Toinen vanhemmistani tunnusti jokunen aika sitten olevansa transihminen. Tieto tuli ihan puun takaa, koska varsinaisia merkkejä en ole koskaan nähnyt. Tietysti nyt asian selvittyä jokunen asia tulee mieleen, jotka käyvät nyt ehkä vähän paremmin järkeen.
Ongelmani kuitenkin on, etten osaa oikein suhtautua asiaan. Ymmärrän kyllä periaatteessa asian ja tavallaan hyväksynkin sen, sitä paitsi mikä minä olen muutenkaan tuomitsemaan. Eikä asiassa mitään tuomitsemista olekaan. Olen onnellinen, että asia tuli julki ja pystymme olemaan asiasta avoimia. Silti oli on vähän kuin puulla päähän lyöty. Olisiko teillä neuvoa siitä miten ymmärtää paremmin? En halua loukata vanhempaani sanomalla mitään väärää, mutta en oikein osaa sanoa mitään. Lisäksi miten selitän asian omille lapsilleni, kun isovanhempi muuttaakin sukupuoltaan ja omaksuu lopulta täysin elämänsä uudelleen toisenlaisena? En todellakaan halua loukata ketään, mutta en aivan osaa käsitellä tätä. Tuntuu kummalliselta ajatella, että oma vanhempi ei olekaan ihan sitä mitä on aina luullut.
Antakaa siis tänne neuvoja, kiitos. :)
Ongelmani kuitenkin on, etten osaa oikein suhtautua asiaan. Ymmärrän kyllä periaatteessa asian ja tavallaan hyväksynkin sen, sitä paitsi mikä minä olen muutenkaan tuomitsemaan. Eikä asiassa mitään tuomitsemista olekaan. Olen onnellinen, että asia tuli julki ja pystymme olemaan asiasta avoimia. Silti oli on vähän kuin puulla päähän lyöty. Olisiko teillä neuvoa siitä miten ymmärtää paremmin? En halua loukata vanhempaani sanomalla mitään väärää, mutta en oikein osaa sanoa mitään. Lisäksi miten selitän asian omille lapsilleni, kun isovanhempi muuttaakin sukupuoltaan ja omaksuu lopulta täysin elämänsä uudelleen toisenlaisena? En todellakaan halua loukata ketään, mutta en aivan osaa käsitellä tätä. Tuntuu kummalliselta ajatella, että oma vanhempi ei olekaan ihan sitä mitä on aina luullut.
Antakaa siis tänne neuvoja, kiitos. :)
Vastaukset 19
Vanhimmat
Keskustele ensin perusteellisesti vanhempasi kanssa asiasta. Ehkäpä se myös avautuu sinullekin paremmin. Uskon että täysin yllättäen tulleena asian hyväksyminen vie aikaa.
Lapsillesi voit kertoa totuuden tai pyydät isovanhempaa kertomaan itse jos se on sinusta vaikeaa. Varsinkin pienet lapset hyväksyvät sukupuolen muuttumisen melko suoraviivaisesti eivätkä ihmettele asiaa. Lapsen vanhemman negatiivinen kanta tai "päivitteleminen" lapsen kuullen opettaa lapselle että asiassa onkin jotain väärää.
Lapsille kannattaa selostaa suoraan:
Eli vaikka mumma/pappa on ollut koko ikänsä mies/nainen, niin hän on kuitenkin sisimmässään tuntenut kuuluvansa vastakkaiseen sukupuoleen ja on nyt sitten alkanut elämään tämän tuntemuksen mukaisesti.
Kakaroita voi neuvoo myös että:
Mumma/pappa voi myös käyttäytyä vähä hassusti ja sitä ei tarvitte pelätä vaan, että kyllä te siihen totutte.
Nimeomaan - lapset suhtautuvat yleesä aika iisisti tuommoisiin. Mehän ne epäluulot heihin kylvetään omalla käyttäytytmisellä ja jutuilla.
