Hei. Haluaisin kuulla teiltä vertaistukea/ omia kokemuksia vaikeista elämäntilanteista raskausaikana ja vauvan syntymän jälkeen.
Minulla on laskettuaika toukokuun alussa. Seurustelin lapsen isän kanssa kaksi vuotta ennen raskaaksi tulemista. Raskaus ei ollut suunniteltu. Mietin lapsen pitämistä hetken mutta sitten päätimme pitää sen. Meillä on ollut vaikeita aikoja suhteessamme. Muutaman kerran olemme olleet tauolla ja miettineet suhdettamme. Myös miehen liiallinen alkoholin käyttö ja silloin tällöin lääkkeiden väärinkäyttö on ollut ongelmia. Usein hän joi itsensä siihen kuntoon, ettei tästä elämästä mitään ymmärrä ja humalassa sairas mustasukkaisuus nousi esille. Minua kohtaan hän ei ole ollut väkivaltainen mutta useasti meidän asunto on ollut ryyppyreissun jälkeen kuin kaatopaikka hajonneine huonekaluineen. Myös miehen valehtelu ja kiinnostus muista naisista on varjostanut suhdetta. Vaikka on paljon ongelmia ollut, niin meillä on ollut myös paljon hyviäkin hetkiä suhteessa.
Raskausaikana kaikki paheni entisestään. Mies ei välittänyt mistään mitä tein tai sanoin. Meni vain oman päänsä mukaan. Hän ryyppäsi paljon alkuraskaudessa ja olimme tuolloin asumuserossa. Mies oli tuolloin eksänsä luona. Hän tuli takaisin ja annoin anteeksi. Sama toistui taas muutaman viikon päästä. Ja tuolloin hänen reissunsa kesti jo kuukauden ja hän käytti kuuleman mukaan myös huumeita tuona aikana. Taas mies tuli takaisin taitavien puhelahjojensa kanssa ja minä tyhmä annoin anteeksi. Mies malttoi tällä kertaa olla kanssani kaksi kuukautta, sitten hän lähti ryyppyreissulleen ja petti minua toisen naisen kanssa.
Tässä vaiheessa minulle riitti. Hän haki tavaransa ja lähti. Olen näin jälkikäteen ajatellut, että miten voi aikuinen ihminen olla noin moraaliton ja omatunnoton täys patologinen valehtelija? Aina löytyy tarina ja syy, joka ei ole koskaan itsessä ja vika on aina muiden. Tunnen itseni niin tyhmäksi ja hyväuskoiseksi. Mies on tehnyt kaiken mahdollisen ja minä vain kerta toisensa jälkeen annan anteeksi. Eron jälkeenkin hän haukkuu ja arvostelee minua ja valehtee ympäriinsä asioista, mitä minä olen mukamas tehnyt. Olen tällä hetkellä niin väsynyt elämään ja usko ihmisiin on loppunut. Pelottaa, kun tuleva synnytys on niin lähellä ja voimat vähissä. Nyt yritän totutella elämään yksin. Tottakai se on helpompaa, kun ei ole noin suurta stressin aiheuttajaa enää elämässä. Mutta silti se on niin vaikea hyväksyä. Miksi juuri hän on tuollainen? Miten joku voi käyttäytyä noin toista ihmistä kohtaan?
Minulla on laskettuaika toukokuun alussa. Seurustelin lapsen isän kanssa kaksi vuotta ennen raskaaksi tulemista. Raskaus ei ollut suunniteltu. Mietin lapsen pitämistä hetken mutta sitten päätimme pitää sen. Meillä on ollut vaikeita aikoja suhteessamme. Muutaman kerran olemme olleet tauolla ja miettineet suhdettamme. Myös miehen liiallinen alkoholin käyttö ja silloin tällöin lääkkeiden väärinkäyttö on ollut ongelmia. Usein hän joi itsensä siihen kuntoon, ettei tästä elämästä mitään ymmärrä ja humalassa sairas mustasukkaisuus nousi esille. Minua kohtaan hän ei ole ollut väkivaltainen mutta useasti meidän asunto on ollut ryyppyreissun jälkeen kuin kaatopaikka hajonneine huonekaluineen. Myös miehen valehtelu ja kiinnostus muista naisista on varjostanut suhdetta. Vaikka on paljon ongelmia ollut, niin meillä on ollut myös paljon hyviäkin hetkiä suhteessa.
