Normaalit ihmiset eivät vain yksinkertaisesti mene narsistin ansaan, sen käsittämiseen meni minulta pitkä aika.
Itselle oli todella tärkeä oivallus se syy, miksi en nähnyt totuutta, miksi olin suhteessa ihmisen kanssa, joka käyttää minua häikäilemättä hyväkseen.
Oma ongelmani oli toinen vanhemmistani, jolla on persoonallisuushäiriö. Kun on koko lapsuuden elänyt pelossa, saanut selkäänsä mielivaltaisista syistä, kuullut mitä oudoimpia haukkuja itsestä ja tottunut, että kaikki on omaa syytä. Kun vanhempi piti itseään täydellisenä, niin kaikki syy täytyi olla muissa kuten minussa.
Narsistin kanssa oli se tuttu rooli ja kun oli kasvanut siihen, että toinen voi tehdä ihan mitä vain, vaatia ihan mitä vain tai sanoa ihan mitä vain... ei sitä osannut nähdä epänormaalina. Miksei toinen saisi rangaista minua, jos kokee minun tehneen väärin vaikka en omasta mielestä ole tehnyt väärin?
Mikä lapsuuden trauma sai sinut pysymään narsistin kannsa pitempään?
Itselle oli todella tärkeä oivallus se syy, miksi en nähnyt totuutta, miksi olin suhteessa ihmisen kanssa, joka käyttää minua häikäilemättä hyväkseen.
Oma ongelmani oli toinen vanhemmistani, jolla on persoonallisuushäiriö. Kun on koko lapsuuden elänyt pelossa, saanut selkäänsä mielivaltaisista syistä, kuullut mitä oudoimpia haukkuja itsestä ja tottunut, että kaikki on omaa syytä. Kun vanhempi piti itseään täydellisenä, niin kaikki syy täytyi olla muissa kuten minussa.
Narsistin kanssa oli se tuttu rooli ja kun oli kasvanut siihen, että toinen voi tehdä ihan mitä vain, vaatia ihan mitä vain tai sanoa ihan mitä vain... ei sitä osannut nähdä epänormaalina. Miksei toinen saisi rangaista minua, jos kokee minun tehneen väärin vaikka en omasta mielestä ole tehnyt väärin?
Mikä lapsuuden trauma sai sinut pysymään narsistin kannsa pitempään?
Vastaukset 42
Vanhimmat
Ehkä juuri ne traumat saivat minut irtautumaan. Siinä välillä oli tullut koettua muutakin.
Ehkä sisäinen lapseni oli jo ymmärtänyt ansaitsevansa parempaa.
Huomaatko, että et laittanut syytä miksi lähdit suhteeseen, mutta otit traumat eron syyksi. Ei silleen, tämä oli itsellekin todella vaikea asia...varsinkin sanoa ääneen.
Ihan kuin kieltäisit omanneesi ongelman, jonka takia te sovitte pariksi. Sitten yrität nostaa sen arvokkaaksi sanomalla, että se on sen ansiota kun erositte.
Suhteeseen lähtö perustui omiin itsekkäisiin tavoitteisiini. Täysin. Jos toinen "houkutteli" jollain lailla, niin se kertoi vain sen, miten helposti olin vietävissä. Moraaliltaan ja etiikaltaan jämpti ihminen joka olin luullut olevani, heitti koko elämänsä hankeen sen vuoksi, että sain mahdollisuuden hänen kanssaan.
Osittain kyse oli ehkä siitä, että halusin muutosta. Osittain siksi, että minulla oli pakkomielle. Kuvittelin saavani jonkin "rakkauden täyttymyksen" (voi v*ttu) tämän kaukaa menneisyydestä pompsahtaneeen henkilön kautta.
Minä muutuin lyhyessä ajassa monin tavoin. Eihän minua edes tunnistettu samaksi joka olin ollut. Suunta oli tavallaan virkistävä aiempaan, mutta kun varsinainen suhde alkoi, alkoi myös yhä suurempi painostus muuttaa sellaisia asioita, joita en voinut hyväksyä. Yritin puhua siitä, mitä olin menneisyydessä kokenut, ja miten tärkeää oli se että sain pitää joistakin pysyvistä, kiinteistä asioista kiinni. Hämmennyin aika tavalla, kun minua ei ymmärretty.
Minulta haluttiin pois kaikki senhetkinen. Jahkailin niin paljon joissakin asioissa (kaikki piti tapahtua nopeasti) että sanktioita alkoi tulla. Hän jopa myönsi sen: kun et ole alkanut myydä omaisuuttasi niin siksihän minä en viitsinyt pitää aktiivisesti yhteyttä. Hänellä oli tulevaisuudenkuvia, joihin olisin voinut lähteä mukaan. Mutta minun piti ehdottamasti noudattaa vain hänen näkemyksiään. Hän ei voinut sietää vastalauseita. Asiat piti tehdä hänen tavalla - tai sitten niitä ei vain tehtäisi ollenkaan. Hänestä oli täysin perusteltua, että jätän ja unohdan kaikki mitä olin ollut. Kaikki oli korvattavissa: perhe, läheiset, ystävät, koti, työ, ulkonäkö, nimi jne.