Kaikkein vaikeinta trans-ihmiselle on avautua ja kertoa näistä tuntemuksista muille - etenkin perheelle. Varsinkin vanhemmalle sukupolvelle asia voi olla tosi vaikea (vaikkakin helpottava myös). On upeaa että mietit asiaa ja koitat hakea neuvoa. Olemalla läsnä, tukemalla ja tekemällä selväksi ettet ole mihinkään katoamassa tai tuomitsemassa häntä on suurtakin suurempi merkitys sekä asianosaiselle itselleen että koko perheelle.
Meidän tytöt on kyllä niin fiksuja ja avoimia, että varmasti ymmärtävät, enkä haluakaan itse minkäänlaista epäluuloa viljelläkään. Onhan se myönnettävä, että epäluuloja on, niistä en mihinkään varmaan ihan heti pääsekään, mutta luettuani ja tutkittuani asiaa olen hieman oppinut ymmärtämään asiaa paremmin. :)
Olen onnellinen, että asia tuli nyt julki, koska ymmärrän sen olleen varmasti melkoinen taakka vuosien saatossa. Toivoisin jopa, että asia olisi tullut julki aiemmin, koska piilossa eläminen ja teeskentely vuosia/vuosikymmeniä ei ole varmastikaan ollut helppoa. Tukena aion ollakin, enkä ole missään nimessä ketään hylkäämässä. Ehkä aika onkin ainut, joka auttaa asian käsittelyssä ja hyväksymisessä paremmin.
- Mummi, olitko sinä ennen vaari?
- Olin.
- Aha. (lapsi jatkaa leikkejään)
Näin se meillä meni.
Olet oikeilla jäljillä, kun et tiedä. Valmiin toimintamallin puute aiheuttaa sinulle ahdistusta, jonka pyrit ratkaisemaan etsimällä jonkin valmiin toimintamallin formaatin. Koeta kuitenkin sinnitellä ahdistuksesi kanssa ja eritellä syitä sille, mistä se johtuu. Vastaus löytyy sinun sisältäsi, et tarvitse ulkopuolisia neuvojia.
Onpahan taas neuvo. Mistä näitä löytyy?
Onko sillä väliä? Transsukupuolisuus on asia joka ei ole hetken mielijohde, vaan koko elämän mukana kannettu asia, etenkin tuon ikäisillä. Sen kertominen etenkin tuolla sukupolvella ei ole helppoa, salaisuus jota on pidetty sosiaalisten pakkojen takia piilossa vuosikymmenet. Asia joka on estänyt elämästä omana itsenään, vapaana.
Ilman häntä sinulla ei olisi elämää. Se on ainoa seikka millä on merkitystä. Nyt on sinun mahdollisuutesi antaa elämä vuorostaan hänelle vastalahjana. Mitään mitä sinulle on annettu ja olet saanut ei voida ottaa sinulta pois, eikä saamasi rakkaus ole lopulta sukupuolitettua. Se on vain rakkautta, ehdotonta sellaista. Nyt on sinun vuorosi katsoa millainen olet sisimmältäsi.
Kaikkea hyvää teille.
Ei sillä olekaan väliä ja ymmärrän kyllä, ettei asia ole mikään mielijohde tai edes oma päätös. Eihän kukaan mitään aivotoiminnalleen voi, kyllä sen ymmärrän. Enkä ole hylkimässä tai tuomitsemassa, yritän vain etsiä itselleni jotain mikä auttaisi minua pääsemään omista ennakkoluuloistani. Ei rakkaus vanhempaa kohtaan ole mihinkään kadonnut, olen onnellinen siitä, että hän vihdoin "astui kaapista ulos". Yritän vain etsiä paremmin keinoja ymmärtää asiaa ja sitä miten itse oikeastaan pystyisin paremmin asian hyväksymään. Tai hyväksyminen on ehkä väärä sana, koska hyväksyn kyllä asian, vaikka välillä tämä tuntuu hieman kuin unelta tai muuten vähän epätodelliselta. Jotenkin on vähän vaikea astella paloja yhteen.
