Moikka, en edes tiedä miksi kirjoitan koska koen ettei kukaan voi auttaa minua. Tuntuu kuin elämäni ei olisi enää elämisen arvosta näiden jatkuvien pelkojen takia. Minun on vaikeaa löytää ilon aiheita, sillä koko ajan ajattelen että olen kuitenkin sairas niin miksi iloita. En ole myöskään ollut pariin vuoteen onnellinen, vaikka elämäntilanteeseen nähden minun pitäisi olla (sain unelmieni ammattikorkeakoulupaikan, rakastan avomiestäni).
Olen siis nykyään 21-vuotias nuori nainen. Kaikki alkoi jo n. 13-vuotiaana. Seurasin useita sairaalasarjoja, ja niiden takia olin ikätovereitani 'tietoisempi' monien sairauksien oireista ja muutenkin kaikkien mahdollisten sairauksien kirjosta. Jatkuvasti löysin itseltäni vakavien sairauksien oireita; päänsäryt->aivokasvain, elohiiret->als/ms (olin juuri nähnyt elokuvan als-potilaasta). Kaikki nämä oireet pahenivat aina kun niitä panikoin. En kertonut asiasta kenellekkään.
Lisäksi vielä luulosairaus-vaihetta edelsi odc-oireiden alkaminen (itsediagnosoitu). Isäni kuoli auto-onnettomuudessa, ja sen jälkeen aloin sairaalloisesti pelätä läheisen ihmisen menettämistä. Jouduin esim. kävellä oviaukosta viiteen kertaan ettei jotain pahaa tapahtdu tai laittaa 10 kertaa astian tiskikoneeseen tai muuten joku kuolee. Tai jos en juuri neljää kertaa rämpännyt valokatkaisijaa niin itse sairastun. Perheeni ei huolestunut oireista, sillä osasin peittää ne niin hyvin. Kukaan ei tiennyt tarkoista rutiineistani joka kouluaamu. En siis ole kertonut näistä kenellekkään, en halua tulla leimatuksi. Tuossa oli vain osa oireista ja ne todellakin rajoittivat elämääni nuorena. Nykyään minulla on odc-oireita edelleen, mutta lievempänä. Ne liittyvät juurikin tähän luulosairauteen.
Tavattuani poikaystäväni 2010 luulosairauteni meni hetkellisesti piiloon, mutta syksyllä 2011 kaikki muuttui. Aloin huomata itsessäni hälyyttäviä oireita, ja siitä lähtien olen ollut varma että minulla on syöpä. Syöpä on juurikin se sairaus mitä pelkään eniten ja pidän sitä täydellisenä kuolemantuomiona. Kaikki syöpään liittyvät artikkelit kiinnittävät huomioni ja olen varma että ne ovat 'merkkejä' omasta sairaudestani. Tuosta syksystä lähtien olen itkenyt lähes joka päivä, ärtynyt, alla päin ja en todellakaan oma itseni. En edes enää muista millaista on olla tavallinen, nauttia elämästä ja katsoa tulevaisuuteen. Olen siis kokonaan kadottanut itseni.
En uskalla suunnitella elämääni viikkoja pidemmälle, sillä pelkään että kuolen. Ja tässä syöpäpelossa olen varma että se on totta, en ole keksinyt yhtkään muuta mahdollisuutta mihin kokoajan pahenevat oireeni voisivat viitata. Jokainen flunssakin on oire syövästä. Tulen helposti paniikkiin ajatellessani tulevia hoitoja yms, vaikka mitään ei ole vielä diagnosoitu. Poikaystäväni tietää pelostani, ja on useasti kehottanut minua menemään lääkäriin, mutta tässä tuleekin se ongelma. Kärsin aivan sairaalloisesta lääkärikammosta, sillä juurikin pelkään että he löytävät minusta jotain kamalaa. En edes muista milloin olisin viimeksi tavannut lääkärin, ehkä kahdeksannella luokalla pakollisessa terveystarkastuksessa. Ajatuskin lääkärille menosta saa minussa kylmät väreet.
Kuitenkin tiedostan, että lääkäri olisi ainoa kuka minua pystyisi tässä tilanteessa auttamaan. Pelkään vain kuulla totuuden sairaudestani, nyt vielä voin elää vain pelossa mutten tiedossa niin sanotusti. Tämä ei kuitenkaan ole todellakaan minkään arvoista, joka aamu ja ilta minulla on tietyt rutiinit joilla tarkkailen ja tunnustelen kehoni kaiken varalta. Se syö hirveästi voimia ja aikaa. Odc vaivaa myös, ja en tiedä pitäisikö minun hakea siihen diagnoosi jostain psykiatrilta. En vain jaksa enää, en uskalla mennä lääkärille mutta olen aivan sekaisin näiden pelkojeni kanssa. Missään ei ole mitään hyvää ja olen tuhlannut nyt 1,5 vuotta elämästi tälläiseen. Mikä minua vaivaa, en olisi koskaan uskonut näin käyvän. Kadun syvästi sitä etten mennyt jo heti syksyllä 2011 lääkäriin, nyt pelkään sen olevan päivä päivältä liian myöhäistä ja kuolemantuomion koittavan. Oman kehoni tarkkailu on ihan pakkomielteistä, kiinnitän huomiota jokaiseen tunteeseen mitä tunnen. En tiedä mitä kuvittelen saavuttavani tällä kirjoituksella.. Uskon että tämän sairaalloisempaa ei pelko voisi olla. Pääni ei kestä enää, olisiko ammattiauttajan paikka heh heh.
