Vihaan äitiäni ja toivon etten joudu hoitamaan häntä kun hän alkaa vanhenemaan ja kankeutumaan eikä pysty yksin enään eloon.
Samalla tunnen suurta tuskaa että näin on, haluaisin niin tuntea rakkautta ainoaa äitiäni kohtaan, mutta aina , aina törmään siihen, että kun katson sitä ihmistä en voi mutta tuntea kuin ihan järjetöntä vihaa, suorastaan peloksi asti.
Ei äiti kai "paha" ihminen ole, ilmeisesti masentunut ja erakko, nyt vasta kuuskymppisenä on saanut ilmeisesti elämänsä ensimmäisen ystävän.
Mutta tunnen myös syyllisyyttä, eikö lapsen kuulu rakastaa äitiään ja lopulta antaa anteeksi ja hoivata ja varmistaa että kaikki hyvin.
Törmään aina seinään, äiti, voisitko joskus edes sanoa että rakastit minua lapsena, etkä tuntenut vain vihaa ja inhoa, raivoa olet sanonut tunteneesi minua kohtaan, etkä halua muistaa mitään mitä lapsuuteemme kuului pienenä.
Toivoisin itsekin olevani joskus äiti, sitä ennen pitäisi jotenkin käsitellä tämä ns. henkinen äidittömyys pois ja hyväksyä että haen mieheni lisäksi jotain "uutta äitihahmoa" vanhemmista naisista, itseänikin inhottaa käyttää ilmaisua, mutta niin on vain kerran käynyt.
Omasta äidistäni ei ole koskaan ollut tukijaksi hyvässä tai pahassa, olen kasvanut itse vähän huteraksi ja hyvin haavoittuvaksi, ja kaikista pahinta on se että biologinen äitini ei edelleenkään pidä minusta.
Tekemisissä kuitenkin olen ja koitan auttaa jos jkoin tilanne vaatii sitä, kai se on lapsen tehtävä.
Samalla tunnen suurta tuskaa että näin on, haluaisin niin tuntea rakkautta ainoaa äitiäni kohtaan, mutta aina , aina törmään siihen, että kun katson sitä ihmistä en voi mutta tuntea kuin ihan järjetöntä vihaa, suorastaan peloksi asti.
Ei äiti kai "paha" ihminen ole, ilmeisesti masentunut ja erakko, nyt vasta kuuskymppisenä on saanut ilmeisesti elämänsä ensimmäisen ystävän.
Mutta tunnen myös syyllisyyttä, eikö lapsen kuulu rakastaa äitiään ja lopulta antaa anteeksi ja hoivata ja varmistaa että kaikki hyvin.
Törmään aina seinään, äiti, voisitko joskus edes sanoa että rakastit minua lapsena, etkä tuntenut vain vihaa ja inhoa, raivoa olet sanonut tunteneesi minua kohtaan, etkä halua muistaa mitään mitä lapsuuteemme kuului pienenä.
Toivoisin itsekin olevani joskus äiti, sitä ennen pitäisi jotenkin käsitellä tämä ns. henkinen äidittömyys pois ja hyväksyä että haen mieheni lisäksi jotain "uutta äitihahmoa" vanhemmista naisista, itseänikin inhottaa käyttää ilmaisua, mutta niin on vain kerran käynyt.
Omasta äidistäni ei ole koskaan ollut tukijaksi hyvässä tai pahassa, olen kasvanut itse vähän huteraksi ja hyvin haavoittuvaksi, ja kaikista pahinta on se että biologinen äitini ei edelleenkään pidä minusta.
Tekemisissä kuitenkin olen ja koitan auttaa jos jkoin tilanne vaatii sitä, kai se on lapsen tehtävä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
yleistä, että äidin ja tyttären välillä on selittämätöntä ankeutta ja yleensä jotakin syyllisyyttä molemmin puolin. Jos olet nuori, omat tunteesi luultavasti vähän hellittää iän myötä. Ja voihan se olla se viha itsessään sulla, mitä pitäis treenata?
jokaisella äidillä ja isällä tuntuu olevan jotain taakkoja omista vanhemmistaan. Isoja tai pieniä. Jotain on jäänyt vaille, eikä sitten osaa antaa tai toimia toisin vaikka haluaisi. Äidittömyys voi siirtyä sukupolvelta toiselle huomaamatta. Se, joka sen huomaa ja katkaisee kyseisen valuvian, tekee suuren palveluksen itselleen, toiselle ja myös jäjessä tuleville sukupolville.
et ole käsitellyt naiseuttasi ja agressioitasi, et ehkä kykene hyväksymään vihaa, kateutta ja katkeruutta osaksi menneisyyttäsi ja persoonaasi, tarvitset terapiaa ja itsehoitoa!
Viha syö sisältä joten hopi hopi apua hakemaan ja kirjoja lukemaan, jättääksesi menneen taakse, elääksesi tämn yhden elämän loppuun ilman menneisyyden painolastia.
ehdotan teosta: Nainen & agressio - viha voimavaraksi (tekijää en muista)
muistat ehkä vain huonot asiat, et niitä kun äiti OLI tukenasi, omalla tavallaan.
olet erilainen kuin äitisi, hyväksy se ja äitisi omat haavat ja käsittele omasi
luo omat nahkasi ja elämäsi sellaiseksi kuin haluat, olet oma, yksilöllinen itsesi
helpottaako se tieto?
jäävät usein piiloon. Pienile lapsille ei kerrota ja isompana lapset eivät niitä ehkä halua kuulla tai niitä on vaikea ymmärtää. Äidin rakkaus on ikuista mutta lapsen rakkaus on usein koetuksella kaikissa murroksiksissa. Toivon että löydätte vielä toisenne , sinä ja äitisi. Se on elämän arvokkaimpia suhteita.
Tai aikansa tapeltuaan niissä fiiliksissä voi hyväksyä itsensä ja tunteensa. Hyväksyä sen että on tullut syntyneeksi, sekä sen ettei kaikki äidit rakasta lapsiaan. Sellaistakin voi sattua ja niihin on syynsä. Tyhjyyden tunnetta lapselta ei mikään poista aikuisenakaan, mutta sitä voi oppia sietämään. Kokemuksesta puhun.