Ian Rankin: Verisiteet

Sitkeästi ja pitkään Edinburgia maailman dekkaritietoisuuteen kirjoittava Rankin on päässyt komisario Rebusin kera jo seitsemääntoista romaaniin. Toista tusinaa on käännettykin, kiitos siitäkin vähästä.
Jotenniin tätä lukiessa tuli mieleen Donna Leonin asenne koto-Venetsiaansa. Mikään ei muutu, suhteet ja huijaus hallitsevat kaupunkia ja turistit näkevät vain kulissin.
Pientä kaupungin julkisuuskuvan rapautumista tapahtuu Edinburgissa, kun entinen ammattisotilas tunkeutuu hienoon yksityiskouluun, ampuu kaksi oppilasta ja haavoittaa kolmatta surmaten lopulta itsensä. Tai ainakin siltä näyttää. Eikä kukaan ymmärrä miksi? Tässä yhteydessä pitänee huomauttaa alkuperäisteoksen olevan vuodelta 2003, jolloin kouluampumisbuumi oli vasta alullaan.
Rankininsa lukeneet tietävät, ettei Rebus ole helppo työtoveri. Taannoinen tv-sarja antoi vain kalpean aavistuksen hahmon synkeästä tavasta hoitaa työtään ja ihmissuhteita. Jos niitä on. Työtovereista liki ainoa puheväleissä oleva on Siobhan Clarke. Tätä huvikseen ja liki työkseen vainonnut ja vakoillut pikkukonna palaa lopulta hengiltä kotonaan juovuspäissään ja kas kummaa, Rebusilla on pahat palovammat käsissään seuraavana aamuna. Palokuolema on yksi sivujuoni, joka antaa poliisijohdolle mahdollisuuden hyllyttää Rebus viranhoidosta. Vaikkei tämä hyllytyspäätös paljon vauhtia haittaa. Lisäpontta ammuskeluun syventymiseen tuo kirjaimellinen veriside: toinen menehtynyt koululainen on Rebusin serkun poika.
Varsinainen juonikuvio tuntuu ensin melkoiselta himmeliltä. Miksi paikalla pyörivät ylen innokkaat ja määräilevät armeijan omat tutkijat? Siviiliin siirtyneen kotona ja firmassa? Miksi moni ex-ammattisotilas on joko seonnut tai rikastunut selittämättömästi? Mitä tapahtui vuosia aiemmin, kun armeijan kermaa kuljettanut helikopteri syöksyi maahan? Miksi Rebusin serkunpojan kolarissa kuolleen kaverin sisko hiippailee kylillä goottikamoissa ja näyttäytyy nettikameran kautta kaikille himokkaille ja halukkaille katsojille? Miksi Skotlannin oman parlamentin kansanedustaja sekaantuu ammuskelututkintaan ja pyörittää mediaa mennen tullen omissa tarkoituksissaan? Miten nämä sekalaiset ilmiöt kuuluvat muka yhteen kirjaan?

Lohdutuksen sana: Kaikki selviää. Saako syyllinen tuomion onkin jo toinen tarina. Kuten Donna Leonillakin.

Rankinin tyyli on looginen, kronolooginen ja perusteellinen. Ei tajunnanvirtaa, ei ristikkäiskertojia näkökulmatemppuineen tai aikatasohyppyineen vaan kosolti (426 sivua) suoraa kerrontaa ja kaupunkikuvausta. Ei ihan niin paljon citymuunnostarinaa kuin Outi Pakkasella, mutta hyvän kuvan Edinburgista lukija saa. Tarkasti, viileästi mutta ymmärtäen kuvattuja henkilöitä. Joitten sanojen ja kehon kieltä Rebus tietennii lukee terävämmin kuin lukija. Mitä ryyppäystensä välissä ehtii. Viskinkittausta ja kapakkaelämää on makuuni liikaa, mutta se lie keino luoda sankariin syvyyttä ja kaupunkiin elämää. Toki paljon tyylikkäämmin kuin turkulaisen kollegan apteekkijorinat.
Toinen toistuva aihe on Rebusin ja kolegoiden jutustelu populaarimusiikin syvimmästä olemuksesta. Bändien ja kappaleiden nimiä vilisee jatkuvana virtana. Monelta menevät ohi jälkeä jättämättä, mutta brittein saarten antiin 1900-luvun jälkipuoliskon musiikkielämään fiksautunut alan harrastaja saanee paljonkin irti höpinöistä.

Rohkenen suositella, vaikkei Rankin olisi ennalta tuttu.