Mä muistan ne päivät, kun mä itku kurkussa piirtelin paperille kuvia mun veljestä ja isästä, joka huutaa sille. Mä vannoin,että isona mä annan sille selkään. Vaikka olen sitä vanhempi, se monien jätkien tavoin osaa sopivasti alistaa ja mollata niin, että se sattuu. Koko ala-aste me tapeltiin, riideltiin ja haukuttiin toisiamme. Mä en tykänny siitä lainkaan. Mä inhosin sitä koska se oli mulle niin inha. Kaikki mun kaverit veljeni luokalta ja jopa omalta luokaltani tulivat oikukkaan herran kanssa toimeen, ja väittivät, että yiammun tilanteen. Eivät ne tienneet, mitä veli sai mussa aikaseks.
Sitten. Seiska luokan jälkeen kesällä menin isän ja veljeni kanssa matkalle Lontooseen. Pelkäsin kuollakseni ennen matkaa, koska veljeni asenne minua kohtaan oli yhä kylmä, etäinen ja loukkaava. Koitin olla mukava ja joustava, koitin pitää suuni kiinni (isä totesi, että vika on minussa, kun ärsytän veljeäni, kun kerroin,miksi haluaisin jäädä reissulta pois) mutta kaikki ilkeät "väistä!", "mee pois", "lopeta!", "painu vittuun", "mä en tykkää susta", "haista paska" sattu todella. Lentokoneessa istuin itkua pidätellen ja päätin, että nyt ainaiselle haukkumiskierteelle tehdään loppu.
Eräänä iltana olimme kahdestaan olohuoneessa kuuntelemassa musiikkia. Broidi väänsi namikat kaakkoon lempibiisinsä kohdalla, ja kun menin laittamaan äänet hiljemmalle alakerran landladyn takia, veljeni huusi minulle suoraa huutoa ja alkoi työntämään minua pois huoneesta. Siinä vaiheessa naksahti.
Juoksin pois veljeni luota ja laitoin musaa vielä hiljemmalle, jotta broidi ymmärtäisi, mitä halusin sanoa. Aloin ensin turhautuneena moittimaan veljeäni äänenvoimakkuudesta. Vähitellen siirryin aiheesta veljeni käytökseen minua kohtaan. Ääneni nousi ja aloin itkeä. Veli oli aivan hiljaa. Itkin pitkään. Kumpikaan ei tehnyt mitään. Lopulta biisi loppui, ja väänsin kiukuspäissäni äänenvoimakkuuden yhtä korkealle kuin veli aluksi. Lähdin huoneesta ovet paukkuen ja jäin eteiseen istumaan ja rauhottumaan.
Ette uskokkaan, kuinka hienolta tuntui, kun vähän ajan päästä musiikki hiljeni. Olin vienyt biletunnelman. Olin vihdoinkin sanut veljeni hereille.
Sen illa jälkeen on kaikki ollut paremmin. Nauramme ja vitsailemme yhdessä enkä pysty kuvittelemaan, että veljeni oli minulle inha. Tietenkin vaikeina aikoina ja tiukkina päivinä ovat kiukunpuuskat herkässä, mutta en anna niiden loukata samalla tavoin kuin ennen. Asiasta ei ole puhuttu sen jälkeen - koskaan.
Halusin kertoa tämän, koska oloni on nyt aivan mahtava. Tulevaisuus on avoin ja näyttää hyvätlä, siksi jostain syystä tämä osa elämääni tuli mieleeni.
Sitten. Seiska luokan jälkeen kesällä menin isän ja veljeni kanssa matkalle Lontooseen. Pelkäsin kuollakseni ennen matkaa, koska veljeni asenne minua kohtaan oli yhä kylmä, etäinen ja loukkaava. Koitin olla mukava ja joustava, koitin pitää suuni kiinni (isä totesi, että vika on minussa, kun ärsytän veljeäni, kun kerroin,miksi haluaisin jäädä reissulta pois) mutta kaikki ilkeät "väistä!", "mee pois", "lopeta!", "painu vittuun", "mä en tykkää susta", "haista paska" sattu todella. Lentokoneessa istuin itkua pidätellen ja päätin, että nyt ainaiselle haukkumiskierteelle tehdään loppu.
Eräänä iltana olimme kahdestaan olohuoneessa kuuntelemassa musiikkia. Broidi väänsi namikat kaakkoon lempibiisinsä kohdalla, ja kun menin laittamaan äänet hiljemmalle alakerran landladyn takia, veljeni huusi minulle suoraa huutoa ja alkoi työntämään minua pois huoneesta. Siinä vaiheessa naksahti.
Juoksin pois veljeni luota ja laitoin musaa vielä hiljemmalle, jotta broidi ymmärtäisi, mitä halusin sanoa. Aloin ensin turhautuneena moittimaan veljeäni äänenvoimakkuudesta. Vähitellen siirryin aiheesta veljeni käytökseen minua kohtaan. Ääneni nousi ja aloin itkeä. Veli oli aivan hiljaa. Itkin pitkään. Kumpikaan ei tehnyt mitään. Lopulta biisi loppui, ja väänsin kiukuspäissäni äänenvoimakkuuden yhtä korkealle kuin veli aluksi. Lähdin huoneesta ovet paukkuen ja jäin eteiseen istumaan ja rauhottumaan.
Ette uskokkaan, kuinka hienolta tuntui, kun vähän ajan päästä musiikki hiljeni. Olin vienyt biletunnelman. Olin vihdoinkin sanut veljeni hereille.
Sen illa jälkeen on kaikki ollut paremmin. Nauramme ja vitsailemme yhdessä enkä pysty kuvittelemaan, että veljeni oli minulle inha. Tietenkin vaikeina aikoina ja tiukkina päivinä ovat kiukunpuuskat herkässä, mutta en anna niiden loukata samalla tavoin kuin ennen. Asiasta ei ole puhuttu sen jälkeen - koskaan.
Halusin kertoa tämän, koska oloni on nyt aivan mahtava. Tulevaisuus on avoin ja näyttää hyvätlä, siksi jostain syystä tämä osa elämääni tuli mieleeni.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hymy kimposi munkin kasvoille kun luin ton..
oikeesti!! mulla on iso veikka ja sillonku vanhemmat oli kotona/paikalla ni se rääkkäs mua ja sillon se puhukin mulle töykeesti!! Sillon ku mä ja broidi jäätiin kaksistaan ni se lopetti ja oli mulle mukava!! nyt broidi on reilut 20 ja puhuu mulle "mukavasti" myös silloin ku vanhemmat ovat paikalla..kantaa sylissäkin!! :P
Mul on itelläni yksi pikkuveli kiusattavana..
Tuosta tulee mieleeni oma pikkubroidi, joka hänkään ei jostain syystä pitänyt minusta. Vittuili vaan... Sitä oli jatkunut jo monta vuotta.
No! Eräänä iltana kun olin saanut lomaa armeijasta ja olin menossa kavereiden kanssa vakiobaariin, niin näin juuri samaisen baarin edessä broidini ja hänen kavereitansa tappelemassa saman kokoisen joukkion kanssa.
Vaikka broidia kuinka inhosin, niin en voinut tukahdutta sitä raivoa jonka näin, kun hän ryömi eteeni naama verisenä ja hampaita sylkien.
Menin kahden kaverini kanssa tukahduttamaan tappelun ja pienen kahakan jälkeen onnistuimme karkoittamaan tappelijat.
Sen jälkeen broidi on ollut erittäin kunnioittava minua kohtaan...