Olet oikeassa. Olimme hyvin erilaisia. Se erilaisuus motivoi ja kiihdytti mielenkiintoa, mutta määrätyssä pisteessä en ollut valmis muovautumaan toisen suunnittelemaksi nukeksi, joka ei saanut sanoa ei.Vaikka halusin muutosta, en halunnut että minua painostetaan sellaisilla asioilla, että muutos tapahtuu vain toisen ehdoilla. Ja ehdollistamisesta minulla oli riittävästi kokemusta jo lapsuudessa, nuoruudessa sekä aikuisuudessa. Ja juuri tuo oli se painavin syy lopettaa peli, ei niinkään ne sivuilmiöt, joita en normaalisti olisi hyväksynyt parisuhteessa.
Olisinko halunnut muuttaa häntä mieleisekseni? Ehkä. Mutta hän ei sitten enää olisi ollut sama ihminen. Joten parempi antaa toisen olla, tehdä elämästään sellainen kuin haluaa, mutta ei kenenkään toisen uhrautumisen ja minuuden kadottamisen kautta. Puoleen ja toiseen. Kun ymmärsin tämän kokonaisuuden, niin irtioton tarpeellisuus tuli selväksi. Vaikka se pahalle tuntuikin. Silloin.
Itselleni kävi niin ikävästi, että narsisti ensin hurmaavaisuudellaan huumasi minut ja pikkuhiljaa erittäin salakavalasti koukutti minun henkisesti alas.
Olen kuulemma tyyppiä liian kiltti ihminen, se pitänee paikkansa. Minut on kasvatettu huomioimaan muita ja välitän lähipiiristäni, jopa enemmän kuin itsestäni.
Narsisti kun sitten sai minut henkisesti väsytettyä, en enää kyennyt näkemään totuutta.
Kunnes lapseni syntyi. Siihen aikaan aloin ihmetellä missä mättää, vertasin omaa perhettäni ystävien perheisiin. Lähinnä lapsen kautta tapahtuvissa toimissa.
Purin pahaa oloani äänettömästi kirjoituksilla, kerran sitten kirjoitin suomi24 -palstalle pahasta olosta ja meidän kotiloistamme. Joku vinkkasi "lue narsismista". Otin selvää ja siitä lähti, elämän korjaantuminen.
Yhä edelleenkään, vuosien päästä, en ymmärrä sitä asiaa miten joku ihminen pystyy olemaan niin paha/julma/häiriintynyt. En edes keksi yhtä sanaa millä kuvaisin narsistia.
Tätä me kaikki, narsisti vanhempien lapset ihmetellään. Lapsihan ei voi valita vanhempiaan. Joten se lapsuus ja nuoruus menee siellä varsin erikoisessa "perheyhteisössä".
Ja oikeastaan vasta itsenäistymisen kautta, lapsi oppii näkemään sen todellisen perhehelvetin, jossa on elänyt. Kun saa vertailukohteita normaali perheiden elämästä.
Masentavinta tässä jutussa on se, että suhde on elinikäinen. Tietysti lapsi voi asettaa myöhemmällä iällä rajat vanhemmilleen. Ja valita sen, että kuinka paljon on tekemisissä vanhempiensa kanssa. Vai onko ollenkaan.
Omien kokemusteni kautta olen tullut huomaamaan sen, että kun tapaamisia on vain juuri ne ihan pakolliset (syntymäpäivät/hautajaiset) Niin asiat sujuvat suhteellisen hyvin. Puhelimenkin voi sulkea jonkin kiireellisen syyn nojalla. Jos sieltä alkaa tulemaan jälleen sitä ikävää "vanhaa virttä".
Aikuisena ihmisenä voit itse tehdä näistä asioista päätöksen. Aluksi saat kaikkea mahdollista niskaasi. Mutta ajanmyötä tilanne helpottuu. Muista, että sinä et ole syyllinen vanhempiesi käytökseen. Siis, älä kärsi syyllisyyttä valinnoistasi.
Liisa Kelttikangas-Järvinen on kirjoittanut erittäin hyvän kirjan : Sosiaalisuus ja sosiialiset taidot. Kirjan lukeminen avarsi ja helpotti ainakin omaa tilannetta paljon. Tässä tilanteessa tieto ei tuo lisä tuskaa. Vaan opettaa näkemään todelliset asiat.
Narsismin uhreja ovat kaikki narsistin kanssa syystä tai toisesta tekemisiin joutuvat ja ajautuvat.
Narsismi on erittäin salakavala mielenvikaisuuslaji, jonka ansaan joudutaan. Kukaan ei ihastu narsistiin, vaan ihan tervejärkiseen ihmiseen. Narsismi ilmenee vasta pikkuhiljaa.
Täysin sattumaa, keneen elämässämme törmäämme. Vaikka sinä olisit millaista alkuperää, ei silti ole varmaa, että vastaasi tulee koskaan elämäsi aikana yhtään narsistia.
En psykologistaisi uhrin osaa, se menee liian selittelyksi etsien taas syytä jostain muusta kuin pahasta narsistista.
Eikö helpoin ja yksinkertaisin tapa olisi tehdä narsistille selväksi, ettei narsisti saa kohdella ketään niin kuin kohtelee.
Älkää etsikö syitä uhrista, narsisti on ainoa syyllinen.
Hyvä "järki käyttöön" tuo oli täyttä huuhaata!
Normaali ihminen näkee narsistin ristiriitaisuuden jo lyhyen ajan jälkeen ja se ei koskaan kehity tapaamisvaihetta pidemmälle.
