Pakko purkaa tuntoja jonnekin. Ahistaa... Olen ollut parisuhteessa jo pian neljä vuotta kihlattuni kanssa. Elämä on ollut vuoristorataa kaikenlaisine ongelmineen. Yhdessä ollaan kuitenkin pysytty. Nyt minua on alkanut yhä voimakkaammin mietityttään, ettämahdammeko sittenkään ne oikeat toisillemme. Luonteemme ovat totaalierilaiset. Minä viihdyn ystävieni kanssa, tykkään nauraa, bilettää,jutella ja hölmöilläkin välillä. En ole turhantarkka kotona. Kumppanini on vastakohtani, joka asiassa ja välillä se ahdistaa. Kaipaan kotiimme naurua, iloa, jotain muuta merkkiä onnellisuudesta kun pikaiset suukot ja rakkaudentunnustukset... Vaadinko liikaa, ehkä? Vai onko minun se oikea vielä jossain siellä löydettävänä tai etsimässä minua..
Tunnen itseni petturiksi jo tästä kirjoituksesta, koska nyt tunnustan "julkisesti ja ääneen" ajatukseni. Jotenkin minusta vain tuntuu että elämäni kuuluu olla erilaista, siinä pitää olla niitä elementtejä jotka ovat osa minua, siis naurua, iloa, onnellisuutta ja rakkautta..
Ehkä tämä kirjoittaminen jo itsessään auttoi asiassa minua eteenpäin.. mielipiteet ja ajatukset otetaan ilolla vastaan!
Tunnen itseni petturiksi jo tästä kirjoituksesta, koska nyt tunnustan "julkisesti ja ääneen" ajatukseni. Jotenkin minusta vain tuntuu että elämäni kuuluu olla erilaista, siinä pitää olla niitä elementtejä jotka ovat osa minua, siis naurua, iloa, onnellisuutta ja rakkautta..
Ehkä tämä kirjoittaminen jo itsessään auttoi asiassa minua eteenpäin.. mielipiteet ja ajatukset otetaan ilolla vastaan!
Vastaukset 19
Vanhimmat
Niin että minkälainen hän oikeastaan on?
Vastakohtaisuudet viehättävät, riippuen minkälaisista asioista kyse. Joissakin tapauksissa voivat tasapainottaa suhdetta ja sen ihmisiä luonteen/persoonan puolesta.
Huonossa tapauksessa ne pelkästään ärsyttävät.
Miksi muuten päädyitte ylipäätänsä yhteen?
mitä sä sitten hänessä rakastat? Jos miinuksia on enemmän kuin plussia, nii sä et ole oikeassa suhteessa. Se ei ole rikos tajuta se.
Riippuu mitä parisuhteessa on ja minkälaista heillä on omien elämästä.Erosin tyttöystäväni kun olimme yhdessä viis vuotta.Aluksi meillä meni hyvin ja ok,mutta elämätilanteeni hieman muuttunut kun pakko mennä opiskelemaan.Kumppanini pitäisi ymmärtää ja meillähän aina on joku aikka vaikka huomenna.Huomasin ettei onnistunut,koska kumppanini vaatinut minua valveilla niin jutellaan ja nukun sitten vähän joka päivä.Lopulta tajusin,että kumppanini ei edes ymmrtämään miksi ja aivan riippuvainen minustakin.Jopa selitin kumppanini kanssa asioista,mutta hän ei huomannut aiheuttavan itse.En voinut enää jatkaa hänen kanssa suhteessa,että ei oikein sujuu mikään.Siksi erosin kumppanistani irti,koska on parempi meiltä kannalta.Jos rakastat todellakin häntä niin missä vika asiassa?Liittyykö teidän yhteistä aikaa?Jos on vaivaa jokin niin kannattaisi puhua kumppanisi kanssa ja jakaa kaiken läpi.Jakamisen jälkeen voi olla ratkaista joku asiasta.Jos ei saisi millään lutvii niin kuulostaisi hankala teille.Jos ahdistavalta niin täytyyhän selvittää mistä on kysee.Tottakai parisuhteessa aina erilaiset,mutta jakaminen ja omien elämästä auttaa siihen mitä ok tai ei.Ehkä parasta olla tasapainoinen parisuhdetta.Et ole petturi sitä,mutta kuulostaisit joltakin apua kun et tiedä mitä.Oletteko puhunut ongelmien kanssa halki?Hmm..
Sanotaan, että ne erilaiset ominaisuudet joihin aluksi rakastut kumppanissa voivat ajan saatossa olla juuri ne ominaisuudet jotka alkavat eniten ärsyttämään.
