jos itkee tai on surullinen päivittäin?
Onko silloin masentunut
ggdkyffvk
12132
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Riippuu millaisia ajatuksia sinulla on päivittäin, oletko stressaantunut tai onko elämässäsi tapahtunut jotain suuria muutoksia lähiaikoina? Täytyy myös muistaa että tietynlainen "alakuloisuus" kuuluu murrosikään, mutta jos alakuloisuus on pysyvämpää ja hallitsevaa (esim. haittaa koulunkäyntiä) on kyse luultavasti masennuksesta. Itselläni ei ole kokemusta masennuksesta, mutta läheisillä on ollut. Suosittelisin juttelemaan tuosta vanhemmillesi tai jollekin turvalliselle aikuiselle, vaikkapa koulun terkkarille, tsemppiä sulle! :)
puhua tilanteestasi jollekulle läheiselle, psykologille taikka terveydenhoitajalle. Itku ei automaattisesti ole sama kuin masennus,mutta voi olla sitä. Mitä mietit, kun sua surettaa?
Itsemurhaa, sitä kuinka huono ja ruma ihminen olen jne.
Mulla ainakin päivittäin sitä että yritän esittää iloista ja pirteetä mutta kun pääsen omaan huoneeseen jossain vaiheessa itku tulee ja tosi haikee olo et kukaa ei ymmärrä ja mä oon tosi yksin täs maailmas :--(
Eli mulla luultavasti on masennus mutta en kyllä oo kertonu tästä kellekkää kaverille tai you know :D
No ei kenenkään pidä ajatella olevansa ruma. Onko sua kiusattu siitä? Ja aina kun mietit itsesi tappamista, mieti millainen tuska läheisillesi tulee ja mitä jää tekemättä
No sieltä täältä on välillä joskus tullut kommentteja siitä kuinka ruma ja lihava olen. Ja ei niille mitää tuskaa kyllä ainaskaa tulis.
pidä paikkaansa... Jokainen vanhempi itkee oman lapsensa kuolemaa, olen sen läheltä nähnyt... lähisukulaiseni kuoli itsemurhaan muutama vuosi sitten ja ei änen vanhempansa tunteita säästelly, vaikka lapsi oli jo aikuinen.
Ja sit et ole ruma. Voisit vaikka kokeilla pientä muutosleikkiä, jos se vaikka tekis sut kauniimmaksi...kampaaja, uudet vaatteet ym... Mistä kaikki alkoi? Aikaisempia vastauksiasi miettien, kuinka vanhempasi suhtautuvat sinuun?
Sit sä oot niin sanottu lebo ja sun pitäis alkaa viillellä ittees et itku loppuis. Ehottaisin et alottaisit ranteista
Mä viiltelen. Vasen käsi täynnä syviä arpia, punaisia ja kunnolla näkyviä. Sen takii välttelen t-paitoja ja toppeja.
Voi luoja kuinka lapsellinen voi ihminen olla.
Ja aloittaja: Mä suosittelisin, et puhuisit tosta jollekkin luotettavalle ihmiselle, mieluiten aikuiselle. Kouluterkkari, -psykologi tai -kuraattori osaa auttaa, eikä he saa kertoa kenellekkään asioitasi ellet niin itse halua. Ja avun hakeminen on rohkeeta ja arvostettavaa. Masennus on suomalaisten kansantauti, ja mä uskon että sä oot yks niistä jokakolmannesta (?) liian monesta jotka sen saa kärsiä. Sä et siis todellakaan oo tän kanssa yksinäs, ja sua todella ymmärretään. Mut mä pyydän: puhu jollekki - se todella auttaa.
Saanko kysyy sun ikää?
Aikuiset on kusipäitä jotka vähättelee nuorien ongelmia eikä ymmärrä mistään mitään. Niille en siis ainakaa puhu. Ja ikää mulla on 10.
Moi! :)
Suru ja masennus ovat periaatteessa erikseen; suru ei ole yleensä kestä niin kovin kauan (toki on poikkeuksiakin). Suru ei ole yhtä voimakasta ja pitkäaikaista kuin masennus. Masennus on ikäänkuin sairaus, suru ei ole. Surua tuntee kaikki joskus elämässään, toiset vähän enemmän, toiset vähemmän.
Masentuneena menee elämänhalu ja kyky innostua asioista. Mikään ei kiinnosta, ja masentunut vain haluaa jäädä makaamaan sängyn pohjalle ja kuolla. Masennuksen voi lääkäri diagnosoida ja pahimmassa tapuksessa antaa lääkkeitä, mutta suru on aivan luonnollista, eikä siihen tarvitse lääkärin hoitoa.
Siinä ovat näiden kahden asian erot. Mutta ymmärrän hyvin, ettet halua puhua aikuisille. Aikuiset eivät vain ymmärrä, milloin on tosi kyseessä ja milloin ei. Jotkut nuoret ovat ihan oikeasti masentuneita, ja miettivät itsemurhaa. Silloin ei pitäisi vedota siihen, että se on luonnollista tai että se johtuisi murrosiästä. Toki se mahdollista, mutta ei läheskään aina. Mutta voisitko avautua täällä netissä nimettömänä? Kukaan ei tunnista sinua, ja minä ainakin varmasti haluaisin auttaa sinua =) Voisin ehkä ymmärtää sinua, olen 11-vuotias, ja ihan samat tunteet kokenut. nytkin vähän tuntuu ahdistavalta :s
Mutta millaisia ongelmia sulla on? Kiusataanko sua tai jtn muuta? Mua on kiusattu noin 4 vuotta, samoin syrjitty =( Haukuttu läskiks, rumaks ja vaikka miksi... Ymmärrän kuinka vakaa kiusaaminen on :(
- Rakkaudella, Emotyttö_01