Selviytymistarinat?

Lyrica lääkkeellä, rentoutumisella, nukkumisella ja ihmissuhteet ovat tärkeitä, vaikka aina ei jaksaisi piilotella pakko-oireitaan.

Cipralex 20mg päivässä. Pakko-oireet ja ahdistuneisuus ovat lievittyneet merkittävästi siitä, mitä olivat vielä ennen joulua. Kokonaan eivät ole hävinneet mutta on tämä elämä paljon enemmän elämisen arvoista nyt kun pahimmat oireilut ovat toivottavasti ohi. Terapiaa olen myös harkinnut tähän tueksi mutta lääkitys on parantanut elämänlaatua hyvin paljon.

Psykoterapia ja lääkitys ovat auttaneet. SSRI-lääkkeet eivät kuitenkaan minulla tepsinyt. Ainoastaan neuroleptit auttoivat. Pakko-oireet ja -ajatukset ovat nykyään ihan minimissään. Tällä hetkellä niitä ei esiinny lainkaan. Jos koen kovaa stressiä voi pakko-ajatuksia esiintyä vähän vielä.

Minua on auttanut melkoisesti citalopram 10mg lääkitys. Annostus on melko pieni, mutta itselleni se on riittänyt. Lisäksi myös liikunnasta on apua.

Koetin jättää lääkkeen pois hiljattain, mutta heti alkoi ahdistus ja pakkoajatukset, joten jatkoin lääkkeen käyttöä.

15-vuotiaana vuonna 2003 jouduin akuutin romahduksen takia kahdeksi viikoksi laitoshoitoon. Syynä oli pakko-oire, jota oli jatkunut kai useamman vuoden ajan. Oireilu oli lähinnä pakko-ajatuksia ja elämää suurempaa pelkoa siitä, että myöhästyy tärkeistä jutuista, kuten kokeista. Joitain rituaaleja oli myös, kuten sen tarkistaminen herättääkö herätyskello varmasti.

Lopulta romahdettuani teini-iässä itkin useamman viikon, enkä nukkunut, vaikka oli kesäloma, jolloin ei periaatteessa olisi tarvinut stressata myöhästymisiä. Vanhemmat raahasivat minut lopulta ensiapuun, jonka kautta pääsin psykiatrille. Totesin olevani niin väsynyt, että ajattelin tyhjentää lääkekaapin seuraavaksi. Ihan mitä vain, että paha olo menisi pois. Siitäpä sitten seurasi se suljetun osaston reissu. En olisi sinne halunnut, mutta ala-ikäisenä onnekseni vanhempien sana painoi omaani enemmän.

Alussa sairaalassa sain viikon ajan psykoosilääkettä, jota käytetään yleensä skitsofreniaan (en muista nimeä enää). Olin todella levoton, itkuinen enkä saanut unta ja ne mitkälie auttoivat olotilaan. Joskin turruttivat tunnetasolla kokonaan. Itku kun oli minulle myös eräänlainen rituaali - tapa katua pahoja tekoja. Kun sitä ei ollut, tunsin oloni hirviöksi. Vaikkakin hirviöksi, joka sai öisin nukuttua. Olin itselleni armoton.

Söin Cipramiliä 20mg päivässä ja nukahtamistabletteja tarvittaessa. Kävin alussa laitoksen jälkeen pari-kolme kertaa viikossa juttelemassa. Kuukauden jälkeen istuntoja oli enää kerran viikossa, lopulta kerran kuussa. Minulla oli aina sama lääkäri, jonka kanssa tulin hyvin juttuun, vaikka en aina ymmärtänytkään, miksi minun piti jutella hänelle lemmikeistäni. Nyt ymmärrän hänen sitä kautta selvittäneen yleistä asennettani elämääni sillä hetkellä ja ahdistustasoani.
Lääkkeitä söin pari vuotta. Koin itseni melko pakko-oireiseksi vielä pitkän aikaa, vaikka lääkkeet veivätkin akuuteimman pahan olon ja elämästä alkoi löytyä myös mukavia asioita vähitellen. Tarkistamiset jäivät laitokselle ja niitä en enää häiritsevästi tehnyt. Pakkoajatusten kanssa painin hieman pidempään.

Oikeastaan paranemisprosessi oli sen verran vaivihkainen, ettei sitä oikein edes käsittänyt vasta kuin näin vuosien päästä. 2007 muutin pois kotoa poikaystävän kanssa. Vielä silloinkin minulla oli ahdistuskohtauksia noin kerran viikossa iltaisin, vaikka muu oireilu olikin pääosin poissa. Toisinaan sulkeuduin vessaan itkemään tuntikausiksi ja miettimään kuinka saisin pahan olon loppumaan.
2008 löysin keinon lievittää jäljellä olevaa ahdistusta ilman lääkkeitä ja itsetuhoisia asioita (alkoholi ym.). Se oli niinkin ihmeellinen juttu kuin säännöllinen liikunta. En ollut koskaan oikein ymmärtänyt liikkumisen ideaa, mutta vähitellen huomasin sen kohentavan olotilaani. Nimenomaan liikunta, jossa tuli oikeasti hiki, kuten jumpat tai kova kuntosalitreeni, auttoivat. Aiemmin olin kävellyt, mutta se ei auttanut samalla tavalla. Iltaisin alkoi tuntua hyvältä mennä nukkumaan. Se oli uutta ja outoa.

