Hei,
te muut paranemisen tiellä olevat, millaisia ongelmia teillä on normaalielämässä ja eteenpäin kehittymisessä?
Käyn psykoterapiassa ja anoreksia leimaavana tekijänä on menettänyt merkitystään, olen fyysisesti terve ym.
Suurimmat ongelmat liittyvät itsenäistymiseen, sen järjettömään pelkoon. Aion pitää välivuoden koulusta ja vanhemmat ajaisivat jo pois kotoa...Itse koen olevani vielä täysin henkisesti kypsymätön siihen, käytän anoreksiaa tekosyynä että oireilu voi alkaa taas. Itkettää ja pelottaa, tulevaisuus tuntuu kamalan vaikealta hahmottaa, sillä viihdyn nykyhetkessä. Yksin asuminen esimerkiksi tuntuu vaikealta ajatukselta ja opiskelupaikka, oma paikka tässä maailmassa on vaikea löytää...keksiä mitä haluaisi tehdä. Tunnen epätoivoa ja ahdistusta siitä. Monen nuoren tavoin olen hukassa mutta psyykkisten ongelmien takia todella ulalla vielä...Itken joskus sitä, että joudun muuttamaan pois. Harvoin luotan siihen, että elämä kuitenkaan kantaa minua. Olisi helpompaa alkaa oireilla, saisi taas hoivaa, eikä vaadittaisi esim. muuttamaan pois.
En osaa elää nuorena, varhaisaikuisena naisena. Vasta hetki sitten olin alipainoinen tyttö, jota hoivattiin kuin lasta. Nyt pitäisi jo kyetä olemaan jotakin aivan muuta..
te muut paranemisen tiellä olevat, millaisia ongelmia teillä on normaalielämässä ja eteenpäin kehittymisessä?
Käyn psykoterapiassa ja anoreksia leimaavana tekijänä on menettänyt merkitystään, olen fyysisesti terve ym.
Suurimmat ongelmat liittyvät itsenäistymiseen, sen järjettömään pelkoon. Aion pitää välivuoden koulusta ja vanhemmat ajaisivat jo pois kotoa...Itse koen olevani vielä täysin henkisesti kypsymätön siihen, käytän anoreksiaa tekosyynä että oireilu voi alkaa taas. Itkettää ja pelottaa, tulevaisuus tuntuu kamalan vaikealta hahmottaa, sillä viihdyn nykyhetkessä. Yksin asuminen esimerkiksi tuntuu vaikealta ajatukselta ja opiskelupaikka, oma paikka tässä maailmassa on vaikea löytää...keksiä mitä haluaisi tehdä. Tunnen epätoivoa ja ahdistusta siitä. Monen nuoren tavoin olen hukassa mutta psyykkisten ongelmien takia todella ulalla vielä...Itken joskus sitä, että joudun muuttamaan pois. Harvoin luotan siihen, että elämä kuitenkaan kantaa minua. Olisi helpompaa alkaa oireilla, saisi taas hoivaa, eikä vaadittaisi esim. muuttamaan pois.
En osaa elää nuorena, varhaisaikuisena naisena. Vasta hetki sitten olin alipainoinen tyttö, jota hoivattiin kuin lasta. Nyt pitäisi jo kyetä olemaan jotakin aivan muuta..
Vastaukset 2
Vanhimmat
Heippa. Mielestäni on todella omituista, että vanhemmat painostavat omaa lastaan muuttamaan pois kotoa. Siis jos kuitenkin olet vielä nuori? Saako ikääsi kysyä? Itse muutin kotoa pois ja suht nuorena toiseen kaupunkiin, 19 taisin olla. Ei se yksin asuminen niin pelottavaa ole, itse ainakin nautin siitä, että on se ihan oma paikka. Ei se kotoa pois muuttaminen kuitenkaan sitä tarkoita, etteivätkö vanhemmat voisi edelleen olla tiivis osa elämääsi. Minusta sinun kannattaisi suoraan puhua vanhempiesi kanssa siitä, että koet noin vaikeana vielä sen yksin asumisen. He eivät välttämättä ole ihan tilanteen tasalla ja saattavat ajatella, että itsenäistyminen voisi tehdä sinulle hyvää. Voisithan yrittää etsiä kämppää myös läheltä vanhempiasi, jotta he olisivat edelleen myös konkreettisesti lähellä sinua.
Kyllä minä sen ymmärrän, että yksin muuttaminen voi olla pelottavaa, mutta se myös oikeasti antaa tosi paljon. Itsenäistyminen ja omista asioista huolehtiminen voi olla todella itsetuntoa kasvattavaa. Ei enää tarvitsekaan nojata niihin vanhempiin, vaan pystyy itsekin hoitamaan omia juttujaan. Sinä olet edelleen heille lapsi, vaikka asuisitkin omillasi. Enkä minä koe vieläkään olevani aikuinen, vaikka olen jo viitisen vuotta asunut pois kotoa. Mutta olen paljon vastuullisempi ja osaan harkita paremmin omia tekojani ja niiden seurauksia. Sairaudellisesti ja hoidollisesti olen kanssasi aika samassa tilanteessa ja ihan hyvin tämä yksinelo silti sujuu. Minulla on ystäviä ja tiivis yhteys perheeseeni, enkä minä ole yksin, vaikka yksin asunkin. Ei se sitä tarkota, että kaikessa pitäisi yksin pärjätä, kyllä apua saa silti pyytää ja pitääkin pyytää.
Tosin jos se muutos nyt stressaa ihan hirveesti ja olet vasta noussut anoreksian suosta ylemmäs, niin mahdollisesti se turvallinen tuttu arki voisi olla vielä ihan fiksukin asia. Kunnes se pääkin alkaa olla vähän tasaisempi. Fyysisen kunnon normalisoituminen kun ei tarkoita, että se pää olisi kunnossa. Kannattaisi tosiaan keskustella vanhempiesi kanssa ja seittää heille ajatuksistasi ja oloistasi. Tuskin se heitä harmittaa, jos heidän lapsensa kokee edelleen tarvitsevansa heitä.
Voimia kovasti!
Mulla ei ole oikeastaan ollut ongelmia itsenäistymisen kanssa, mutta koen järjetöntä pelkoa vastuunotossa, joka koskee perus arjen ulkopuolisia asioita. Olen joutunut hyvin nuoresta asti hoitamaan omia asioitani ja ottamaan vastuun omista tekemisistäni, jne. Vuosien varrella olen saanut lukemattomasti kehuja pärjäämisestäni, "Sinä se pärjäät niin hyvin" jne, minä olen vuosien varrella ollut vaan pärjäilijä, ja saman aikaisesti olen kokenut etten pärjää. Sitä enemmän olen oireillut mitä enemmän olen kokenut kyvyttömyyttä pärjätä elämässäni.
Jos arki ja siinä pärjääminen on ollut selkärangassa, niin arjen ulkopuoliset asiat taas eivät. Kun minä keskityin pärjäämiseen, vastuu oman elämäni ulkopuolisista asioista tuntuivat todella kaukaisilta ajatuksilta. Nyt kun opiskelen ja nämä kaukaisiksi ajattelemani jutut onkin koko ajan ympärilläni, olen taas alkanut oireilla. Toisinaan toivon etten valmistuisi tai joutuisi menemään oman alani töihin, sillä vastuu työelämässä tuntuu niin ylitsepääsemättömän kovalta palalta sulattaa. Pelkään jatkuvasti mokaavani, ja se ei ole opiskelualallani/töissäni mikään pikkujuttu.
Tietysti voi kyse olla paljon iästä ja elämänkokemuksista, miltä perus arki ja itsenäistyminen tuntuu. Kaikkeen voi kasvaa, ja siihen ei kasva muulla kuin totuttelulla. Siksi minäkin yritän siedättää itseäni työelämän vastuuseen, pieninä paloina kerrallaan ja pysyn kiinni opiskelupaikassani. Oireilu tosin saisi taas jäädä...