nöyryyttämistä, olisi vaarallista, jos joku saisi demokratiassa tahtonsa läpi, koska eihän se olisi suinkaan demokratiaa, vaan barbariaa!

Pelko taitaa olla suurin motiivi demokratian suosimiseen, sillä nykyisinhän ymmärretään olemassa olevaksi vain kaksi hallintojärjestelmää, demokratia ja despotismi. Yksi ihminen vastaan laumaa, tietysti lauma on parempi kuin yksi ihminen, eihän yksi ihminen voi tietää niin paljon kuin lauma. Tieto on valtaa, kansalla on eniten tietoa, sillä yliopistothan ovat loppuen lopuksi kansanlaitoksia, jossa tasavertaiset omien yksilöllisten ominaisuuksiensa perusteella parhaiten sopivat yksilöt tutkivat ja purkittavat ”tosiasiatietoa” demokraattisille ”johtajille”, jotka sitten tämän ”tosiasiatiedon” perusteella tekevät parhaimman kompromissin, tahdon liennytyksen ja lievennyksen. Kaikki epätasa-arvoisuuteen tähtäävä toiminta on demokratiassa kriminalisoitu, siispä kukaan ei voi edes periaatteessa esittää demokratian vastaisia mielipiteitä, sillä sellaisethan eivät ole kompromisseja. Joten usein esitetty argumentti despotismia vastaan, siis se, että siellä sanavapautta on rajattu, on sinänsä huvittava, koska despotismin ja demokratian harjoittama sanavapauden rajoittaminen on vain laadullisesti erilaista. Eihän demokratiassakaan ole täydellistä sanavapautta ja kun sanavapaus ei ole täydellinen, niin sitten voidaan kysyä miksi siitä edes sitten pitää puhua, jos despotismissa sanavapautta rajataan ja tätä sanavapauden rajaamista pidetään pahana demokraattisesta perspektiivistä katsottuna, vaikka demokratiassa taas kielletään toisenlaiset ajatukset, siis despoottiset ja epätasa-arvoiset ajatukset? Demokraatit pelkäävät niin paljon kipua ja kärsimystä, siis he kärisivät jopa siitä kun näkevät toisten kuin itsensä kärsivän. He tuntevat myötäkärsimystä ja kärsimystä kaikista sellaisista asioista, joissa joku toinen esiintyy ylevämpänä kuin joku toinen ihminen. Tämä ylemmyys on naurettavaa demokraattien näkökulmasta, eihän nyt kukaan voi Oikeasti olla toista ylempi, toinen on toista ylempi vain siksi, että tämä palvelee yleisten päämäärien takia, siksi että tämä johtaja on loppuen lopuksi vain palvelija tai orja. Loppuen lopuksi musta on valkoista, valkoinen mustaa, mitään todellista eroa ei Oikeasti ole.

Jos taas ennakkoluulot olisivat hyväksyttäviä, siis ne tunteet ja vietit, jotka kaikista ensimmäisenä tulevat mieleemme kun kohtaamme uuden asian, niin sittenhän olisi mahdollista, että syntyisi kärsimystä, kipua ja kaikkea muuta pahuutta. Siksi ennakkoluulot pitää asettaa järjen ja demokratia arvioitavaksi, jotta kaikki sellaiset ennakkoluulot, jotka ovat epätasa-arvoisia ja muuten Vääriä, niin pitää vaimentaa ja poistaa lopullisesti. Kuitenkin demokraattiset ennakkoluulot kuten rakkaus ja kaikki muut positiiviset tunteet ovat aina hyväksyttäviä, kunhan ne vain ovat kummankin osapuolen tuntemia. Kaikista demokraattisinta on se, että vahva liittoutuu heikomman kanssa ja sitä kautta menettää omia voimiansa. Parasta on vahvojen heikentyminen heikkojen tasolle. Ennakkoluulojen lievittäminen ja kaikki muu ensisijaisten tuntemusten puuduttaminen on erikoista siinä mielessä, että se vaikuttaa siihen mitä me ajattelemme itsemme olevan. Jos olemme vahvoja, niin meidän pitää ajatella olevamme heikkoja, ja taas heikkojen pitää kuvitella olevansa vahvoja, jotta ristiriidat, kärsimys, kipu ja epätasa-arvoisuus voitaisiin minimoida.

Todellisuudessa negatiiviset ennakkoluulot vieraita asioita kohtaan ovat nimenomaan järkevimpiä, koska ensisijaisesti meidän kannattaa puolustaa sitä mitä me olemme, eikä ihan heti syöksyä muuttumaan täksi uudeksi asiaksi, kuten demokraatit tekevät. Heti kun demokraatit näkevät sorrettuja, niin nämä sorretut ylistetään kertomalla, että heidän sortajansa ovat alhaisinta alhaisoa. Itse asiassa nämä sorretut ovat aina sorrettujansa parempia ja että todellisuudessa, nämä heikot ovatkin vahvoja ja että vahvat ovat moraalisesti heikkoja. Kun kaksi toisillensa vierasta subjektia kohtaavat (kunhan vain toinen ei ole demokraatti), niin on aika yleistä että nämä ovat varautuneita, koska puolustavat aina ensisijaisesti sitä mitä he ovat. Voitaisiin jopa sanoa, että kun kaksi erilaista subjektia kohtaa, niin vasta sitten kun nämä ovat arvioineet toistensa voimat, niin nämä aloittavat siitä seuraavat toimenpiteet. Heikommat eivät luonnostaan uskalla hyökätä vahvempien kimppuun ja vahvat taas eivät luonnostaan sorra heikompia, koska ne tottelevat muutenkin. Taisteluita syntyy yleensä vain silloin kuin toisten voimia ei osata arvioida ja ne pitää koetella käytännössä, ellei sitten subjektin tahdonvoima ole heikko, jolloin yleensä vetäydytään tai lähdetään karkuun. Demokraatit taas ovat keksineet uuden tavan reagoida, kerrotaan tälle uudelle tuttavuudelle, että me olemme loppuen lopuksi voimiltamme täysin samanarvoisia. Demokraatit tarjoavat rauhaa, vaikka eivät edes tunne asiaa, kun he luulevat, että kaikki asiat voidaan ratkoa puhumalla. Kaikki väkivalta ja muu kärsimystä tuottava reagointi on kiellettyä, koska se sortaa heikompia, ei saa sortaa pienempää. Demokraatit ovat valmiita sulattamaan itseensä ihan mitä tahansa, heillä kun katsos ei ole ennakkoluuloja mitään outoja asioita vastaan! Kaikki tuntematon valta ja vallantahto voidaan demokraattien mukaan aina liennyttää ja heikentää, kunhan se kohdataan, demokraatit voivat kyllä myrkyttää tämän olion olemuksen varmasti, jotta se ei ole sitä mitä se todella on, vaan opettavat ja kouluttavat sen ajattelemaan Oikein ja myrkyttävät siitä kaiken sen mikä ei ole tasa-arvon mukaista. Ristiriidat voidaan ratkoa kieltämällä todellinen olemus, pidättäytykäämme siitä mitä ennakkoluulomme kertoo meille, koska ne kertovat väärin, peilit valehtelevat meille, kauniit ovat rumia, mustat valkoisia, vahvat heikkoja, ylevät alhaisia. Miten se menikään? Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta!