Erosta on jo jonkin verran aikaa, mutta hän hajotti minut suhteessa niin totaalisesti, että kestää, että saan itseni kuntoon. Onneksi asumme Suomessa ja oli mahdollisuus saada psykologista apua ja toivoa saada itsensä takaisin jaloilleen. Omaisuus ja mielenterveys meni ja kostaminen jatkuu lasten kautta...
En vastaa hänen soittoihinsa, en näe, jos ei ole ehdotonta pakkoa, mutta sitä en pysty estämään, ettei hän tulisi edelleen uniini. Ne hetken kun on miettinyt näkeekö enää seuraavaa päivää tai maannut vuoteessa pari päivää hänen käsittelynsä jäljiltä on jättäneet omat jäljet myös mieleen.
Suurin toiveeni olisi, että hän vain kuolisi pois, ettei hän enää pystyisi satuttamaan minua ja lapsia. Lapset on ihan hajalla ja näen heitä joka toinen viikonloppu, jos näen... hänellä on näitä yllätyksiään.
Kaikki pitää häntä täydellisenä ihmisenä, pystyvänä, hän on äärettömän vakuuttava... Hänellä on aina ollut kulissit kunnossa. Alussa mietin, että miten tällainen onneton onkin voinut saada noin täydellisen puolison.
Hänellä on uusi hajotettava ja se onkin lasteni ainoa henkireikä, ainoa ihminen siellä, joka edes jollain tavalla katsoo lapsieni perään. Se on hänen vuoronsa elää elämää suurempaa rakkaustarinaa, jännittävää elämää ja ihmetellä, miksi on niin paha olla.
Välillä iltaisin tulee tämä ahdistus...
Onneksi on joku paikka, mihin sai kirjoittaa ja purkaa pahaa oloaan.
En vastaa hänen soittoihinsa, en näe, jos ei ole ehdotonta pakkoa, mutta sitä en pysty estämään, ettei hän tulisi edelleen uniini. Ne hetken kun on miettinyt näkeekö enää seuraavaa päivää tai maannut vuoteessa pari päivää hänen käsittelynsä jäljiltä on jättäneet omat jäljet myös mieleen.
Suurin toiveeni olisi, että hän vain kuolisi pois, ettei hän enää pystyisi satuttamaan minua ja lapsia. Lapset on ihan hajalla ja näen heitä joka toinen viikonloppu, jos näen... hänellä on näitä yllätyksiään.
Kaikki pitää häntä täydellisenä ihmisenä, pystyvänä, hän on äärettömän vakuuttava... Hänellä on aina ollut kulissit kunnossa. Alussa mietin, että miten tällainen onneton onkin voinut saada noin täydellisen puolison.
Hänellä on uusi hajotettava ja se onkin lasteni ainoa henkireikä, ainoa ihminen siellä, joka edes jollain tavalla katsoo lapsieni perään. Se on hänen vuoronsa elää elämää suurempaa rakkaustarinaa, jännittävää elämää ja ihmetellä, miksi on niin paha olla.
Välillä iltaisin tulee tämä ahdistus...
Onneksi on joku paikka, mihin sai kirjoittaa ja purkaa pahaa oloaan.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Älä sure, äläkä mieti mitä menetit tai mitä pahaa hän sinulle teki. Ajattele mitä hyvää sinulle vielä jäi ja on ja mitä hyvää voit vielä saada nyt kun olet päässyt hänestä irti. Katso tulevaisuuteen älä menneisyyteen, ajattele itseäsi älä haaskaa aikaa hänen ajattelemiseensa, katkeruus vie ja syö vain voimiasi.
