Olen siis 14-vuotias tyttö ja kerron nyt kaiken, mikä painaa mieltäni. Jos ei kiinnosta tälläiset, lähde jo nyt pois.
Minua harmittaa se, koska olen niin yksinäinen, tylsistynyt ja vanhoja muisteleva. Elämälläni ei ole mitään merkitystä. Kaikki päivät ovat samanlaisia. Herään, olen koulussa, olen tietokoneella, menen nukkumaan ja sitten kaikki alkaa alusta.
Kaikki olisi varmasti toisin, jos minulla olisi ystäviä. Tai no, on minulla paras ystäväni, jolla ei ole koskaan aikaa minulle. Hänellä on joka päivä harrastus, tapaaminen jonkun toisen kaverin kanssa, shoppailua tms... Se todella harmittaa, Olemme samassa koulussa, muttemme pysty siellä juurikaan keskustelemaan. Tapaamme vapaa-ajalla n. kerran yhdessä tai kahdessa kuukaudessa, ja yleensä vain pikaisesti.
Kun menin yläkouluun, ajattelin, että saisin paljon uusia ystäviä, mutten tutustunut melkein keneenkään. Olen todella ujo, ja saatan vaikuttaa hiljaiselta ja etäiseltä, mutta oikeasti haluaisin jonkun ystävän, jonka kanssa voisin viettää aikaa. Ennen minulla oli kavereita, joiden kanssa olin joka päivä. Elämäni tuntui melkein seikkailulta. Olen myös menettänyt ystäviä, joita ikävöin usein. Haluaisin palata aikoihin, kun olimme yhdessä, yökyläilimme, nautimme kesästä, nauroimme ja jaoimme salaisuutemme.
Olen alkanut miettiä, miksi elän, vaikka joka päivän haluaisin vain hypätä yli ja siirtyä seuraavaan ja seuraavaan. En tiedä, mitä voisin tehdä muuttaakseni elämääni. Mietin aina, mitä tekisin, mutta kun minulla ei ole seuraa, päädyn aina huoneeseeni tietokoneelle tai piirtämään.
Olen hieman yrittänyt kertoa tästä äidilleni, mutten näin suorasanaisesti. Kun sanoin, että joka päivä on samanlainen, enkä ikinä tee mitään, hän vastasi "aijaa". Hän luulee, että minulla on vain hieman kyllästyttävää, mutta tätä on jatkunut jo kauan ja tulee jatkumaan varmaan ikuisesti.
Haluaisin aloittaa harrastuksen, mennä Prometheus-leirille ja lähteä vaihto-oppilas tyyppiseen juttuun kouluni kanssa, mutta äitini sanoo aina "Ehkä", eikä vaikuta mistään niin kiinnostuneelta. Hän ei kannusta minua etsimään kavereita tai tekemään jotain järkevää.
Minulla ei ole ketään, kenelle voisin kertoa tästä yksinäisyydestä. Millekään kouluterkkarille en edes harkitse lähteväni. Joskus otan varovaisesti esille yksinäisyyteni parhaan ystäväni kanssa, mutta en ole saanut mahdollisuutta/sopivaa hetkeä kertoa hänelle kaikesta tästä.
Kaiken lisäksi äitini ja siskoni riitelevät usein, melkein joka ilta, joten emme voi melkein koskaan tehdä mitään yhdessä. En halua olla paikalla, kun siskoni itkee ja äitini yrittää lohduttaa, joten menen omaan huoneeseeni.
Jos sinulla ei ole mitään sanottavaa, älä kommentoi. Jos ei kiinnostanut, lähde pois, eikä siitä tarvitse ilmoittaa. Olen vain todella toivoton ja haluan apua :(
PS: En oikein tiennyt, minne palstalle olisin tämän laittanut, joten laitoin nyt tonne "aikuistuminen".
Minua harmittaa se, koska olen niin yksinäinen, tylsistynyt ja vanhoja muisteleva. Elämälläni ei ole mitään merkitystä. Kaikki päivät ovat samanlaisia. Herään, olen koulussa, olen tietokoneella, menen nukkumaan ja sitten kaikki alkaa alusta.
