Puhutaan oireenmukaisesta hoidosta -
siis palliatiivisestä hoidosta -
on surullista nähdä läheisen ihmisen menevän huonompaan kuntoon
ei kukaan halua menettää läheisiään
kuolema on asia, josta ei puhuta
kuitenkin se on läsnä, kuuluu elämään - on vain niin vaikeata
suhtautua siihen että kohta tuota rakasta ihmistä ei enää ole
olen miettinyt, miten voi valmistautua - sekä henkisesti että fyysisesti - siihen että omainen kuolee
näkyykö ennusmerkkejä?
hiipuuko hän vain pois?
onko hänellä tuskia?
kun omainen on syöpäklinikan kirjoissa - sieltä saa apua, kyllä - mutta entäs muu aika, kun ei ole kontrollikäyntejä vo:lla?
onko syöpäpotilas riippuvainen terveyskeskuksen avusta, siellä voi olla vastassa nuori kandi, huonosti suomea puhuva lääkäri, kylmäkiskoisia ihmisiä joiden ei kai tarvitsekaan välittää syöpäsairaasta ihmisestä jonka elämä on hiipumassa
edes hoitava onkologi ole sanonut, missä vaiheessa syöpä on - luokitus mikä?
gradus? mikä ?
eihän se tieto auta yhtään, mutta tietäisi edes missä mennään
olen miettinyt, onko asia niin tabu, ettei siitä saa puhua?
vaikka itse on omaisen kanssa vo:lla ei ole ehkä helppoa kysyä
onkologilta mikä tilanne oikeasti on?
rtg kuvissa näkyy kymmenittäin pieniä valkoisia täpliä -
koko ajan ollut rankka syöpälääkitys päällä - onko vaste
heikentynyt tai peräti loppunut ?
ei tarvitse tuudittaa potilasta väärään toivoon, mutta ei myöskään saa
viedä sitä viimeistä Toivoa
kun puhutaan " oireenmukaisesta hoidosta" sehän tarkoittaa samaa kuin parantumaton syöpä?
jos tiedossa on, ettei voi parantua, elämänlaatua täytyy silti yrittää ylläpitää
lähiomainen on jo yli 80 v, sen tietää kuitenkin jo muuten ettei aikaa ole paljon jäljellä
jos omainen ei halua puhua syövästään eikä sen kulusta; sitä on tietysti kunnioitettava
omaisena toivoisi jonkinlaista tukea/jostakin/joltakin
syöpäklinikan onkologit ovat varsin ammattitaitoisia, hyvin empaattisia ja kaikinpuolin ystävällisiä lääkäreitä, mutta kaikki rajoittuu käyntiin klinikalla, ei heille voi soittaa jos tulee jotain ongelmia
ymmärrän, että syöpäpotilaita on tuhansia ja taas tuhansia, eihän onkologeilla voi olla aikaa jokaiselle mitenkään yksityisesti
omainen joka sairastaa on usein alakuloinen, joskus ärtyisä, vihainen, välistä hyvinkin iloinen
tulee pelottavia tilanteita, omainen pyörtyy suorilta jaloiltaan ja kun hän siitä virkoaa on vihainen että asiasta enää puhutaan
mutta ei ole normaalia että pyörtyy jopa istualtaan
nämä ovat kovin surullisia asioita
lähiomaiset jäävät liian yksin
kaikilla ei ole mahdollisuuksia käydä kokouksissa, vertaisryhmissä.
siis palliatiivisestä hoidosta -
on surullista nähdä läheisen ihmisen menevän huonompaan kuntoon
ei kukaan halua menettää läheisiään
kuolema on asia, josta ei puhuta
kuitenkin se on läsnä, kuuluu elämään - on vain niin vaikeata
suhtautua siihen että kohta tuota rakasta ihmistä ei enää ole
olen miettinyt, miten voi valmistautua - sekä henkisesti että fyysisesti - siihen että omainen kuolee
näkyykö ennusmerkkejä?
hiipuuko hän vain pois?
onko hänellä tuskia?
kun omainen on syöpäklinikan kirjoissa - sieltä saa apua, kyllä - mutta entäs muu aika, kun ei ole kontrollikäyntejä vo:lla?
onko syöpäpotilas riippuvainen terveyskeskuksen avusta, siellä voi olla vastassa nuori kandi, huonosti suomea puhuva lääkäri, kylmäkiskoisia ihmisiä joiden ei kai tarvitsekaan välittää syöpäsairaasta ihmisestä jonka elämä on hiipumassa
edes hoitava onkologi ole sanonut, missä vaiheessa syöpä on - luokitus mikä?
gradus? mikä ?
eihän se tieto auta yhtään, mutta tietäisi edes missä mennään
olen miettinyt, onko asia niin tabu, ettei siitä saa puhua?
vaikka itse on omaisen kanssa vo:lla ei ole ehkä helppoa kysyä
onkologilta mikä tilanne oikeasti on?
rtg kuvissa näkyy kymmenittäin pieniä valkoisia täpliä -
koko ajan ollut rankka syöpälääkitys päällä - onko vaste
heikentynyt tai peräti loppunut ?
ei tarvitse tuudittaa potilasta väärään toivoon, mutta ei myöskään saa
viedä sitä viimeistä Toivoa
kun puhutaan " oireenmukaisesta hoidosta" sehän tarkoittaa samaa kuin parantumaton syöpä?
jos tiedossa on, ettei voi parantua, elämänlaatua täytyy silti yrittää ylläpitää
lähiomainen on jo yli 80 v, sen tietää kuitenkin jo muuten ettei aikaa ole paljon jäljellä
jos omainen ei halua puhua syövästään eikä sen kulusta; sitä on tietysti kunnioitettava
omaisena toivoisi jonkinlaista tukea/jostakin/joltakin
syöpäklinikan onkologit ovat varsin ammattitaitoisia, hyvin empaattisia ja kaikinpuolin ystävällisiä lääkäreitä, mutta kaikki rajoittuu käyntiin klinikalla, ei heille voi soittaa jos tulee jotain ongelmia
ymmärrän, että syöpäpotilaita on tuhansia ja taas tuhansia, eihän onkologeilla voi olla aikaa jokaiselle mitenkään yksityisesti
omainen joka sairastaa on usein alakuloinen, joskus ärtyisä, vihainen, välistä hyvinkin iloinen
tulee pelottavia tilanteita, omainen pyörtyy suorilta jaloiltaan ja kun hän siitä virkoaa on vihainen että asiasta enää puhutaan
mutta ei ole normaalia että pyörtyy jopa istualtaan
nämä ovat kovin surullisia asioita
lähiomaiset jäävät liian yksin
kaikilla ei ole mahdollisuuksia käydä kokouksissa, vertaisryhmissä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
... eikä aina ole edes toivoa. ... ... .. .
Hae tukea ystävistäsi. Meillä on ollut suuri verkko ystäviä kantamassa huolta puolisoni ja koko perheen voinnista. Vaikka heistäkään usealla ei ole samanlaisesta kokemusta; jo pelkkä käden laittaminen harteille auttaa.
Meidän potilas on nyt loppusuoralla ja elämä tod. Jää kesken. Alle 40 v. On aika itkeä, on aika nauraa; näissä tilanteissa ystävien tuki on korvaamatonta:)