Älä toivo kenellekään pahaa vaan niin kuin Jeesuskin meitä opetti; siunaa vihamiestäsi älä kiroa, sillä vain rukouksella ja rakastavalla asenteella ja mielellä voit positiivisesti vaikuttaa asioihin. Rakasta sinä lapsiasi ja itseäsi ja näytä, että rakastaa voi siitäkin huolimatta vaikka on saanut siipeensä. Ole esimerkkinä lapsillesi hyvästä välittävästä vanhemmasta, joka ei jätä, eikä hylkää, joka on turvallinen ja luotettava, eikä kiellä keneltäkään apua tai toivo kenellekään pahaa.
Täällä maailmassa meillä on ahdistus emmekä mitenkään voi sitä välttää. Meillä on paljon opittavaa hyvistä ihmisistä heitä kannattaa seurata ja kuunnella. Ihmisen olemukseen kuuluu oman luonteensa kaunisteleminen ja nähdä toisissa kaikki vika ja pahuus. On viisautta nähdä ja tunnustaa myöskin oma pienuus tässäkin asiassa. Vastoinkäymisiin emme aina voi vaikuttaa, mutta siihen miten me niihin suhtaudumme voimme.
Ajattele enemmän itseäsi ja omaa elämääsi kuin että miettisit häntä ja hänen elämäänsä. Muista että tärkeää ei ole se mitä tapahtuu vaan se miten asian käsittelee.
Pääset yli kunhan päätät alkaa elämään omien toiveidesi ja halujesi mukaan ja jossa sisäisesti opit ymmärtämään todellisen rakkauden merkityksen.
Rakkautta ja voimia sinulle
"Välillä iltaisin tulee tämä ahdistus...
Onneksi on joku paikka, mihin sai kirjoittaa ja purkaa pahaa oloaan"
Niin...tällaisetkin paikat ovat hyviä "kaatopaikkoja"...
joihin voi sitä mielensä sisältöä purkaa...
vaikka valitettavasti täällä törmää usein ihmisiin...jotka jo ensi lukemalta luulevat tietävän kaikesta kaiken...
niin jos oikein tarinastasi ymmärsin niin...jouduit ikäänkuin "luopumaan" lapsistasi...ja tapaat heitä vain joka toinen viikonloppu...
"Hänellä on uusi hajotettava ja se onkin lasteni ainoa henkireikä, ainoa ihminen siellä, joka edes jollain tavalla katsoo lapsieni perään"
mutta ylläolevasta lauseestasi voi kyllä päätellä että rakastat lapsiasi...toivot heidän parastaan...tässä vaikeassakin elämän tilanteessasi...
kovin en osaa sinulle lohdutuksen sanoja laittaa...
jos kuvittelisin itseni sinun tilanteeseesi...lapsiin liittyen...niin aikas hajalla olisin itsekin...mutta toivon mukaan ajan myötä asiasi selkiintyvät, ahdistuksesi lievenee...koska sinulla on "syy" toipua ja ymmärsin että syy on juurikin rakkaus lapsiin...ja huoli heistä...
Mietteissäni tässä kuuntelin juuri Tuure Kilpeläisen biisiä...joka kertoo siitä, että jonain päivänä kaikki vanhemmat joutuvat luopumaan lapsistaan...joutuvat luovuttamaan heidät elämälle...
"osani on sietää luopumista ja ikävää,
osani on, osani on, kestää kaipausta niin kipeää..."
mutta siitä huolimatta...lapsien osa on olla se kaunein helmi keskellä sydämen...jota salaa suojellaan...missä ikinä he kulkevatkin...
http://www.youtube.com/watch?v=xOCzGTphELg
Ammenna sinäkin voimaa itsellesi ajattelemalla niitä sydämesi "helmiä"...
Niin...vieläkin palaan tähän...
toivoakseni, että me osaisimme "kuunnella" kun toinen kertoo tarinaansa...itseään ja omaa elämäänsä koskevia...
ymmärtää häntä ja hänen tunteitaan...ottaa kerrottu ensin vastaan sellaisenaan...yrittäen asettua edes hetkeksi hänen asemaansa...