Raskausaikana kaikki paheni entisestään. Mies ei välittänyt mistään mitä tein tai sanoin. Meni vain oman päänsä mukaan. Hän ryyppäsi paljon alkuraskaudessa ja olimme tuolloin asumuserossa. Mies oli tuolloin eksänsä luona. Hän tuli takaisin ja annoin anteeksi. Sama toistui taas muutaman viikon päästä. Ja tuolloin hänen reissunsa kesti jo kuukauden ja hän käytti kuuleman mukaan myös huumeita tuona aikana. Taas mies tuli takaisin taitavien puhelahjojensa kanssa ja minä tyhmä annoin anteeksi. Mies malttoi tällä kertaa olla kanssani kaksi kuukautta, sitten hän lähti ryyppyreissulleen ja petti minua toisen naisen kanssa.
Tässä vaiheessa minulle riitti. Hän haki tavaransa ja lähti. Olen näin jälkikäteen ajatellut, että miten voi aikuinen ihminen olla noin moraaliton ja omatunnoton täys patologinen valehtelija? Aina löytyy tarina ja syy, joka ei ole koskaan itsessä ja vika on aina muiden. Tunnen itseni niin tyhmäksi ja hyväuskoiseksi. Mies on tehnyt kaiken mahdollisen ja minä vain kerta toisensa jälkeen annan anteeksi. Eron jälkeenkin hän haukkuu ja arvostelee minua ja valehtee ympäriinsä asioista, mitä minä olen mukamas tehnyt. Olen tällä hetkellä niin väsynyt elämään ja usko ihmisiin on loppunut. Pelottaa, kun tuleva synnytys on niin lähellä ja voimat vähissä. Nyt yritän totutella elämään yksin. Tottakai se on helpompaa, kun ei ole noin suurta stressin aiheuttajaa enää elämässä. Mutta silti se on niin vaikea hyväksyä. Miksi juuri hän on tuollainen? Miten joku voi käyttäytyä noin toista ihmistä kohtaan?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Irtiotto tarpeen! Parisuhteen tulisi LISÄTÄ ihmisen onnellisuutta, ei verottaa sitä. Minusta kertomasi perusteella parisuhteesi kuulostaa todella liian vaikealta, eikä ole mitään merkkejä siitä, että tilanne olisi paranemaan päin. Mikä tahansa noista asioista, alkoholismi, huumeet, pettäminen, riehuminen, mustasukkaisuus, välinpitämättömyys, valhtelu, olisi YKSIN tarpeeksi painava syy erota ja sinä saat kärsiä noista kaikista!
Toki ero on vaikea ja kun on joutunut kierteeseen, jossa aina antaa anteeksi ja aloittaa alusta hyvässä uskossa, se on vaikea katkaista. Mutta lapsen hyvinvointi on tärkeintä ja tässä tapauksessa paras tapa varmistaa se on SINUN hyvinvointisi priorisoiminen. Mies ei varmasti ole tahallaan paha, mutta sairas, ja vain hän itse voi havahtua haluun muuttua.
Tsemppiä!
Kyllä sinä tulet selviämään hienosti ilman tuollaista miestä, älä sitä huoli ja varmasti löydät vielä miehen joka arvostaa sinua ja lastasi :) Kehottaisin unohtamaan tuon ex-miehen kokonaan, ja antaa hänen puhua mitä lystää, älä korvaasi lotkauta niin kyllä hän josain kohtaa kyllästyy, sitäpaitsi sinun ei tarvitse hänelle kertoa mitään omasta elämästäsi, ainoastaan lapsen asioista. Tsemppiä sinulle, kaikki kääntyy vielä parhain päin :)
P.s turhaa kulutat arvokasta aikaasi edes miettimällä tätä ihmistä, keskity nyt vain omaan oloosi sekä masuasukkiin :)
Moi liljankukkanen!
Ja tsemppiä vaan kovasti!
Itselläni oli hieman samankaltainen tilanne, pari vuotta seurustelin ja sitten tulin raskaaksi. Mies ei halunnut lapsia, mun piti valita hän vai lapset. Ja noh, mitähän luulette että valitsin (niin, niitä oli siis kaksi kerralla :)).
Valinta ei ollut vaikea, mutta alkuun päätöksen kanssa eläminen oli. Siis silloin vielä kun lapset olivat sisälläni. Tosin tein töitä niin paljon ihan loppuun asti, että onneksi en ehtinyt tietoisesti pyöritellä asioita mielestäni.