Nyt 2013 koen olevani onnellinen ja tasapainoinen. Välillä tosin tulee taantumista tai huomaa oireilua. Se auttaa kuitenkin paljon kun tuntee sairautensa: jos jotakin tekee pakkomielteisesti, sen huomaa aina vain helpommin ja siihen pystyy puuttumaan. Vielä jokin aika sitten keräsin esimerkiksi astioita ja käsityötarvikkeita pakkomielteisesti - paljon yli oman tarpeen. Muutama vuosi sitten en olisi vielä nähnyt tässä mitään epätavallista. Nyt olen kuitenkin puuttunut asiaan ja myynyt ylimääräiset pois..
Mutta tässäkin pitää muistaa se, ettei puutu pakko-oireiluun pakko-oireisesti.. Tasapainoilua.

Tärkeintä on oppia ehkä sellaista tietynlaista rentoutta, jota minulla oikeastaan vasta nyt on jonkin verran alkanut olemaan. Silti joka ilta katson yhden kerran, ettei levy ole jäänyt päälle, koska kerran se oikeasti oli päällä silloin kun en tarkistanut. Ehkä tämä on siis jollain tasolla myös hajamielisten tauti ja oikeastaan joissain rajoissa kehittynyt pitämään meidät hengissä.. (:

Ottaen huomioon sen kuinka pohjalla joskus olin ja kuinka hyvältä nyt tuntuu, koen olevani voitolla ja onnellisempi kuin koskaan. Pakko-oireen varjo mussa roikkuu kiinni, mutta jos sen onnistuu kääntämään voitoksi, voi sitä vasten peilata elämänsä hyviä asioita ja ne loistaa kirkkaammin.

Pidän siis oikeastaan siunauksena, että olen saanut sairastua ja nyt olen tässä. Always looking at the bright side of the life. (:

Stemppiä ja halauksia teille, jotka ette vielä ole pystyneet kääntämään vaikeaa asiaa voitoksi ja kiitollisuudeksi. Päivä ja hetki kerrallaan. xxx

Minulla on ollut erilaisia pakko oireita ja neurooseja.
En osaa itse arvioida niiden vakavuutta, mutta esimerkiksi työskennellessäni nuorempana vartijana ne tekivät elämästäni tosi vaikeaa ja joku sulkukierros oli yhtä painajaista ja kesti varmaan tuplasti sen, mitä joillain muilla.

Onnistuin ilmeisesti kätkemään sen jotenkin tai ainakaan kukaan ei sanonut niistä mitään.

Elin jatkuvassa pelossa, että muut näkevät vikani.

Paljon erilaisia oireita, joista osa riippuvuuksia (ei kuitenkaan aineriippuvuuksia).

Minulla oli myös psykosomaattisia sairauksia mm. ongelmia ruuansulatuksen kanssa.

Ajauduin narsistin puolisoksi ja olin helppo uhri, koska pelkäsin koko ajan muiden huomaavan vikani ja outouteni. Kun se suhde loppui seinään ja jouduin ihan pohjalle, ihan pohjalle. Ymmärsin meidän elämämme olleen pelkkää valetta alusta asti, menetin rahani, luulin menettäväni vapauteni keksittyjen syytteiden takia ja vaikka mitä. Kuljin muutama kuukausi kuin unessa ja pystyin itsekkin ymmärtämään, etten ole mielenterveydeltäni kunnossa, en lähellekkään kunnossa.

Siellä pohjalla mentin pelon tunteen ja en ole oikeastaan pelännyt juuri mitään sen jälkeen. Jos saisin tietää kuolevani huomenna, niin se tuntuisi aika mitättömältä asiasta ja tuskin edes stressaisin siitä. Olen myös esim. töissä kertonut omista ongelmistani ja pyrin olemaan valehtelematta mistään enää.

neurooseja ei ole ollut sen pohjan jälkeen, olen tällä hetkellä myös kuivilla kaikista riippuvuuksista. Psykosomaattiset sairaudet verenpainetta lukuunottamatta katosivat myös sen pohjan jälkeen

Psykoterapiani alkoi myös silloin kun olin pohjalla.

Perimmäiseksi syyksi on paljastunut läheisriippuvuus, joka johtuu lapsuuden traumoista, jotka taas johtuu äidistäni, joka on persoonallisuushäiriöinen.

Ilmeisesti se ihan pohjalle joutuminen ja se kun päästi vain kaikesta irti, lopetti pelkäämisen, kun oli jo menettänyt kaiken. (rukoilin puoli vuotta, että saisin kuolla)

Oli se juttu, jolla pääsin irti painajaisestani...ja tietysti usko Jumalaan.

Jatkan vielä niistä oireistani.
Minulla oli myös pakkomainen tarve tulla ajoissa ja saatoin olla useamman tunnin etuajassa, jostain ihan mitättömästäkin jutusta.

Ja edellisen kertojan tarina kellosta tuntui todella tutulle. Tarkistin ties kuinka monta kertaa kellon, koputin puuta ja minulla saattoi silti olla vielä varakellokin herättämässä.

Yksi riippuvuuteni oli nimen omaan hamstraus.