Olen siis nykyään 21-vuotias nuori nainen. Kaikki alkoi jo n. 13-vuotiaana. Seurasin useita sairaalasarjoja, ja niiden takia olin ikätovereitani 'tietoisempi' monien sairauksien oireista ja muutenkin kaikkien mahdollisten sairauksien kirjosta. Jatkuvasti löysin itseltäni vakavien sairauksien oireita; päänsäryt->aivokasvain, elohiiret->als/ms (olin juuri nähnyt elokuvan als-potilaasta). Kaikki nämä oireet pahenivat aina kun niitä panikoin. En kertonut asiasta kenellekkään.
Lisäksi vielä luulosairaus-vaihetta edelsi odc-oireiden alkaminen (itsediagnosoitu). Isäni kuoli auto-onnettomuudessa, ja sen jälkeen aloin sairaalloisesti pelätä läheisen ihmisen menettämistä. Jouduin esim. kävellä oviaukosta viiteen kertaan ettei jotain pahaa tapahtdu tai laittaa 10 kertaa astian tiskikoneeseen tai muuten joku kuolee. Tai jos en juuri neljää kertaa rämpännyt valokatkaisijaa niin itse sairastun. Perheeni ei huolestunut oireista, sillä osasin peittää ne niin hyvin. Kukaan ei tiennyt tarkoista rutiineistani joka kouluaamu. En siis ole kertonut näistä kenellekkään, en halua tulla leimatuksi. Tuossa oli vain osa oireista ja ne todellakin rajoittivat elämääni nuorena. Nykyään minulla on odc-oireita edelleen, mutta lievempänä. Ne liittyvät juurikin tähän luulosairauteen.
Tavattuani poikaystäväni 2010 luulosairauteni meni hetkellisesti piiloon, mutta syksyllä 2011 kaikki muuttui. Aloin huomata itsessäni hälyyttäviä oireita, ja siitä lähtien olen ollut varma että minulla on syöpä. Syöpä on juurikin se sairaus mitä pelkään eniten ja pidän sitä täydellisenä kuolemantuomiona. Kaikki syöpään liittyvät artikkelit kiinnittävät huomioni ja olen varma että ne ovat 'merkkejä' omasta sairaudestani. Tuosta syksystä lähtien olen itkenyt lähes joka päivä, ärtynyt, alla päin ja en todellakaan oma itseni. En edes enää muista millaista on olla tavallinen, nauttia elämästä ja katsoa tulevaisuuteen. Olen siis kokonaan kadottanut itseni.
En uskalla suunnitella elämääni viikkoja pidemmälle, sillä pelkään että kuolen. Ja tässä syöpäpelossa olen varma että se on totta, en ole keksinyt yhtkään muuta mahdollisuutta mihin kokoajan pahenevat oireeni voisivat viitata. Jokainen flunssakin on oire syövästä. Tulen helposti paniikkiin ajatellessani tulevia hoitoja yms, vaikka mitään ei ole vielä diagnosoitu. Poikaystäväni tietää pelostani, ja on useasti kehottanut minua menemään lääkäriin, mutta tässä tuleekin se ongelma. Kärsin aivan sairaalloisesta lääkärikammosta, sillä juurikin pelkään että he löytävät minusta jotain kamalaa. En edes muista milloin olisin viimeksi tavannut lääkärin, ehkä kahdeksannella luokalla pakollisessa terveystarkastuksessa. Ajatuskin lääkärille menosta saa minussa kylmät väreet.
Kuitenkin tiedostan, että lääkäri olisi ainoa kuka minua pystyisi tässä tilanteessa auttamaan. Pelkään vain kuulla totuuden sairaudestani, nyt vielä voin elää vain pelossa mutten tiedossa niin sanotusti. Tämä ei kuitenkaan ole todellakaan minkään arvoista, joka aamu ja ilta minulla on tietyt rutiinit joilla tarkkailen ja tunnustelen kehoni kaiken varalta. Se syö hirveästi voimia ja aikaa. Odc vaivaa myös, ja en tiedä pitäisikö minun hakea siihen diagnoosi jostain psykiatrilta. En vain jaksa enää, en uskalla mennä lääkärille mutta olen aivan sekaisin näiden pelkojeni kanssa. Missään ei ole mitään hyvää ja olen tuhlannut nyt 1,5 vuotta elämästi tälläiseen. Mikä minua vaivaa, en olisi koskaan uskonut näin käyvän. Kadun syvästi sitä etten mennyt jo heti syksyllä 2011 lääkäriin, nyt pelkään sen olevan päivä päivältä liian myöhäistä ja kuolemantuomion koittavan. Oman kehoni tarkkailu on ihan pakkomielteistä, kiinnitän huomiota jokaiseen tunteeseen mitä tunnen. En tiedä mitä kuvittelen saavuttavani tällä kirjoituksella.. Uskon että tämän sairaalloisempaa ei pelko voisi olla. Pääni ei kestä enää, olisiko ammattiauttajan paikka heh heh.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hei
Päästä hetkeksi irti epätoivosta. Tunnistan itseni sun tarinastasi, en vaan antanut mennä sen noin pitkälle kuin mitä sinä olet antanut sen mennä. Liika-ajattelu ja sen myötä pelot ja pakko-oireet ovat ottaneet täysin otteen sinusta. Nyt olisi jo aika päästää irti niistä.