Mutta raskauden edetessä mietin paljon asioita. Ensinnäkin, että tuo mies, lasten isä, on aika kammottava luonteeltaan. Silmäni alkoivat aueta ja sitä myötä rakkauteni häneen hiipui. Ei auttanut paljoa siinä kyllä se, että hän keksi muuttaa mielensä siinä noin puolessa välissä raskautta niin, että hän haluaakin osallistua ja olla isänä jne jne, yritti uida kovasti liiveihini siinä kovin hyvin onnistumatta. Olin jo etääntynyt hänestä.
Etääntyminen on jatkunut, minulle on selvinnyt pikkuhiljaa tässä ajan kanssa, minkälainen narsisti hän onkaan - joo, kaikki exäthän Suomen maassa ovat nykyään narsisteja, mutta tämä tapaus on. Hyvin suurelta osin. Ja olen oikeasti onnellinen, että olen etääntynyt hänestä jo turvallisen mitan päähän (ei tästä kauaa ole, kun hän taas kerran oli luonani ja yritti uida liiveihin... siinä onnistumatta - en ihan aina ole näin vahva ollut).
Sitten muihin asioihin, eihän tuo mies kuitenkaan ole se pääasia perheeni elämässä. Alkuun lapset saatuani se oli yhtä selviytymistä, koska nukkua sain niin vähän. Mutta sitten se siitä vaan läksi kulkemaan, minulla on oma äitini ollut isona apuna joten en ole tuntenut olevani yksin lasten kanssa.
Ja tuosta "yksin" olemisesta. Tässä vaiheessa, kun olen reilun vuoden ollut tällainen sinkkumama, olisi minun vaikea ottaa miestä elämääni täysipainoisesti ollenkaan. Pieni romanssi ja se fyysinen puoli, ok, mutta että mukaan arkea pyörittämään - ehei! Meillä on hyvä olla näin, jos joku todella spessu tapaus eteen töpsähtää, niin sitten katsotaan. Minun kantani on se, että mies ei itsessään rikastuta elämää (enkä tarkoita rahaa!), vaan se onni pitää kasvattaa omassa sisässään. Sitten sitä pystyy lapsillekin jakamaan.
Tällä hetkellä olen niin ihastunut lapsiini ja elämääni, että en voi kuin kiittää onnen tähtiäni, jotka tuuppasivat minut tähän tilanteeseen (ei minusta pitänyt tulla äitiä ollenkaan)! Elämä näyttäytyy uudessa valossa ja se on paljon värikkäämpi, pehmeämpi mutta samalla kirkkaampi, kuin mikään aikaisempi valo.
Minä toivotan tuhannesti onnea sinulle, kaikki tulee menemään hyvin, usko pois! Pidä vain huoli itsestäsi, lepää nyt (kun vielä voit :)) mahdollisimman paljon, syö vitamiinit ja lisäkalkit ym. mitä tarvitsette lapsesi kanssa, ulkoile ja rakenna pesääsi.
Loppuun vielä lainaan Hesarista lukemastani jutusta: Sisällämme elää koko ajan positiivisuus ja negatiivisuus. Ne kaksi taistelevat päivittäin. Kumpi voittaa? Se, mitä ruokit eniten.
Isot kiitokset kaikille vastanneille! Tämä on vähän tämmöinen asia, mistä en voi puhua läheisilleni. He ovat varoittaneet minua ja tuominneet miehen ja miehen käytöksen aikoja sitten ja ovat kyllä aina saaneet kuunnella valitusta ja ahdistusta suhteestamme.
Kyllähän tää tilanne varmasti on parempi näin. Se on vain se ikävä mikä hetkittäin tulee. Sitä kun suunnitteli elämää yhdessä toisen kanssa ja nyt oletkin yksin. Välillä vain se sydän ikävöi mutta onneksi järki ei häviä niissä tilanteissa minnekkään. Nyt täytyy vain todella ajatella omaa parasta ja sitä kautta vauvaa, mikä on aina tärkeintä.
Ei varmasti mene kauaa, kun pääset etääntymään sen verran, että koko tyyppi alkaa ahistamaan. Kuhan ei yrittäisi tulla takaisin liian aikaisin, jolloin heikkoina hetkinä saattaa taas suostua näkemään yhteistä tulevaisuutta. Itse tein valintani että haluan lapselle sekä isän ja äidin, mutta viikottain se edelleenkin arveluttaa, kun tuntuu että toinen ei ole valmis luopumaan mistään tulevan lapsen hyväksi.
Tärkeintä on muistaa neuvolaohjeet: ei saa stressata! Pitää yrittää nauttia ja onneksi tuola ulkona alkaa kevät voittamaan ja sitä kautta iloisempi mieli! Ei muuta kuin voimia!