Ilman että heti kokisimme tarvetta jakaa kovin viisaita lauseita siitä mitä toisen pitäisi tuntea tai olla tuntematta...tyyliin jatka elämääsi...löydä "sisäinen viisautesi" niin ymmärrät...tai peräti mitätöidä, ettei sellaista tapahtunutkaan...
Itse ajattelisin, että kaikki tunteet on sallittuja, on salittua olla ahdistunut, pelätä, surra, on lupa itkeä, tuntea itsensä avuttomaksi,raivota, purkaa pahaa oloaan...
"Vastoinkäymisiin emme aina voi vaikuttaa, mutta siihen miten me niihin suhtaudumme voimme."
Niin...suhtautumistapoihimme voimme vaikuttaa...ja tosiaan näyttää, että suhtaudumme mekin lottamarin kanssa hyvin erilailla aloittajan tarinaan...
Tiedä sitten...mikä on oikea suhtautumistapa missäkin tilanteessa...kaiketi me reagoimme kuulemamme/lukemaamme...osittain omien kokemuksienkin perusteella...että suhtaumistapa lie kaiketi ihmisillä omanlaisensa...
mutta edelleen olen sitä mieltä, että kukin ihminen on itsensä ja oman elämänsä paras asiantuntija...
Joskun neuvot ja viisaudet ovat hyväksi...joskus riittää vain kun on joku joku "kuuntelee"..ottaa asian vastaan sellaisenaan...
Sinulla on kyllä kyky lohduttaa ja ymmärtää. Olet taitava ja viisas. Ihailen elämän kokemustasi ja viisauttasi. On ilo lukea noin viisaita sanoja. Kiitos viisaista neuvoistasi.
" Kiitos viisaista neuvoistasi"
Noh...jos sallit pikkusen huumoriakin mukaan...
Että äläs ny liioittele...en ole enää niin altis imartelulle...viisas sanaakin käytit peräti neljästi muutamassa lausessasi...
mutta kuitenkin...viisautta löytyy näköjään sinustakin...
"en ole enää niin altis imartelulle."
Niin tämä nyt rönsyilee pois aloittajan aiheesta, mutta toivottavasti hän jatkaa vielä kirjoitamista itsestään ja omasta tilanteestaan jos kokee siihen itse tarvetta...
Mutta jälleen kerran...jäin pohtimaan noita teemoja...imartelua ja ns. ylistämällä alistamista...
Siitähän siinä alku tilanteessa monesti narsisti suhteissa on kysymys...ja käsittääkseni imartelu helpostikin vääristää ihmisen oma kuvaa ja tekee hänet riippuvaiseksi...kuten ylistämisellä alistaminenkin...
Ainkin itseäni ajatellen...syy miksi minä...sellaiseen suhteeseen...ja miksi alkuun sivuutin monetkin helposti näkyvät "viat" toisessa...
Että kehen sitä ihminen sitten ihastuu...siihenkö joka imartelee...vaiko ns. omaan kuvaansa, jonka toinen näyttää ylen ihanaksi...
Näin jälkeenpäin voin jopa myöntää itsekin imarreelleni Ännäksi kutsumaani miestä...kaiketi pitääkseni hänet osana elämääni...
mutta jossain kohtaa sitten tapahtui se herääminen...panin merkille Ännäni viat...mutta loppupeleissä taisin kuitenkin eniten kauhistua itseäni...
Että olin ikäänkuin elänyt omaa arvomaailmaani vastaan...hylännyt/siirtänyt periaatteeni, asioita joihin uskon, esim. rakkaus...sivuun...ja minkä helkkarin vuoksi...sen valheellisen kuvajaisen vuoksi...jota toinen minusta näytti...
noh...loppupeleissä kun aloin kritisoimaan häntä...niin toki hänkään ei minusta enää sitä ihanan naisen kuvaa näyttänyt...ja totuus siitä, etten oikeasti ihmisenä merkinnyt hänelle mitään muuta kuin sukupuolielintä...tuli esiin...
että tässä kohtaa vois ajatella...että aikas tyly loppu, kun joutuu totuuden kohtaamaan...niin itsensä kuin sen toisenkin suhteen...
jotenkin vaan tuli mieleen...
