Olen ollut masentunut syksystä lähtien ja alaspäin on menty todella rajusti. Nukkumaan ei ole pystynyt muutamaa tuntia pidempään moneen kuukauteen. Psykiatrilla olen käynyt kerran joskus pari viikkoa sitten. Tuon käynnin jälkeen on kai tullut kiinnitettyä enemmän huomiota omaan käyttäytymiseen ja viimeaikaiset tapahtumat on saanut miettimään onko tässä jotain muutakin kuin masennusta ja pitäisikö suosiolla mennä ihan sairaalaan rauhoittumaan hetkeksi.
Katselin jotain videota ja se oli mielestäni kai liian iloinen joka sai spontaanin vihareaktion aikaan ja suutuin niin paljon että en malttanut enää istua paikallani. Pyörin edestakaisin ympäri kämppää ilman päämäärää ja ajatus riensi tuhatta sataa, eikä varsinaista punaista lankaa oikein ollut muutenkuin että fiilis muuttui syvästä masennuksesta enemmänkin siihen että ihan sama, vittu mä teen mitä haluan että vittuako tässä millään edes on oikeasti väliä että teen niinkuin huvittaa ja hyvin on selvitty tähänkin asti. Ajattelen että hoitoonkin meneminen on luusereille ja että oonhan mä ylivertaisuuteni tässä elämässä jo ehtinyt osoittaa, ja jollain kusetuksella selviän elämästä jokatapauksessa. Energiaa tuntuu olevan loputtomasti muttei mitään mihin purkaa. Lopulta rauhoituin ja aloin miettimään tapahtunutta ja kirjoitin muistiin. Tästä kuitenkin jo parin tunnin sisään päädyin taas ajattelemaan itsemurhaa.
Nuo tuollaiset energiapuuskat ovat tavallaan kyllä ihan tervettulleita, ei tarvitse ihan 24/7 olla siellä syvimmässä pimeydessä, mutta ei nekään musta mitään hirveän hyvin toimintakykyistä ihmistä tee. Itsemurha-ajatukset ovat päivittäisiä ja ahdistus tuntuu taustalla vaikka sain jopa melkein viikoksi piristyttyä hetki sitten. Meiniki oli silläkin viikolla melkolailla kaikki manian tunnusmerkit täyttävää. Kämpästä poistun harvoin, lähes pelkästään kauppaan ja silloinkin lähes aina vasta pimeän tullen. Kaupassakäynti ahdistaa usein, joskus taas oikein tekee mieli lähteä ulos ja näyttäytyä. En kuitenkaan ole lähtenyt ulos kavereiden kanssa melkein kahteen kuukauteen vaan välttelen kaikkea sosiaalista kontaktia mahdollisimman paljon.
Olen kärsinyt aistiharhoista selvinpäin, ja keskellä päivää. Hahmot ovat tosin usein vain vilauksia ja tiedostan jälkeenpäin etteivät ne ole todellisia. Pari päivää sitten kuulin ensiksi oikeasta korvastani napsahduksen, ja sen jälkeen ikäänkuin joku olisi kuiskannut vasempaan korvaani mutta en erottanut minkäänlaisia sanoja. Olen pelästynyt täysin järjettömän paljon omaa varjoani sekä suihkussa seinällä yhtäkkiä alas valuvaa vesipisaraa. Tämä taas kuulostaa skitsolta (ja koomiselta), mutta mania voi ilmeisesti joskus yltyä ihan psykoottiseksi episodiksi jossa voi näin käydä? Oloni on kuitenkin pääsääntöisesti hyvin synkkä.
Onko tässä nyt jotain syytä puhua bipo epäilyistä? Tuntuu että saatan tarvita apua jo ennen seuraavaa psykiatrin tapaamista. Ilmoitetaanko aikuisen ihmisen lähiomaisille jos kävelen sairaalaan ja sanon jonkin olevan todella pahasti vituillaan ja pelkään tekeväni jotain peruuttamatonta? En usko voivani katsoa äitiäni silmiin ja puhua hänelle tästä asiasta. Syyllisyyden tunne lähipiirin järkytyksestä vain pahentaisi oloani. Asian kokonaan salaaminen on kuitenkin luultavasti mahdotonta.