Itsellä oli tarve nähdä itsensä uhrina,mutta opin terapiassa sen, että kukaan, ei kukaan ole suhteessa, jos ei saa siitä jotain. Vaikka se toinen olisi psykopaatti, niin siinä on silti kaksi osallistujaa ja molemmilla on jokin hyödyllinen syy olla suhteessa.
Oli törkeän vaikeata myöntää se itselle kun terapeutti vain kysyi ja kysyi. "olihan siinä, joku asia miksi sinä olit sen kanssa, mitä sinä hyödyit siitä".
Sinä et taida olla sinut itsesi kanssa tai et pysty käsittelemään omia tekojasi. Ei yksinkertaisesti ole parisuhdetilannatta, jossa olisi vain yksi "syyllinen".
Se mitä henkilöt sitten joutuvat kokemaan onkin sitten toinen juttu. Hyväksikäyttö on aina väärin ja tuomittavaa, vaikka se sitten lähtisikin toisen sisäisestä tarpeesta olla marttyyri.
Vain omat ongelmat myöntäen voi päästä eteenpäin. Niin kauan kun ajattelee, minä hyvä se paha, niin on jumissa omassa valheessaan.
Ei ainoat suhteet narsisteihin ole parisuhteet. Näissä keskusteluissa on muitakin narsistisuhteita kuin parisuhteet. Jos sinulla on lapsia narsistin kanssa ja pääsetkin narsistista fyysisesti eroon, olet lasten kautta ikuisessa yhteydessä narsistiin.
Entä sukulaisuus? Perheenjäsen? Työpaikka?
Miten irrottaudut pakkosuhteista? Väitän myös, ettei siitä parisuhteestakaan ole aina yksinkertaista tahdosta huolimatta lähteä monesta syystä.
On toki parisuhteita, joissa narsistista pääsisi helposti irti, mutta on myös parisuhteita, joista ei pääse.
Miten tämä vuodatus liittyi aiheeseen?
Siis kyse sanottiin "normaalit ihmiset ei lankea narsistin ansaan ja tätä tarkennettiin)
Se että on pakotettu tekemään jonkun kanssa töitä, ei tarkoita etteikö näe häntä silloin kun alkaa käyttäytymään kohtuuttomasti. Se että on narsistin lapsi ei ole myöskään valinta (se on tosin syy niihin tuleviin parisuhdeongelmiin)
Toinen asia on, että ilmeisesti sekoitat narsistisen ihmisen ja narsistin samaksi asiaksi. Meillä on erilaisia sairauksia, joiden seurauksena ihmisistä tulee ikääntyessään, käytökseltään narsistisempia kuin narsistit ovat. Näihin ihmisiin "normaalit" voivat ihastua, rakastua, lähteä suhteeseen, sillä ongelmat tulee vasta myöhemmin taudin "kypsyessä". Narsistit on aina olleet narsisteja ja heitä ei muuksi muuteta. Siitä syystä normaali ihminen huomaa aika nopeasti jonkun olevan pielessä.
Tarkennus
Jos luit aloituskysymykse, niin siellä sanottiin
Mikä lapsuuden trauma sai sinut pysymään narsistin luona pidempään.
siis "sai"
Eli kysymys tulee ihmiselle, jolla se oli valinta ja tämä rajaa tätien pakolliset näkemiset hautajaisissa, pakolliset työtehtävät, syntymisen narsistille... pois.
Ja se, että lasten takia on pakko pitää yhteyttä, niin sekään ei liity asiaan! Se miksi olet ollut narsistin kanssa (jos hän siis on oikea narsisti) niin kauan, että hankitte lapsia, olisi se mihin haluttaisiin vastausta.
Eli jos olet ollut narsistin kanssa parisuhteessa tai pitkään (läheisenä ja hyvänä) ystävänä, niin mikä trauma oli syynä siihen.
Ja sitä sattumaa on ihan turha vetää kehiin, alitajunnan merkitys parinvalinnassa on kiistaton fakta.
Et sinäkään tunne vetoa joka toista vastaantulijaa kohtaan.
Millä tavalla sinä koet itsesi epänormaaliksi?
"Itsellä oli tarve nähdä itsensä uhrina,mutta opin terapiassa sen, että kukaan, ei kukaan ole suhteessa, jos ei saa siitä jotain. Vaikka se toinen olisi psykopaatti, niin siinä on silti kaksi osallistujaa ja molemmilla on jokin hyödyllinen syy olla suhteessa."
Kuulostaa siltä, että jollakulla on ollut onnistunut terapiasuhde :) Onneksi olkoon siitä.
Kemialla lienee jokin osuus myös. Ehkä ihmiset olisivat onnellisempia ilman deodorantteja parinvalinnoissaan.
Jotkut tuoksut saavat pään sekaisin pelkästä löyhähdyksestä.
"Mikä lapsuuden trauma sai sinut pysymään narsistin luona pidempään."
Noh...jospa minäkin ny miettisin noita syntyjä ja syviä...
Että joo lapsuus oli mitä oli...että kaiketi se miellyttäjän/huolehtivan rooli tuli valittua silloin...ikäänkuin keinona selviä niissä oloissa...