Vaknin sivustokin...aiheena väärinkäyttäjän kanssa selviäminen...että imartelu ja suostuminen kaikkeen on se pointti millä narsistin kanssa voi selvitä jos sellaisen haluaa...
http://www.healingeagle.net/Fin/Vaknin/abuse3.html
että tavallaan imartelusta elää se narsistikin...siinä kuin uhrikin ja "uhri" hyvin usein imarteleekin kumppaniaan kosolti suhteen alussa...
että voisko sanoa, että jonkinlaisesta hurahtamisesta narsistiseen käyttäytymismalliin...lie kyse uhrinkin kohdalla...
Eri asia sitten on...huomaako ihminen itse...sen valheellisuuden...vaiko rakastuuko hän siihen kuvajaiseensa...kuten kaiketi minulle osin taisi käydä...
Muttä käsittääkseni narsti taas "tietää" sisimässään ...ettei hän ole niin ihana, millaisena uhri hänet näkee...ja tekee sen sitten omalla tavallaan tiettäväksi...näyttäen sen toisen puolen itsestään...
No joo...tämä ny tämmöstä irrallista pohdintaa...
ny valvomaan toisten unta...
On tosi vaikeaa välillä, kun sieltä tulee koko ajan lisää.
Mitä pahaa siinä on, jos toivon hänen kuolemaansa?
Jos sitä ihmiistä vain ei olisi enää, niin kukaan ei enää satuttaisi minua, lapsia, hänen uutta puoiisoaan. Tiedätkö miltä tuntuu kun oma lapsi menee paniikkiin, kun kysyy mustelmasta? Tiedätkö miltä tuntuu, kun joutuu koko ajan pelkäämään, mitä se vielä keksii?
Tiedätkö miltä tuntuu hakea lapsia ja pelätä hänen näkemistään niin paljon, että vapisee ja meinaa oksentaa, tiedätkö miltä tuntuu nähdä lapset, jotka ovat sekaisin ja joille on valehdeltu sinusta kaikki mahdollinen. Tiedätkö miltä tuntuu hakea lapsia kun ei tiedä saako niitä tällä kertaa vai onko taas yllätyksiä.
Minulle on ihan sama, mitä hän tekee omalle elämälleen, en minä sitä mieti, mitä sinä tarkoitit?
Tarkoitatko, että minun pitäisi unohtaa lapseni ja olla välittämättä siitä mitä hän tekee lapsille?
Mitä hyvää minulle sitten vielä jäi?
Jatkuva pelko, jolle ei näy loppua vuosiin, jos edes jaksan sinne asti.
Ilman terapiaa tuskin olisin jaksanut ja selvinnyt tännekkään asti.
"Mitä pahaa siinä on, jos toivon hänen kuolemaansa?"
Niin...kyllä minäkin aikoinaan avioliittoni loppupuolella syvimmässä pohjassani myönnän jopa toivoneeni puolisoni kuolemaa...
Ja niinkin hullu olin, että mietin jopa keinoja, syöttää hänelle salaa jotain...joka tekisi hänet niin sairaaksi ettei hän voisi enää juoda...anatabus toki oli pois laskuista, koska tiesin sen vaarat yhdistettynä alkoholiin...