Tämä on hieman vaikeaa ehkä siksikin, että vaikka kuinka etsimällä etsin, niin en löytänyt mitään palstaa tai muutakaan, joka olisi suunnattu transihmisten lapsille. Monta paikkaa oli kyllä, jotka oli tarkoitettu transihmisten puolisoille, mutta aivan kuin meidän lapset olisi unohdettu kokonaan. :/
Juurikin näin. Ja siksi suosittelen itsekin tuota samaa mitä colaptes. Kyllä se siitä kun annatte itsellenne aikaa.
Transtukipiste auttaa myös transihmisten omaisia, siis myös lapsia. Ota sinne yhteyttä jos haluat keskustella ammattilaisen kanssa.
Minun neuvoni on oikeastaan se, että anna itsellesi aikaa sopeutua tuohon tilanteeseen.
Jos et osaa suhtautua asiaan, ota asiasta selvää, lue asiasta ja katso dokumentteja. Kirjastosta löytyy paljon asiallisia kirjoja aiheesta (hakusana esim. transsukupuolisuus) ja jopa romaaneja. Katso esim. YouTubesta dokkareita ja hae netistä tietoa esim. Transtukipisteen sivuilta.
En tiedä, haluaako vanhempasi sinun sanovan mitään erityistä, luulisin, että hänelle on kuitenkin tärkeintä se, että pysyt hänen elämässään edelleenkin, sukupuolenkorjauksesta huolimatta. Hän tulee jatkossakin olemaan sinun vanhempasi ja sinä hänen lapsesi.
Monesti ihmiset, jotka eivät ole sukupuolimoninaisia, kauhistuvat jonkun toisen ja erityisesti läheisensä sukupuolenkorjaushalua, koska he eivät voi kuvitella itseään samaan tilanteeseen. En oikein keksi parempaa apua tähän, kuin se, että kuvittelet itsellesi vastakkaisen sukupuolen genitaalit ja mietit, miltä se tuntuisi. Haluaisitko tuollaisessa tilanteessa korjata itse kehosi?
Ei olisi mielestäni lainkaan huono idea, että kävisitte juttelemassa jonkun luona asiasta: molemmilla kun on tilanteessa paljon monenlaista sulatettavaa. Esim. Transtukipisteellä voi käydä pohtimassa perheenjäsenten kanssa tilannetta. Myös esim. Väestöliitolla on erilaisia keskusteluapua/terapiaa.
Mutta tosiaan sinun tunteesi ovat ihan oikeutettuja, olivatpa ne mitä tahansa. Hienoa on myös se, ettet halua tuomita tai loukata, vaan haluat ennemminkin hyväksyä. Luonnollisestikin voit kertoa vanhemmallesi, ettet ymmärrä, mutta haluat kuitenkin hyväksyä. Uskon että vanhempasi kestää sinun tunteesi.
Lapset taas hyväksyvät tilanteen, jos sinäkin hyväksyt: he käyttävät vanhempiaan esikuvanaan. Jos aikuiset käyttäytyvät "normaalisti", niin lapsetkin tekevät niin ja tietysti myös päinvastoin. Lapsilla ei ole vielä aikuisten ennakkoluuloja, joten heillä tuskin on mitään ongelmaa asian kanssa, etenkin jos asia kerrotaan heille niin kuin se on: yksinkertaisesti mutta rehellisesti, tyyliin "vaarista tulee mummi, hän käy lääkärin luona leikkauksessa. Sitten teillä on uusi mummi".
Eli kyllä se siitä - ajan kanssa ja rauhallisesti ottaen.
Ja sitten tietysti vertaistuki auttaa. Sitä saa esim. täällä: http://www.translaheiset.net/
asiassa ei ollut mitään kovinkaan erikoista, kun ilmoitin heilla muuttuvani naiseksi. Lapsiani ei haittaa tippaakaan se, että olen nyt nainen. Poikani on sanonut, että ole mitä haluat, ei se häntä haittaa.
"Myös esim. Väestöliitolla on erilaisia keskusteluapua/terapiaa."
Väestöliitosta ei ole apua tässä tapauksessa, voi olla jopa haittaa. Transsukupuolisuutta tuntematon psykiatri tai psykologi voi yrittää transihmisen "parantamista" ja siitä voi tulla pahaa jälkeä vaikka omainen voisikin haluta samaa.