No...tulevaan mieheeni ihastuin/rakastuin jo 13 vee, kihloihin mentiin kun olin 16vee ja silloin jo astuin ns. aikuisen vastuullisiin saappaisiin...hankin työpaikan tehtaalta , vuokra asunnon ja sitä rataa...lapsi ja naimisiin 20 vee...vuosien mittaan pari lasta lisää ja puolisoni alkoholisoitui pikkuhiljaa...avioero nelikymppisenä...
noh, sen jälkeen monta vuotta elämää vain töiden ja lasten aikusiksi kasvattamisen parissa...kuin pohtien niinikään syntyjä syviä itseeni liittyen...tutustuin läheisriippuvaisuuteen aiheena, löysin itseni ja tein paljon "töitä" sen asian suhteen...
Noh, lähellä viittäkymppiä, lapset jo aikuistumassa...iski en tiedä 50 villityskö, ainakin tuntui, että kaipasin rakkautta, miestä elämääni...jonka myötä kirjaiuduin treffipalstalle...ja aloin käymään tanssimassa...
Aukesi kokonaan uusi maailma, en tiennyt että nykyään elämä oli seksillä vouhkaamista, munaa alettiin tarjota tuutista jos toisesta, niin netissä kuin reality elämässäkin...pohdin että olen auttamasti vanhanaikainen ja aut...että täytynee "opetella" uudenlaiset jutut...
Siihen saumaan tuli Ännä...hän tuntui turvalliselta vaihtoehdolta...astua siihen elämään...jollaiseksi luulin elämän muuttuneen...
noh...hän kaiketi vastasi siihen tarpeeseen...että monen yksinäisen vuoden sain olla edes hetken haluttu, mukamas ihana nainen...suhteen alku oli yhtä juhlaa...imartelua, yhteydenpitoa piisasi...
Vällin mahtui se veliepisodikin...hän kertokin etsineensä veljelleen naista...ja hänen mielestään olisin sopiva siihen...noh, sen jutun olen jo käynyt läpi, täs kohta ei enempää...
mutta sitten...noin vuosi ennen suhteemme päättymistä...tilanne muuttui...hän alkoi enevissä määrin kertoilemaan varsinkin naisesta joka oli Ännäni kertomaan palavasti rakastunut häneen...
Kuin myös pikkuhiljaa ikäänkuin mitätöimään minua...etten minä eikä elämäni ollut mitään...ja vihjailla, että olen "sellainen" nainen...mutta siitä huolimatta halusi tapailla minua entiseen malliin...
Aloin itsekin kritisoimaan häntä ja hänen tapaansa kohdella naisia, niin minua kuin pitkä aikasista seurustelukumppaniaan kuin sitä häneen rakastunutta naista...
miksi minä kuitenkin tapailin häntä...jotenkin en aluksi edes uskonut kaikkia hänen juttujaan...ja toisaalta järkeilin, että hän pitää kuitenkin minusta, kun kerran haluaa tapailla...
Noh...loppu oli hänen puoleltaan sitä on/off tyyliä, päätti suhteen, parin päivän päästä, ei kuulemma niin tarkoittanutkaan ja sitä rataa...
itsestäni alkoi tuntua, että olen tyhmä ja hullu ja alennan itseäni kun olen tuollaisessa suhteessa ja alkoi tuntua, että tässä on ny jotain niin kummallista, etten ymmärrä...
tein päätöksen, että ny riitti...samana päivänä tuli tekstaria tyyliin haluan sinua tänään...ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta...minua yökötti...ilmoitin ettei enää käy...
Ännäni reagoi ilmoitukseeni sanomalla, että ku mä oon mikä oon...niin ei mulla ole aikaa ihmisille, joista ei ole mitään hyötyä...
noh...jälkeenpäin on kuitenkin niitä seksitarjouksiakin vielä tullut...vaikka käsittääkseni seurustelee sen häneen palavasti rakastuneen naisen kanssa, joka oli siinä välissä eronnut narsisti puolisostaan...
Että joo...siihen päättyi mun 50 villitys...mutta jonkinlainen pakko oli saada selville mitä se kaikki oli...ja avainsanaksi otin Ännäni naisistaan kertoessaan, että heillä lähes kaikilla oli ollut narsisti puoliso...
Itse en vielä tiennyt mitä ko. sana tarkoittaa, olin luullut sen tarkoittavan esiintymishaluisia julkisuudenkipeitä henkilöitä...
Noh...nyt olen tässä.. tarve olla haluttu nainen...kaiketi oli suhteen aloittamisen syynä...loppupeleihin vaikutti se vanha LR...kuvittelin hänen pitävän minusta, jos olen mukava...
mutta kuten EK ylempänä totesi...
se trauma/läheisriippuvuus...oli myös se joka minut pelasti...huomasin meneväni tuttuun kuvioon...kuin myös "tiesin" ansaitsevani parempaa...kuin sellaisen suhteen...
vaikein/kipein asia on ollut itselle ymmärtää/hyväksyä se...että oli ollut suhteessa ihmisen kanssa...jolle ei ihan oikeasti merkinyt ihmisenä mitään...
Vieläkin on pikkusen vaikea ymmärtää/hyväksyä että sellaisia ihmisiä on oikeasti olemassa...
"vaikein/kipein asia on ollut itselle ymmärtää/hyväksyä se...että oli ollut suhteessa ihmisen kanssa...jolle ei ihan oikeasti merkinyt ihmisenä mitään..."
niin lisään vielä...että tuntuu se ajatuksenakin edelleen niin vastenmieliseltä...että kaikki se kehuminen/hauska yhdessäolo yms...oli vain teeskentelyä...