Että joo...jossain kohtaa tajusin kyllä itse, että ny mulla viiraa ja pahasti, että ny tarttis/on pakko tehdä itsensä ja oman elämänsä suhteen jotain...tai tulen oikeasti hulluksi...niin ettei lapsilla ole enää kumpaakaan vanhempaa...
toki tajusin, että sekin vain ajatus...enkä siitä kauheasti itseäni soimannut...koska tajusin myöntäessäni sen itselleni...että kaikenlasia ajatuksia sitä onkin...mutta net vain ajatuksia, jotka kertoo meille jotain itsestämme/omasta tilastamme...ja niiden voima pienenee sillä hetkellä...kun ne pukee sanoiksi...
koska käsitin kyllä, että se toive...ehkä oli jotain sellaista ettei minun tarvitsisikaan tehdä mitään vaan sattuisi jotain...joka ratkaisisi kaiken puolestani...
veisi mukanaan sen pelon...jota koin niin puolisoani kohtaan hänen ollessaan humalassa...kuin pelon sitä valtavaa vastuun taakkaa kohtaan ...kun käsitin, että vain itselläni oli ratkaisun avaimet...tehdä jotain asioiden muuttamiseksi...koskien niin omaa kuin lastenikin elämää...
"Tiedätkö miltä tuntuu, kun joutuu koko ajan pelkäämään, mitä se vielä keksii?"
Niin minä uskon tietäväni...millaista on pelätä...
Itsekin pelkäsin eroni jälkeen puolisoani aivan hirvittävästi vielä vuoisien jälkeenkin..varsinkin silloin kun tiesin hänellä olevan ryyppyputki menossa...
Se pelko sai monesti aikaan minussa ns. paniikin kaltaisia olotiloja...ja mielikuvitus lähti laukkaamaan...entä jos hän tulee...kuuntelin öisin jokaista risahdusta, minun oli vaikea hengittää, vapisin...
joskus kun lapset olivat kavereillaan yötä...jouduin jopa menemään naapurin mummon luo yöksi...kun en uskaltanut olla yksin...
Peloistani puhuin myös teekoon psykologin kanssa, jonka kanssa kävin juttelemassa tilanteestani...ja hän suhteutti niitä osaksi todellisuuttani...siltä osin, että ne se sellaisia mieleni luomia kauhuskenaarioita...jotka syntyneet menneistä kokemuksistani ja puolisoni uhkauksista...mutta nekin enimmäkseen vain ajatuksia...jotka eivät todellisuudessa toteudu...
Että tavallaan sitten...kun pelko sai minusta vallan...niin osasin tunnistaa sen omaksi tunteekseni...että pelkään...vaikka todellisuudessa ei minulla ollut siinä kohtaa mitään pelättävää...oli vain se jos ja jos...tapahtuisi sitä ja tätä...
ja osasin paremmin käsitelllä omaaa pelkoani...keskittyä siihen...pyrkiä helpottamaan sitä...kuin sen lisäämiseen entisestään ...kuvittelemalla kaikkia kauheuksia, mitä voisi tapahtua...jos ja jos...
Että tavallaan läsnäoloa siinä hetkessä...jossa ei välttämättä ollut mitään konkrettista pelättävää...mutta oma mieleni/ajatukseni...loivat niitä kauhuskenaarioita ja fyysinen olemukseni reagoi niihin...hikoilin, vapisin, säpsähtelin jne....
"Mitä hyvää minulle sitten vielä jäi?
Jatkuva pelko, jolle ei näy loppua vuosiin, jos edes jaksan sinne asti"
Niin...kuten edellisessä jo kerroin omaa tarinaani pelosta ja sen syntyimiseen vaikuttavista tekijöistä...
niin edelleen...pelon tunne on hallittavissa sillä, että miettii mitä pelkää...
tapahtuuko jotain oikeasti...pahoinpiteleekö puolisisosi sinua edelleen...
vai pelkäätkö sinä vain käyvän niin...luot ja ruokit mielessäsi niitä kauhuskenaarioita...
ymmärsin kertomastasi...että entisellä puolisollasi on jo uusi kumppani...ja ns. kulissit kunnossa...tuntuu oudolta näin sivusta katsoen...jos hän edelleen pahoinpitelee/on väkivaltainen sinua kohtaan...