Kaikki olisi varmasti toisin, jos minulla olisi ystäviä. Tai no, on minulla paras ystäväni, jolla ei ole koskaan aikaa minulle. Hänellä on joka päivä harrastus, tapaaminen jonkun toisen kaverin kanssa, shoppailua tms... Se todella harmittaa, Olemme samassa koulussa, muttemme pysty siellä juurikaan keskustelemaan. Tapaamme vapaa-ajalla n. kerran yhdessä tai kahdessa kuukaudessa, ja yleensä vain pikaisesti.
Kun menin yläkouluun, ajattelin, että saisin paljon uusia ystäviä, mutten tutustunut melkein keneenkään. Olen todella ujo, ja saatan vaikuttaa hiljaiselta ja etäiseltä, mutta oikeasti haluaisin jonkun ystävän, jonka kanssa voisin viettää aikaa. Ennen minulla oli kavereita, joiden kanssa olin joka päivä. Elämäni tuntui melkein seikkailulta. Olen myös menettänyt ystäviä, joita ikävöin usein. Haluaisin palata aikoihin, kun olimme yhdessä, yökyläilimme, nautimme kesästä, nauroimme ja jaoimme salaisuutemme.
Olen alkanut miettiä, miksi elän, vaikka joka päivän haluaisin vain hypätä yli ja siirtyä seuraavaan ja seuraavaan. En tiedä, mitä voisin tehdä muuttaakseni elämääni. Mietin aina, mitä tekisin, mutta kun minulla ei ole seuraa, päädyn aina huoneeseeni tietokoneelle tai piirtämään.
Olen hieman yrittänyt kertoa tästä äidilleni, mutten näin suorasanaisesti. Kun sanoin, että joka päivä on samanlainen, enkä ikinä tee mitään, hän vastasi "aijaa". Hän luulee, että minulla on vain hieman kyllästyttävää, mutta tätä on jatkunut jo kauan ja tulee jatkumaan varmaan ikuisesti.
Haluaisin aloittaa harrastuksen, mennä Prometheus-leirille ja lähteä vaihto-oppilas tyyppiseen juttuun kouluni kanssa, mutta äitini sanoo aina "Ehkä", eikä vaikuta mistään niin kiinnostuneelta. Hän ei kannusta minua etsimään kavereita tai tekemään jotain järkevää.
Minulla ei ole ketään, kenelle voisin kertoa tästä yksinäisyydestä. Millekään kouluterkkarille en edes harkitse lähteväni. Joskus otan varovaisesti esille yksinäisyyteni parhaan ystäväni kanssa, mutta en ole saanut mahdollisuutta/sopivaa hetkeä kertoa hänelle kaikesta tästä.
Kaiken lisäksi äitini ja siskoni riitelevät usein, melkein joka ilta, joten emme voi melkein koskaan tehdä mitään yhdessä. En halua olla paikalla, kun siskoni itkee ja äitini yrittää lohduttaa, joten menen omaan huoneeseeni.
Jos sinulla ei ole mitään sanottavaa, älä kommentoi. Jos ei kiinnostanut, lähde pois, eikä siitä tarvitse ilmoittaa. Olen vain todella toivoton ja haluan apua :(
PS: En oikein tiennyt, minne palstalle olisin tämän laittanut, joten laitoin nyt tonne "aikuistuminen".
Vastaukset 5
Vanhimmat
Luin koko tekstin:) ittellä usein sama juttu että päivät on aina samanlaisia että: kouluun,kotia, koneella, nukkumaan:/ Jos sulla on mese niin laita osoittees tähän niin voidaan jutella lisää:)
Minulla on samanlainen tilanne, tosin olen 18-vuotias mies (poika?). Illat (ja tietenkin päivätkin) menee opiskellessa ja tietokoneella värkätessä, mutta en ole tyytymätön. Mielestäni elämä rullaa ihan hyvin näinkin. :)
oon 13 v tyttö, ja aika sama tarina mullakin. kaverisuhteet mulla on jääny vaan sen takia, etten halua tuoda ketään kotiini. ootan sitä aikaa, ett muutan pois kotoo, vaikka haluaisinkin asuu mun perheen kanssa mut en vaan kestä asuu täällä.
Ole onnellinen et sinulla on koti missä asua n 5 v päästä kannattaa jo ruveta miettimään kotoa pois muuttoa.
Etsikää Jumala:-)