Keino saada pelkästään seksiä...naiselta josta ei edes pitänyt...
Ja minä olin tuo nainen...
Vieläkin kuvottaa/inhottaa...
ja tavallaan käy miestäkin sääliksi...että joutuu tuollaiseen teeskentelyyn ryhtymään...että jos hän alensi minut esineeksi ...
niin samalla kyllä tuli alentaneeksi itsensäkin...
Kiitos tarinastasi.
Siinä oli paljon tuttua!
Nuorena pitää saada heti lapsi, sitoutua aikuisten elämään ja sitten se, että kaksi läheisriippuvaista ei elä (minun omiin kokemuksiini perustuva mutu ja voin olla väärässäkin) onnellisena keskenään, koska kyse on riippuvuudesta, lasten rakkaudesta jne. Alkoholi on varmaan se yleisin "niitti" suhteelle. Alkoholi on LR:Ile vaarallinen aine, koska riippuvaisella on aina suuri tarve ottaa rinnalle muita riiippuvuuksia tuomaan hyvää oloa kun sisällä on hirveän paha olla.
Minua kiinnostaisi tämä sinun LR:n synty.
Mistä se juontaa juurensa? Onko kyse isästäsi vai äidistäsi ja mihin heistä?
"Minua kiinnostaisi tämä sinun LR:n synty.
Mistä se juontaa juurensa? Onko kyse isästäsi vai äidistäsi ja mihin heistä?"
Noh, periaatteessa olen ns. isätön lapsi, sillä isäni kuoli ollessani puoli vuotias, ettei minulla voi olla minkäänlaista ns. isä suhdetta...
Ja äitini jäi yksinhuoltajaksi kahdelle lapselle...mitä taas äitiini tulee...hänellä oli jonkinsortin päideongelman lisäksi...myös mielenterveys ongelmia...
Syy miksi minun piti olla kiltti, aina varuillani ja "muokata" käytöstäni hänen mielialojena mukaan...oli se, että hän saattoi huonolla tuulella ollessaan äityä hyvin väkivaltaiseksi...meitä lapsia kohtaan...
että kiltteys/mielyttäminen oli opittu selvitymiskeino...niissä oloissa...että sitä ikäänkuin ennakoiden jo yritti vaikuttaa äidin mielialohin ettei hänellä olisi ollut tarvetta suuttua...
näin aikuisena olen miettinyt että hän saattoi olla ns. maanis depressiivinen, nykyään sanotaan bibo...diagnoosia en tiedä, mutta psyyken lääkitys hänellä kyllä oli...
ja oli kyllä aikoja, kun tulin koulusta, hän oli jo yöpuvussa ja silloin piti olla hiljaa, valojakaan ei saanut laittaa yms. Kunnes hän taas välillä ikäänkuin heräsi "henkiin" ja lähti baareihin, osteli kalliita kirjasarjoja ja hopeisia aterimia yms, vaikka meillä ei aina ollut edes ruokaa...mutta hänen ostoksistaan yms. piti kyllä olla aina iloinen ja innostunut...
Noh...isän puutteen ja perheolojen vuoksi olimme myös ns. lastensuojelulapsia...ja myöhemmin minut sijoitettiin kesiksi ns. kesäkotiin, lastensuojelun tukitoimena...
tilanteessa jolloin neljä vuotta vanhempi veljeni alkoi 14-vuotiaana käyttää huumeita, elettiin 70 lukua...että sossu meidät ruokki, vaatetti ja koulutti, silloin ei ollu vielä ilmaista peruskoulua...
noh...eräänä loma kesänä sitten 13 vee rakastuin, naapurin poikaan, josta tuli myöhemmin aviomieheni...muutin kotoani pois 15 vuotiaana parinsadan kilometrin päähän...ja sen jälkeiset tapahtumat jo kertasinkin...
Jälkeenpäin voi ajatella, että tuskin kyse ns. aikuisten rakkaudesta...että kaiketi se oli vain sitä...että pääsin kotoani pois...ja tukenani oli toinen "lapsi"..jolla myös oma taustansa...
Silloin en tiennyt läheisriippuvaisuudesta, sen paremmin kuin muistakaan psyyken ongelmista mitään...toki tiesin, että lapsuuden oloni olivat huonot...mutta sitä vaan yritti astua ns. aikuisten saappaisiin...päätöksenä olla jotain muuta kuin mitä äiti oli...
ihanteena perhe, jossa oli molemmat vanhemmat...omakotitalo, auto ja kaksi lasta...elämä jossa minä leipoisin/keittäisin hyvää ruokaa, pitäisin kodin siistinä, olisin hyvä äiti...ja lapsillani olisi isä...johon voisi aina turvautua...siinä minun kuvitelmani ns. normaalista elämästä...
No tosiaan pikku hilja puolisoni alkoholisoitui...ja seuraukset ny oli mitä oli...uskoisin että suurin osa tietää mitä elämä juopon kanssa pitää sisällään...
Jossain vaiheessa siten kaiketi tajusin, että itsessänikin täytyi olla jotain vikaa, kun siedin sellaista elämää...yrittäen silti elää niin normaalisti kuin vain kykenin...hain paljon tietoa alkoholismista..."auttaakseni" puolisoani...mutta onnekseni löysin kirjoista myös itseni...ja jonkinlaisen syyn/nimen sille...miksi minä olin sellainen...