Että onko pelon tunteellesi olemassa jonkinlainen konkreettinen pohja todellisuudessa...vai onko pelkosi...vain oma tunteesi...luomasi kauhuskenaario...
jos sitä pahoinpitelyä tapahtuu todellisuudessa...sinun on tehtävä asialle jotain...otettava yhteyttä viranomaisiin...hankittava lähestymiskielto...
Mutta jos...pelko on vain oma tunteesi...sinun on syytä keskittyä enemmän itseesi...miettiä keinoja...miten voisi päästä alati läsnä olevasta omasta pelon tunteestasi...
Noh...tämä ny vaan tämmöstä...mitenkään sinua ja pelkoasi väheksymättä...kun en tiedä, enkä tunne sinua ja olosuhteita missä elät...
Mutta niin uskallan väittää, että jatkuvasta pelon tunteestakin pääsee eroon...kunhan sen tunnistaa omaksi tunteekseen...ja työstää sitä...
jos ei taustalla ole konkreettisia tapahtumia/jatkuvaa pahoinpitelyä, joka pitää sitä yllä...jolloin niidenkin loppumikseksi on tehtävä jotain...otettava yhteyttä viranomaisiin...
Helppoa ei se ole ...itsekin siitä vuosia kärsineenä tiedän kyllä...
Jatka terapiaasi. Kuten tiedät , voit kääntyä lastensuojelun puoleen, jos kaltoinkohtelusta on merkkejä.
Mitkä ovat motiivisi? Saadako tukea pahoinvoinnillesi? Vai pahoitella lasten puolesta, joita kukaan heitä täällä ulkopuolella ei voi pelastaa? Jokainen palstakirjoittaja tietää, mitä tuska on, tai sitten jos eivät tiedä, voivat mennä ansaitsemaan sitä.
Maailma on vittumainen ilman että ansaitsemme sitä. Lotits ja plus yllä jo nätisti yritti sanoa siitä. Et voi vaikuttaa kaikkeen, mutta tee se minkä voit. Kukaan muu ei sitä tee puolestasi. Apua antavat ne, jotka kykenevät, ja ne, joilta sitä on pyydetty. Pyydä oikeilta tahoilta. Täältä et saa apua heille, jotka sitä tarvitsevat.
Maailmaa ei rakennuttu yhdessä päivässä. Eikä rakenneta yhden ihmisen käsitteellistä elämäkään. Tee minkä voit. Voimia siihen.
Silloin kun kirjoitin ensimmäisen viestini, niin minun oli vain niin paha olla, että oli pakko päästä purkamaan sitä jennekkin. Ei sillä olisi ollut merkitystä vaikka kukaan ei olisi lukenut sitä... En voinnut soittaakkaan kenellekkään ja tämä auttoi enemmän kuin päiväkirjaan kirjoittaminen.
Seuraava kirjoitus oli siitä kun lottamari sanoi etten saisi toivoa hänen kuolemaansa vaan kääntää toinen poski (ei hän niin sitä sanonut, mutta luin sen niin)
En pysty ymmärtämään, miten joku voi ajatella, ettei ihmisellä olisi oikeutta toivoa pahan menevän pois?
Ei siihen tunnu auttavan mikään. Itsellä tulee paniikki kohtauksia (ne kehittyi suhteen kuluessa) kun yrittää hoitaa asioita ja se on niin mestari valehtelemaan.
Se kääntyy niin, etten ole halunnut lapsia, hän olisi kyllä päästänyt, mutta he olivat kipeitä, lapsi on kaksitoista ja hän ei halua enää nähdä ja häntä ei voi pakottaa kun... hän kyllä yrittää kaikkensa, että saisi rohkaistua lasta tulemaan, mutta... Hän on hyvä ryhtinen, todella hyvin pukeutuva ja se vakuuttavuus on jotain ihan sairasta... hän saisi myisi lunta vaikka eskimoille. Minä olen hänen vastakohtansa... Olen kuullut kuinka "entinen puolisosi vaikutti kovin huolestuneelta", "hän oli hyvin mukavan oloinen", "hän varmasti yrittää parhaansa, mutta joskus nämä asiat on vaikeita lapsille"...