Terapian antamisessa (ja saamisessa) on todettu ristiriitaa. Jotkut tulkitsevat että transtukipisteen henkilökunta asettuu transihmisen puolelle omaista vastaan ja vastaavasti muu terapeutti omaisen puolelle transihmistä vastaan. Yritä siinä sitten löytää tukea joka olisi tasapuolista ja molemmat osapuolet huomioivaa.
En usko enkä ole kuullut, että Väestoliitossa olisi annettu mitään "korjaavaa" terapiaa, ihan hyvämaineinen paikka.
Ennemminkin karttaisin analyyttisen koulutuksen saaneita terapeutteja: analyyttinen psykologia on patologisoinut transväkeä.
Ja sitten on tietysti muut epäpätevät terapeutit, kuten Helsingin psykoterapiainstituutista valmistuneet. Niitä kannattaa kaikkien välttää.
En voi sille mitään, että mitä enemmän asiaa yritän miettiä ja hyväksyä, sen vaikeammaksi se muuttuu. Tai ei varsinaisesti vaikeammaksi, vaan jotenkin se tuntuu hetki hetkeltä vain uskomattomalta. Jostain ihmeellisestä syystä tuntuu vieläkin siltä, että olen unessa. Olo on niin epätodellinen.
Kaikista näistä tunteistani oloni tulee kamalan syylliseksi, koska tosiasiahan on, ettei asia ole minun taakkani. En voi kuvitellakaan miltä tuntuu elää elämää, joka ei tunnu omalta. Sen takia en haluakaan vaikeuttaa asiaa vanhemmalleni, koska ymmärrän sen, että tuon ikäpolven ihmiselle asia on ollut ehkä vaikea sulattaa itsekin. Koko elämänsä hän on tuntenut itsensä kenties hieman hulluksi tai ajatellut, että omissa ajatuksissa on ollut vikaa. Nyt, kun salaisuus on julki niin elämä on varmasti paljon helpompaa ja taakka on pudonnut harteilta.
Minun täytyy kuitenkin varmaan etsiä joku näihin asioihin perehtynyt ammatti ihminen tai samassa tilanteessa oleva kohtalotoveri, jolle voisin näistä kaikista asioista puhua. Oloni on nimittäin pahasti hämmentynyt. Tunnen olevani lukossa, ehkä olen kuitenkin vielä shokissa kuitenkin, tuntuu nimittäin siltä että samat ajatukset vain pyörivät päässä ja toistan itseäni.
Olen kuitenkin samaa mieltä kanssani siitä, että aika on varmasti paras keino asian sulattamiseen. Vanhemmaltani kesti yli 10 vuotta uskaltaa tulla kaapista ulos, ehkä minäkin joudun asiaa sulattelemista vähän enemmän kuin pari viikkoa. :)
Ei tuollaista asiaa tarvitse kyetä käsittelemään viikossa tai kahdessa. Musta siinä ei ole mitään outoa että koko juttu tuntuu hetkittäin epätodelliselta, älä siitä itseäsi syyllistä. Aika auttaa, kuten jo sanottu. Kunhan palaset menevät paikoilleen sinun ajatuksissasi, asia muuttuu helpommaksi ja lopulta aivan arkipäiväiseksi. Ja ei sinun vanhempasi pohjimmiltaan miksikään muutu, hän on sitä mitä on aina ollutkin. Tulet luultavasti huomaamaan että hänen tunteidensa ilmaisu tulee helpommaksi kun vuosien taakka ja kaapissa kököttäminen on mennyttä elämää.
Omasta kokemuksestani tiedän että vanhempasi tarvitsee enemmän kuin mitään mahdollisimman normaalia ja luontevaa suhtautumista, ei sinun tarvitse miettiä niinkään että mitä sinun pitäisi sanoa tai tehdä. Olet vaan. Jos hän haluaa asiaa käsitellä kanssasi niin siihen menet mukaan oman jaksamisesi mukaan. Jos et jaksa, niin sano se. Jaksat sitten toiste lisää.
Kaikkea hyvää perheellesi.