Noh...avioliittoni päätin tilanteessa...jolloin ei ollut enää paljon vaihtoehtoja...minulle tuli ikäänkuin pohja vastaan...kun tajusin etten voi jatkaa niin,...tai tulisin "hulluksi"...oli valittava joko minä tai hän...ja valitsin itseni...
puolisoani en ole sillä tavalla yrittänyt diagnosoida...mikä hänen ongelmansa syy on...pitäydyin vain siinä alkoholismissa...vaikka hänenkin taustansa ny olivat "puutteelliset"
Avioliittoni päättyi 98 ja ent. puolisoni juo edelleen...lukuisista hoitojaksoista huolimatta, ei ole enää vuosiin ollut työelämässä...itse hän on maininnut syyksi, että tunsi jo hyvin nuorena, että alkoholi oli se aine...joka sai hänet tuntemaan olonsa niin hyväksi, ettei hän kykene siitä luopumaan ...koska ilman sitä elämä olisi ankeaa ja ikävää...ei olisi "mitään"...
Kiitos avautumisestasi, arvostan sitä!
Siinähän sitä syytä olikin enemmän kuin tarpeeksi...
Itselläni se oli persoonallisuushäiriöinen äiti... ja se narsisti oli kai sitä mitä hain, että sain tutun perhetilanteen jatkumaan. Kun oli tottunut, että kaikki on omaa syytä ja äiti täydellinen ja sitten ne raivonpuuskat ja hakkaaminen... Ei ollut mikään ihme, että katselin toisen suoraa haukuntaa, pilkkaa päin näköä, huomaamatta sitä.
kun äiti hakkasi, niin se oli minun syyni ja olin suuttunut itselleni.
Kun narsisti puolisoni raivoissaan hakkasi minua, niin taas hain syytä itsestäni ihan samalla tavalla kuin lapsena.
"Siinähän sitä syytä olikin enemmän kuin tarpeeksi."
Niin ns. killttinä oleminen ja mielyttämisen halu...on ollut minulla lapsuudessa opittu elämisen malli...keino selvitä... siitä olen ihan varma...
"Kun oli tottunut, että kaikki on omaa syytä ja äiti täydellinen"
ihan noin ei käsittääkseni meidän perheessä ollut...ei äitini syyllistänyt, eikä antanut ymmärtää olevansa täydellinen...hän vain oli sellainen kuin oli...ja sen kanssa oli pärjättävä...niillä keinoilla mitä lapsella voi olla...
samoin oli avioliitossani, ei mieheni minua erityisesti syyllistänyt, eikä katsonut olevans täydellinen...hän vain alkoholisoitui...ja purki omaa pettymystään itseensä ja elämäänsä minuun...
Mitä tuohon tulee..."niin se oli minun syyni ja olin suuttunut itselleni"
En syyllistänyt itseäni sillä tavalla, että olisin ajatellut, että lyöminen/alkoholismi olisi ollut minun syytäni ja olisin suuttunut itsellesi...
enemmänkin se oli sellaista...miksen pystynyt "parantamaan" sitä ihmistä , ettei niin olisi käynyt...
Täällä on monesti esitetty, että läheisriippuvainen...innostuu kaikista kohtaamistan ihmisistä ja riippuu heissä kuin takiainen yms...on ilkeä ja vaativa yms.
itse en tunnista itseäni sellaiseksi...minulla on ollut vain muutama läheinen suhde...joissa minun ongelmani on enimmäkseen laatua...yritän "parantaa" toisen ihmisen...itseni kustannuksella...
Kai se ehkä on revanssin hakua...siitä lapsuudesta...
Josta olen yrittänyt poisoppia...
niin että huomioisin enemmän itseäni kuin sitä toista...
Niin näissä on eroja, mutta se opittu häpeä lienee se kantava voima näissä kaikissa asioissa. Minäkin halusin korvata narsistille sen karmean lapsuuden, minkä hän oli kokenut, ihan kuin sellaisen voisi oikeasti korvata. Ajattelin myös, että rakkauteni riittäisi ratkaisemaan kaikki ongelmat.
Minun lapsuuden ongelmani oli tosi pahoja ja käytökseni varmaan hiukan ääripäätä. Etsin sitä marttyyrin roolia, arvostusta... ja olin täysin sokea haukunnalle.
"Etsin sitä marttyyrin roolia, arvostusta... ja olin täysin sokea haukunnalle"
Niin sanan marttyyri alkuperäinen merkitys...on se että, ihminen kuolee uskonsa, aatteensa vuoksi...
voisin kuvitella, että itseäni ajatellen...että jotain tuollaista...
minä kaiketi uskoin että "hyvyydelläni" voisin parantaa toisen ihmisen...toki taustalla ajatus/toive, että minä sen tein, hän muuttui minun vuokseni...kaiketi sitä rakkauden kerjäämistä ihmiseltä joka ei siihen kyennyt...
toki nykyään marttyriksi nimitetään ihmistä...joka esittää uhria...mikä käsittäkseni tarkoittaa ihmistä, joka ei näe itseään/omia valintojaan mitenkään osallisena tapahtuneeseen...