Lapsi tietää, että minä puhun pahaa ja on syyttänyt minua siitä. Kun olen yrittänyt selvittää, että mitä tämä paha on mitä olen puhunut, niin hän ei tiedä ja pohjalta paljastuu aina lopulta se, että hänelle on kerrottu minun puhuvan pahaa.
Kun lapselle toistetaan päivästä toiseen samaa asiaa niin hän uskoo sen ihan samalla tavalla kuin minä uskoin hänen valheensa. Kun hän sanoi sen tarpeeksi monta kertaa, niin uskoin jopa sellaisia asioita, jotka hereillä oleva olisi omin silmin nähnyt valheeksi. Siis näet asian, joka on ristiriidassa hänen puheidensa kanssa ja kun hän vakuuttavasti toistaa sitä uudestaan ja uudestaan, niin... ei sitä pysty ymmärtämään, jos sitä ei ole kokenut.
"Lapsi tietää, että minä puhun pahaa ja on syyttänyt minua siitä. Kun olen yrittänyt selvittää, että mitä tämä paha on mitä olen puhunut, niin hän ei tiedä ja pohjalta paljastuu aina lopulta se, että hänelle on kerrottu minun puhuvan pahaa."
Niin...on tosi kamalaa...kun lapset joutuvat vanhempiensä välisten ristiriitojen keskelle...ja ikäänkuin valitsemaan puolensa...
Periaatteessa lasten kanssa ei edes pitäisi puhua siitä...tai kysellä mitä isäsi/äitisi sanoi/teki,tai jätti tekemättä...liittyen vanhempien välisiin kiistoihin, oikeuteen olla oikeassa...
Että mieluusti tuossakin voisi ottaa yhteyttä lastenvalvojaan...keskustella siellä mikä on lapsen paras...ja jo 12 vuotias osaa itsekin ilmaista omaa tahtoaan...turvallisessa ympäristössä...joka sallii sen...
samoin jo lapsella on selkeitä paniikki oireita...hänen pitäisi saada apua...on kyse hänen tulevaisuudestaan...myös kouluterveydenhoito voisi olla yksi vaihtoehto...jonne vanhempi voi itsekin soittaa jos on huolissaan lapsesta...
itselleni aikoinaan oli sydäntä raastavaa...se kun puolisoni lupaili lapsille kaikenlaista...ja itse tiesin jo etukäteen...ettei lupaukset toteudu...mutta sitä ei voinut ääneen sanoa...
heidän pettymyksensä sitten näkyi ja kuului...ja useimmiten minä jouduin sen vastaanottamaan...kaikenlaisena kiukutteluna...koska isälle ei voinut/uskaltanut sitä tehdä...
Iän karttuessa he sitten itsekin...oppivat sen...ettei isän puheisiin ole luottamista...vaikka vieläkin toisinaan...haluaisivat uskoa, että niin kävisi...
Lapsillakin on järki...hekin osaavat ajatella...on eri asia mitä puhutaan...kuin se mitä oikeasti tapahtuu...toista vanhempaa voi mollata lopputtomiin...mutta jos lapsi kokee vanhemman itse hyväksi...niin ei hänkään sentäs kaikkea usko...
Ymmärsin, että lapset ovat luonasi joka toinen viikonloppu...anna puolisosi olla sellainen kuin on...ja yritä olla itse toisenlainen...keskittyä olemiseen lapsiesi kanssa niin ettei isä ole koko aikaa läsnä...hänestä ei tarvitse juuri edes puhua...
mutta jos lapset haluavat puhua...yritä olla mahdollisimman neutraali...voit jopa yrittää viedä asioita siihen suuntaan...että heillä olisi muuta ajateltavaa luonasi...kuin vanhempiensä väliset kiistat...
nauttikaa yhdessäolosta...pelkästään vain teidän kesken...
mutta jos...sinulla on oikeasti syytä epäillä tai tiedät että lasten isä pahoinpitelee heitä...niin yhteys lastensuojeluun...jos, et sitä tee...niin mahdollistat pahoinpitelyn jatkumisen...