Olen itse myöskin 21-vuotias opiskelijanainen. Olen ollut aina koulukiusattu ja minulla on huonohko itsetunto. Pelkään aivan valtavasti sitä mitä muut ihmiset ajattelevat minusta. Kärsin masennusesta, paniikkioireistosta sekä peloista ja jännityksestä. Olen myös liika-ajattelija ja yliempaattinen ihminen - joku sanoo että häntä särkee päätä niin mun päätä alkaa särkemään myös. Olen bakteerikammoinen ja pesen ja desinfioin käsiä pakonomaisesti. Olen kontrollifriikki ja siksi pelkään kaikkia kehon reaktioita mitkä eivät ole hallinnassani (huimaus, pyörtyminen, oksentaminen, huono olo, nenäverenvuodot jne.) Tuossa muutama asia, joka vaivaa minua jokaikinen päivä ja yö. Ja tajusin sen vasta ihan äskettäin.
Kävin ensimmäistä kertaa terveydenhoitajalla, kun avoero laukaisi minussa jonkin stressireaktion ja itkin taukoamatta 2 viikkoa. Ennen pystyin kontrolloimaan vaikka mitä tunteita, mutta tuolloin olin aivan out-of-control. Terkkari kysyi haluaisinko käydä puhumassa erosta kuraattorilla. Suostuin vaikka ajattelin ettei siitä ole mitään hyötyä.
Nyt olen käynyt vuoden päivät kuraattorilla ja voin sanoa valehtelematta että hän on luultavasti pelastanut minun elämäni. Ero ei suinkaan ollut syy pahaan olooni vaan kaikki muu - olen ollut masentunut ja "liika-ajattelija" jo monia vuosia. Hän ehdotti minulle lääkitystä, mutta koska pelkään lääkkeitä en uskaltanut sitä aloittaa. Minulla on nyt uniongelmaa, joten yritän aloittaa huomenna unta-antavan ja masennuksen hoitoon tarkoitetun lääkkeen. Ensimmäistä kertaa minulla on tunne että oikeasti haluan aloittaa tuon lääkityksen. Olen myös kuullut että masennus- tai ahdistuslääke voi viedä pakkoajatuksia mennessään - saatat päästä irti jostain peloista! Se olisi mahtavaa...
Toivoisin, että soittaisit terveyskeskukseen ja varaisit ajan. Lääkäri ei tee yhtikäs mitään mitä et halua ja voit lähteä sieltä ihan milloin vain pois - sinua ei pakoteta mihinkään. Luulen että kun saat kerrottua asiasi jollekin se jo auttaa todella paljon. Itse itkin taukoamatta koko tunnin ajan kuraattorilla, kun sain kerrottua peloistani. Kirjaimellisesti tuntui kuin hartioilta olisi pudonnut valtava taakka.
Koska olet antanut tilasi jatkua jo aika pitkään, luulisin että sinulle voisi olla todella paljon apua jostain lääkkeestä. Mikään pakko lääkkeitäkään ei ole syödä. Nykyään kaikki masennus- ja ahdistuslääkkeet on tosi paljon tutkittuja ja ne oikeasti auttaa ihmisiä pääsemään pahimman yli.
Onneksi nyt on kevät ja kesä tulossa! Anna auringon saada sinut hyvälle tuulelle.
Toivon sulle kaikkea hyvää. Soita terveyskeskukseen jo heti huomenna.
mulla myös pakkoajatuksia ja täysin samantyylistä elämää vietin noin pari vuotta sitten. vasta kun olin ihan pohjalla ja itsemurha-aikeet jo mielessä niin menin lääkäriin.
sain masennuslääkkeet jotka pikkuhiljaa rupesivat auttamaan, yhtenä päivänä huomasin että päässä pyöri ihan normaalit asiat ainaisten pelkojen tilalla.
kyllä sun kannattaa nyt lääkitys ensin hankkia psykiatrilta tai terveyskeskustesta ja sit varmasti jonkun ajan päästä uskallat ruveta käsittelee noita pelkoja esim. sillä että käyt tarkastuksessa lääkärissä tms.
ei kannata tosiaankaan kärsiä, kun paljon paremminkin voisi mennä :)
liputan kyllä mielialalääkkeiden puolesta :)