mutta varsinaista suoraa haukkumista en ole koskaan kokenut...vaikka äitini toikin usein esiin, että olin hänelle taakaksi...kun minua "piti aina vetää perässään..."
alkoholisti puolisoni taas enemmänkin ylistämällä alisti minua...kehuskeli hyvyyttäni, että siedän purnaamatta kaikenlaista yms... välillä kyllä humalassa nimitteli minua xxx-pyhäksi...ikäänkuin pilkaten...
mitä Ännä suhteeseeni tulee siinä taas mitätöinti oli hyvinkin kieroa/ilkeää vihjailua...tyyliin oli sanonut tyttärelleni, että olet yhtä ruma kuin äitisi...kukaan mies ei halua muuta kuin pllua...lähtiessäni hänen luotaan...joku varmaan pääsee liukkaille...ei varsinaisesti suoraa haukkumista.....
mitä ny loppupeleissä vihjaili tietävänsä etten ole henkiseti terve...
"mutta se opittu häpeä lienee se kantava voima näissä kaikissa asioissa"
Vielä tuosta häpeästä...tokihan minä lapsena/nuorena häpesin äitiäni ja koti olojani ja kaikkea mitä siihen liittyi...
osin sitä häpeää oli avioliitossankin...kulissit pysyivät varsin pitkään...
samoin Ännä suhteeni jälkeen häpesin itseäni...mitä kaikkea minä olin sietänyt ja minkä vuoksi...
Mutta häpeä ei ole estänyt minua milloinkaan puhumasta, varsinkaan sen jälkeen...kun olen saanut asiat itselleni ymmärettävään muotoon...
En sillä tavoin häpeä itseäni ihmisenä...vaikka mokia jos jonkinlaisia on tullut elämässä tehtyäkkin...
periaatteessa voisin puhua tästäkin...ihan omilla kasvoillanikin/nimellänikin mutta se vaan ei ole järkevää...en halua yksityiselämääni häiriöitä...tuntemattomien tai sairaiden ihmisten taholta...
että lapsuudestani, omista LR ongelmistani, avioliitostani tietävät vain ihmiset joiden kanssa olen reality elämässä tekemisissä...
ja ännä suhteestani olen kertonut vain kahdelle henkilölle...joihin luotan...
Tarkoitin lapsuutta. Siellä oppi häpeämään ja näkemään itsensä huonompana kuin muut.
En tarkoittanut, että sinä olisit kokenut haukuntaa (ja siksi sinä varmaan kuulitkin n:n haukut) se alistaminen, mitätöinti oli minun lapsuutta (ja siksi minä olin kuuro haukunnalla ja se mahdollisti lähemmäs kahta vuosikymmentä kestäneen yhdessäolon).
Minusta tuo marttyyri sana on oikea kuvaamaan tätä.
- minulle suhde oli jatkuvaa uhrautumista, jolla yritin todistaa itselleni olevani arvokas.
- toinen käy (minun rahoillani) ravintolassa ja kehuu sapuskoja samaan aikaan kun minulla ei ole rahaa ostaa eväitä töihin ja joudun olemaan siellä nälissäni. Silti minä olin iloinen siitä, että omalla säästämiselläni pystyin tarjoamaan hänelle kivan illan kavereittensa kanssa.
- kun tein laittomia vuoroja (eli töihin törkeästi maksimi ylityöajat) kustantaakseni hänelle hänen haluamansa jutut, niin olin iloinen kun sain olla tarvittu ja mielessäni ajattelin kuinka "kiitollinen" hän on minulle kun hän saa kaiken haluamansa. En nähnyt sitä ristiriitana kun toisella on vapaa aikaa, näkee kavereita, tekee matkoja. Miksei hän olisi saanut tavata kavereita, olisinhan minäkin, jos olisi ollut yhtään aikaa.
- luulin oikeasti hänen olevan ihan mielettömän kiitollinen minulle ja aina ajattelin, että se tietysti toimisi toisinpäinkin.
- minut käytännössä imettiin kuiviin viimeiseen pisaraan ja sitten (naps) otettiin toinen lypsettävä.
- olin kaksi viikkoa aikoinaan sairaalassa. Hän ilmoitti parin päivän päästä, ettei ole järkeä, että hän kävisi täällä, pärjään hyvin ilmankin.plaa, plaa, plaa... Minulla ei ollut hänelle mitään muuta merkitystä kuin minusta saatava hyöty. Sairaalassa tajusin, että jos minulle kävisi jotain, niin hän hylkäisi minut sairaalaan samalla tavalla kuin oli hylännyt sukulaisensa.
Oli rankkaa tajuta ettei puoliso koskaan ollut välittänyt minusta rakkaudesta puhumattakaan. Oli rankkaa tajuta ettei äiti ollut koskaan oikeasti rakastanut minua, minä olin hänelle vain jatke... Ei ole pitkää aikaa siitä kun valehtelin itselleni... Kyllä äiti rakastaa minua, mutta... Ei, ei se rakastanut. Sen hyväksyminen ja itselle myöntäminen helpotti todella paljon ja siitäkin olen kiitollinen terapeutilleni.
Äitini on vielä elossa, pitää minua kiittämättömänä ja toivoo, että minulle tapahtuisi jotain kauheata ja kuolisin tuskallisesti pois... eli sitä samaa mitä pikkulapsena sain kuulla, jos uskalsin sanoa jostain vastaan.