Pitkässä suhteessa pitää oppia myös arvostamaan toisen erilaisuutta ja ymmärtää ettei kaikki voi mennä oman mielen mukaan, täytyy tehdä kompromisseja, antaa toisen olla oma itsensä ja saada itse olla oma itsensä, mutta niin että molemmilla on hyvä olla. Sinuna punnitsisin tarkkaan haluatko heittää kaiken pois vai kasvaa yhdessä eteenpäin. Hyvä että käsittelet näitä ajatuksiasi itsellesi rehellisesti, mutta olisi hyvä jos voisit käsitellä niitä kumppanisi kanssa yhtä rehellisesti, mutta toisen tunteet huomioonottaen. Ei niin että sinä salaa mielessäsi päätät lähteäkö vai jäädä vaan puhutte siitä avoimesti yhdessä niin että kumppanisikin tietää missä mennään. Hän voi kertoa myös omat salaiset mietteensä ja siitä voi syntyä jotain uutta teille molemmille.
ei aloittaja sanonut, että kumppani ärsyttää, vaan enempi kirjoituksesta tuli läpi luonteiden erilaisuus. Se, että itse on nauravainen ja iloinen, mutta toinen on totinen ja vakava... Siinähän alkaa iseään kontrolloimaan ja vähentämään omaa nauruaan, muuttamaan omaa luonnettaan, koska usein nämä totiset ovat melko julmiakin, eivätkä ymmärrä eivätkä siedä iloisuutta. En tiedä, mutta jostain sellaisesta voi olla kysymys... itse olen ollut tämän tyyppisessä parisuhteessa. Aluksi toinen tuntui hirmu turvalliselta ja tasapainoiselta, mutta ajan mittaan jotenkin tukahduttavalta. Eikä hän välttämättä tahallaan sellainen ollut, mutta luonne-erot olivat niin suuret. Ei minua mikään hänessä ärsyttänyt, rakastin häntä enemmän kuin ketään, mutta ei ole oikein itseä kohtaan elää kotona jatkuvasti kuin itseään pidätellen ja vähentäen.
lukenut, että ihmisellä on vakava häiriötila, jos hän ei pysty nauramaan.
Eivät kaikki ole luonteeltaan nauravaisia. Tuskinpa siinä mistään vakavasta häiriötilasta on kysymys. Eri asia tietenkin jos on juuri kokenut jotain erittäin traagista, ei varmaan paljoa naurata, mutta sellaisesta ei aloituksessa ollut kyse.
Jodenkin suuta ei milloinkaan saa kunnon nauruun. Joidenkin en ole koskaan kuullut nauravan ääneen, kikattavan, hekottavan. Ihmiset on yksilöitä siinäkin asiassa.
No kutittelet kumppaniasi vai eikö ole silleen herkkä?
Joskus nauravaiset unohtavat naurun , mutta kutitteluharjoituksilla sekin voi palautua..
Murkkuiässä kikatellaan ja sitten se katoo jonnekkin toisilla..
Ite oon aika totinen , mutta kyllä se nauru suhteessa tarttuu..., että mä inhoon sitä kutittamista ;P
Naurulla lähtee moni sairaus ja syöpiäkin sillä on paranneltu..
T y h m ä.
Mut älä välitä, teitä on jo paljon.
http://www.vauva.fi/keskustelu/1708027/ketju/ma_haluan_oppia_taas_nauramaan_mista_aloitan_kaipa
Ilonpilaaja, teitä meissä onkin paljon :P
Sepä onkin iloista vääntää vitsiksi toisen suru. Ei pitäisi, mutta teitäkin on ruuhkaksi.
En klikannut tuota, mutta mahtaako taas olla lennellyt aiheesta avaruuteen... miten niin taas nauramaan, jos ei ole sen luonteinen että on koskaan paljoa nauranutkaan. Toiset vaan on totisempia. Jotkut todella totisia. Jotkut jopa ärsyyntyvät toisten naurusta.
Sellaiset vasta pelottavia ovatkin. Pyrkivät yleensä hallitsemaan muita kiukkuisuudellaan ja vihallaan. Koska eivät itse osaa nauraa, eivät sallisi sitä muillekaan.
No minusta se ei ole vitsi , eikä vitsiks tarkotettu.
Jos on pattitilanne, niin pitää tehdä toisin JOTAIN.
Raahaa vaikka sen tosikkonsa sinne naurujoogaan...
Sulla ei itelläs ollut mitään rakentavaa ehdottaa.
Tavallisen tyhmä muija olet. Jos tuo on sinusta rakentavaa, niin sääliksi käy ihmisiä jotka sun kanssa joutuu elämään. Kyse kun on luonne-eroista, niin siinäpähän parantelet syöpiäsi kutittelemalla... Ei taivas, ei kukaan sentään saa olla noin tyhmä!
Miten tänne palstalle aina eksyy se typerin ainesosa, jos ei ole mitään oikeaa sanottavaa, voi valita myös sen ettei kirjoita mitään.
Niinhän ne sanoo toisia tyhymäx..., joille lusikkalla on annettu.
Mun ysti on parantunut 3 kertaa syövästä naurulla, et revi siitä..
Ja täältä löytyy lisää aiheesta.
http://www.google.com/search?client=safari&rls=en&q=improved cancer by laughing&ie=UTF-8&oe=UTF-8
Ja tosiaan, jos sulla ei o muuta kirjotettavaa, kun toisten mollaaminen, niin kantsii
harkita mölyjen pitämistä ihan siellä omassa nassussa.
Mee hoitoon, ihan mihin vaan, kunhan menet.
lusikka ja ysti
On kuule yksi lysti, ei tuollaista ihmistä voi ollakaan.
Tuoltahan se löytyi...
http://www.funnyordie.com/articles/beba5a5ca3/a-12-year-old-s-guide-to-understanding-women?rel=by_user
Tämän kun hyväksyy, niin no proplem ;P