Katselin jotain videota ja se oli mielestäni kai liian iloinen joka sai spontaanin vihareaktion aikaan ja suutuin niin paljon että en malttanut enää istua paikallani. Pyörin edestakaisin ympäri kämppää ilman päämäärää ja ajatus riensi tuhatta sataa, eikä varsinaista punaista lankaa oikein ollut muutenkuin että fiilis muuttui syvästä masennuksesta enemmänkin siihen että ihan sama, vittu mä teen mitä haluan että vittuako tässä millään edes on oikeasti väliä että teen niinkuin huvittaa ja hyvin on selvitty tähänkin asti. Ajattelen että hoitoonkin meneminen on luusereille ja että oonhan mä ylivertaisuuteni tässä elämässä jo ehtinyt osoittaa, ja jollain kusetuksella selviän elämästä jokatapauksessa. Energiaa tuntuu olevan loputtomasti muttei mitään mihin purkaa. Lopulta rauhoituin ja aloin miettimään tapahtunutta ja kirjoitin muistiin. Tästä kuitenkin jo parin tunnin sisään päädyin taas ajattelemaan itsemurhaa.
Nuo tuollaiset energiapuuskat ovat tavallaan kyllä ihan tervettulleita, ei tarvitse ihan 24/7 olla siellä syvimmässä pimeydessä, mutta ei nekään musta mitään hirveän hyvin toimintakykyistä ihmistä tee. Itsemurha-ajatukset ovat päivittäisiä ja ahdistus tuntuu taustalla vaikka sain jopa melkein viikoksi piristyttyä hetki sitten. Meiniki oli silläkin viikolla melkolailla kaikki manian tunnusmerkit täyttävää. Kämpästä poistun harvoin, lähes pelkästään kauppaan ja silloinkin lähes aina vasta pimeän tullen. Kaupassakäynti ahdistaa usein, joskus taas oikein tekee mieli lähteä ulos ja näyttäytyä. En kuitenkaan ole lähtenyt ulos kavereiden kanssa melkein kahteen kuukauteen vaan välttelen kaikkea sosiaalista kontaktia mahdollisimman paljon.
Olen kärsinyt aistiharhoista selvinpäin, ja keskellä päivää. Hahmot ovat tosin usein vain vilauksia ja tiedostan jälkeenpäin etteivät ne ole todellisia. Pari päivää sitten kuulin ensiksi oikeasta korvastani napsahduksen, ja sen jälkeen ikäänkuin joku olisi kuiskannut vasempaan korvaani mutta en erottanut minkäänlaisia sanoja. Olen pelästynyt täysin järjettömän paljon omaa varjoani sekä suihkussa seinällä yhtäkkiä alas valuvaa vesipisaraa. Tämä taas kuulostaa skitsolta (ja koomiselta), mutta mania voi ilmeisesti joskus yltyä ihan psykoottiseksi episodiksi jossa voi näin käydä? Oloni on kuitenkin pääsääntöisesti hyvin synkkä.
Onko tässä nyt jotain syytä puhua bipo epäilyistä? Tuntuu että saatan tarvita apua jo ennen seuraavaa psykiatrin tapaamista. Ilmoitetaanko aikuisen ihmisen lähiomaisille jos kävelen sairaalaan ja sanon jonkin olevan todella pahasti vituillaan ja pelkään tekeväni jotain peruuttamatonta? En usko voivani katsoa äitiäni silmiin ja puhua hänelle tästä asiasta. Syyllisyyden tunne lähipiirin järkytyksestä vain pahentaisi oloani. Asian kokonaan salaaminen on kuitenkin luultavasti mahdotonta.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Se voisi auttaa kun kävisit juttelemassa mielenterveystoimistossa psykologin kanssa -voisi arvioida tilanteesi. Asiat on tavallaan hyvin -kun itse vielä tiedostat et jotain on pielessä... Järkevää hakea apua.