Minulla on itsellä lastensuojelutausta...ja minusta on käsittämätöntä se kun tapahtuu jotain kauheaa...niin jälkeenpäin tiedetään kyllä...että se oli odotettavissa...mutta siltikään ei oltu valmiita tekemään mitään niiden kauheuksien estämiseksi...
Noh...tiedän kyllä lastensuojelun koneisto on kankea, resurssit vähäiset...mutta sekin riittää, että on edes yrittänyt...tehdä asialle jotain...
No joo...tulipahan taas paasattua...varmaan jonkun mielestä liikaakin...tässä ny vaan oli itselleni noita niin tuttuja teemoja...pelon tunnetta...ja kuten totesin...lasten kaltoinkohtelu herkistää aina...johtuen menneisyydestäni...
Vielä pari ajatusta tuosta sinun...
"Kun hän sanoi sen tarpeeksi monta kertaa, niin uskoin jopa sellaisia asioita, jotka hereillä oleva olisi omin silmin nähnyt valheeksi."
Niin ymmärsin että käyt terapiassa...ja olet toivon mukaan jo herännyt...sillä tavalla...että osaat erottaa ne asiat, jotka tapahtuvat tässä nykyisessä todellisuudessa...niistä asioista, joita pelkäät...jotka ovat mahdollisesti tapahtuneet menneisyydessä...
Menneisyyskin on osattava laittaa omaan tilaansa..on asioita jotka ovat olleet/tapahtuneet...ne toki ovat vaikuttaneet meihin...
mutta myös nykyisyydessä on lupa elää...ja uskoa vain siihen...mitä on/tapahtuu tässä ja nyt...ettei jää menneisyytensä vangiksi...
Varjo, ilmiselvästi sinun kannattaa jatkaa puhumistasi/kirjoittamistasi. Olipa pahoinvoinnin syy mikä tahansa. Vertaistukikaan ei olisi pahaksi. Ja sitten se, että jaat asiasi läheisten kanssa. Joillakuilla voi olla objektiivista silmää ja huomata asioita tilanteelle, johon luonnollisesti itse olet sokeutunut väsymyksen/pahoinvoinnin vuoksi.
Lapsesta vielä. Tue kaikin tavoin sitä, että hän saa tavata mahdollisia isovanhempiaan, setiään, tätejään, kummejaan, serkkujaan jne. Lapsella on oikeus heihin, sukulaisiinsa. Hänen henkiselle hyvinvoinnille on tärkeää olla erilaisia välittäviä ja turvallisia aikuisia. Tukiverkosto, joka ei katoa, vaikka elämä muuttuukin. Tarpeen tullen sellaisia, joille hän luottamuksellisesti pystyy puhumaan asioistaan jos haluaa niistä puhua tai jos tarvitsee muuta tukea. Vanhemmat eivät suinkaan aina ole objektiivisia tälläisessä tilanteessa, vaikka luulevat ajattelevansa lapsen parasta.
Noh..."pakko" kai mun taas laittaa pakolliset "Tuuretkin" tähän aiheseen liittyen...
koska tuskin kellään on jäänyt epäselväksi, että tykkään sen biiseisistä...ykkösjuttu on sanoitukset, mutta ei musiikki tyylissäkään mitään vikaa ole...
Noh...musiikkia voi myös käyttää itsensä tsemppaamiseen ja mielentilojensa muuttamiseen...kukin tyylillään...
http://www.youtube.com/watch?v=2hQYtXsQOs8