Pienet lapset: kuinka suuri este sulle?

Mua ei ainakaan haittaa yhtään,päinvastoin. Mun exällä on 3v poika,ja yhä edelleen,nähdään pojan kanssa. Vaikka suhde hänen äitinsä kanssa meni miten meni,lapsen olen halunnut yhä edelleen pitää elämässäni. Ja kun tämä järjestely sopii myös pojan äidille,niin asiat on hyvin :). Lapset on ihania!

Ei kyllä yhtään haittaa pienet lapset. Kivahan se olisi tutustumisvaiheessa, joskus saada kahdenkeskistä aikaa, mutta lasten ehdoilla sitä on mentävä. Itse joskus seurustelin naisen kanssa, jolla oli pieni tyttö. Naista ei ole ikävä, mutta tyttöä kylläkin.

Ei minkäänlainen este, jos kaikki muuten natsaa.

Jos rehellisesti sanon, niin kyllä ne pienet lapset jonkin asteinen, jopa melko suuri, este olisi.

Lapsi ei ainakaan lähtökohtaisesti ollut itselleni mikään este, mutta täytyy sanoa, että nyt pidemmän aikaa uusperheessä eläneenä voin allekirjoittaa myös uusperheellisyyden haasteet. Ja ymmärrän hyvin, että jotkut uusperheelliset tulevat lopulta siihen tulokseen, että yhdessä eläminen on liian vaivalloista. Itse osasin mielestäni varautua haasteisiin ennakolta melko hyvin, eikä yllätyksiä oikeastaan tullut. Asiat eivät kuitenkaan ole silti yksinkertaisia.

Lapsen mustasukkaisuus omasta vanhemmastaan ei onneksi tullut yllätyksenä, ja meni ohi yllättävän nopeasti (muutaman kuukauden ajan jokapäiväisiä "konflikteja"). Toki lapsi edelleen osoittaa silloin tällöin mieltään ja odotankin jo mielenkiinnolla murrosikää ja "Sä et ole mun oikea äiti, sä et saa komentaa mua" huutoa. Pakolliset vääntämiset lapsen toisen biologisen vanhemman kanssa jaksavat puolestaan rasittaa kaiken aikaa, vaikka ei tämäkään puoli uusperheellisyydestä yllätyksenä tullut. Lapsiperheen elämässä ei myöskään ollut mitään itselleni uutta tai yllättävää.

Oma osansa on ollut omilla, päänsisäisillä pohdinnoilla. Esimerkiksi sen suhteen, että juridisia oikeuksia lapseen ei ole. Ohimenevinä hetkinä näen kauhukuvia tilanteesta, jossa lapsen äidille tapahtuu jotain ja taistelen lapsen huoltajuudesta ja tai edes mahdollisuuksistani tavata häntä. Välillä oma rooli herättää muutoinkin ristiriitaisia tunteita: olla toinen vanhempi, jolta odotetaan elatuskykyä, vastuunkantamista ja vanhempana toimimista pyyteettömästi, mutta ilman mitään oikeuksia ja hakien paikkaani lapsen asioista päättämisessä paitsi hänen äitinsä, myös sukulaisten, kuten isovanhempien keskellä. Välillä tuntuu, että uusperheellisen ei-biologisen vanhemman täytyisi täyttää kaikki vanhemmuuden velvoitteet ja vaatimukset, mutta oikeuksia tai sananvaltaa mihinkään ei viime kädessä ole.

Suhde lapseen on aina arvoitus. Etukäteen on mahdotonta ennustaa, millaiseksi se muodostuu tai edes millaisena se säilyy. Kiintymys ei synny hetkessä ja niin monet asiat vaikuttavat suhteen muotoutumiseen. Joskus pohdin, käykö lapsi koskaan katsomassa minua vanhainkodissa silloin, kun vanhenen - hän, jota olen hoitanut ja kasvattanut. Lapsi käy läpi omaa prosessiaan suhteessa minuun ja meihin, perheeseemme. Kuka kukin on, kuka on vanhempi, kuka äiti, kuka isä, millainen perheemme on ja millainen hän sen haluaa olevan. Lapsi on ja pysyy, vaikka häntä ei ole alunperin itse halunnut, suunnitellut, tehnyt eikä tilannut. Jotkut muut ovat päättäneet siitä kaikesta puolestani, minun on vain sopeuduttava, koska rakastan.

Uusperheellisyys on myös taloudellinen kysymys. Elatuslaskelmissa osa lapsen elatuksesta lasketaan ei-biologisen vanhemman kontolle. Lapsi vaatii hyvän ja turvallisen asuinympäristön, tilaa ulkoilla, neliöitä itselleen ja omille tavaroilleen ja auton kuljetusta varten (mikäli julkinen liikenne ei päätä huimaa). Heteroperheissä myös ei-biologisen vanhemman tulot vaikuttavat päivähoitomaksuihin. Itse uusperheellistyin opiskelijana ja totesin, että siinä elämäntilanteessa minulla ei oikeastaan olisi ollut varaa perheellistyä.

Lapsessa näkyy jotain minua kasvatukseni tuloksena. Mikään muu hänessä ei kuitenkaan ole omaa. Hänellä on vieras keho ja vieraat piirteet, häntä voi vain tutkailla: tuo on äitiä ja tuo jotain muuta. Hän on erilainen luonteeltaan ja temperamentiltaan, eikä hän ole lahjakas samoilla alueilla. Mikään hänessä ei oikeastaan muistuta minua. Olen miettinyt, mitä ajattelisin, jos jonain päivänä, vuosien päästä häntä katsellessani, huomaisin katselevani puolisoni eksää kasvoihin. Lapsi on elävä todiste menneisyydestä. Tunnen hänet tavallaan vain puoliksi, sillä toinen puoli on tuntematonta. Onko lapsi kouluikäisenä lahjakas matematiikassa, minkä urheilulajin harrastamiseen hänellä olisi eniten valmiuksia, mitkä ovat perinnöllisiä sairauksia? Välillä saatan jopa unohtaa, että minun on turha vertailla itseäni ja lasta ja etsiä meistä jotain samaa.

Minun rooliani saa aina selitellä. Kenelle päiväkodissa tehdään kortti äitienpäivänä, kenelle isänpäivänä? Miten tädit puhuvat minusta? Kuka on oikeastaan vastuussa siitä, kuinka pitkän kesäloman lapsi saa pitää? Onko minulla oikeutta olla pois töistä, kun lapsi on sairaana? Voinko perustella kesäloman lapsen päiväkodin sulkemisajalla? Ovatko vanhempani lapsen mummo ja pappa? Voinko kertoa muille ihmisille, että minulla on lapsi, vai täytyykö minun aina ohimennen mainita, että hän ei ole biologinen lapseni, jotta en valehtelisi muiden mielestä?

Ja kyllä, rakastan häntä. Mutta entäpä jos syntyy hän, jossa virtaa samaa verta? Ovatko lapset silloin keskenään eri arvoisia? Ovatko tunteeni samoja? Osaanko kohdella lapsia tasa-arvoisesti siten, että kumpikaan ei satuta itseään? Onko kuolaisen suukon vaihtaminen biologisen lapsen kanssa jotenkin erilaista?