Hyvää dialogia plussa ja konsonantti.
Ydin lienee tuo kun havaitsee huomaamaan ettei kumppani, kasvattaja tms ole koskaan rakastunut itseä. Tai juuri sen hyväksyminen, niin vaikeaa ja kipeää kuin se onkin. Irtautuminen tämän asian valossa kaltoinkohtelevasta suhteesta on helpompaa. Tätä tarkoitin tuolla ketjun alussa kun sanoin traumojen olevan syynä irtautumiseen.
Olemme minäkeskeisiä pohjimmiltamme; odotamme että meidät hyväksytään ja huomataan, rakastetaan. Teemme itsemme jopa "paremmaksi" saavuttaaksemme sen, vrt esim uhrautuminen tai opettelemaan "täydellisiksi". Häpeämme tietysti heikkouksiamme, mutta häpeämmekö niitä vain siksi, että kuvittelemme niiden heikkouksien tekevän meistä vähemmän rakastettavia?
Todellisuudessa emme ole kokonaisia ilman näitä kaikkia ominaisuuksiamme. Ensin se on hyväksyttävä. Oppivan rakastamaan itseämme kokonaisena, ei osin-ihmisenä. Sitten opettelemme vaatimaan myös muiden näkevän meidät kokonaisina. Jos toinen ei kykene rakastamaan minua sellaisenaan, sitten emme jää odottamaan tai pahempaa; muokkaamaan itseämme toisen tarpeita varten. Voimme sortua tekemään järjettömiä tekoja "tehdäksemme" itsemme kaivatuiksi, tarvittaviksi tai kuvitteellisesti rakastetuksi. Ihminen voi viilata piirteitään, jotka loukkaavat tai vahingoittavat toista, mutta se ei tarkoita, että meidän täytyy muuttua aina "rakastettavammaksi".
Kun olemme hyväksyneet itsemme, voimme hyväksyä myös sen, että he, jotka eivät rakastaneet tai välittäneet meistä tarpeeksi, olivat k y v y t t ö m i ä siihen. Se on heidän heikkoutensa. Se ei johtunut itsestä, minusta. Olin silti kokonainen ihminen. Tämän oivallettuaan, kykenee anteeksiantoon. Emme siis tarvitse kantaa häpeääkään, koska meidän ei tarvitse myydä tai vaihtaa yhtä osaa pois, ja korvata se toisella. On kuitenkin ihmisiä, jotka näkevät sinut/minut kokonaisina. Nytkin. Eikä heillä välttämättä ole mitään ongelmaa sen kokonaisuuden hyväksymisen kanssa. Mikäli olet hyväksynyt itsesi ja antanut myös anteeksi. Ensin itselle, sitten toiselle, mutta vielä kerran itselle.
Olkaamme kokonaisia :)
"Tarkoitin lapsuutta. Siellä oppi häpeämään ja näkemään itsensä huonompana kuin muut"
Niin itselle tulee tuosta mieleen lapsuudestani...
kun minulla oli usein yksin tapana "kiivetä" kotini lähistöllä olleelle mäelle...vieläkin voin muistaa miten tuuli heilutteli hiuksani siellä seisoessani...kun ajattelin, että jonain päivänä minusta vielä tulee "joku/jotain"...
Eikä se tarkoittanut mitään rikkautta/kuuluisuutta/hyvää asemaa vaan jotain selllaista...vaan epämääräistä toivetta olla ja elää niinkuin muutkin ihmiset ns. tavallista elämää...
Noh...ihan niin elämäni ei mennyt...tuon toiveen toteuminen on kestänyt näihin päiviin saakka...mutta ehkä nyt...olen saavuttanut jotain sellaista...vaikka täällä palstalla kirjoittelenkin...mutta en koe olevani sen kummempi kuin muutkaan ihmiset...en huonompi, enkä parempi...
Mitä äitiini tulee...niin hän on kuollut v. 2003...kotoa lähtöni jälkeen välimme olivat muodolliset...vaikka hänenkin elämänsä seestyi iän myötä...ja hän sai viettää loppuelämänsä uskoisin onnellisena ja rakastettuna...
Kyllähän minäkin mietin äitini kuollessa ja hautajaisia järjestässäni...lapsuuttani...sitäkin...rakastinko minä äitiäni...
ihan en ole varma asiasta...mutta katkera en sillä tavalla ole...koska tiesin jo lapsena, että hän oli sairas...
Mitä taas tulee ajatukseen...rakastiko äitini minua...en tiedä sitäkään...mutta minulla on paperi...presidentin kansliasta tullut vastaus äitini vetoomukseen ettei veljeäni ja minua huostaanottetaisi...
En tiedä...oliko vetoomus...että hän saisi pitää lapset...osoitus rakkaudesta...vai olisiko suostuminen huostaanottoon ollut osoitus rakkaudesta...koska hän ei kyennyt meille lapsille ns. normaalia lapsuutta tarjoamaan...
oikeaa vastausta en tiedä...
emme koskaan puhuneet ajasta...jolloin asuin vielä kotona...
mutta jollain lailla sinut olen lapsuuteni kanssa...joskus mietin, että ehkä kuitenkin lapsena ...minulla on ollut ihmisiä...jotka oikeasti välittivät...
Mieleeni tulee naapurin "omenamummo"...pyhäkoulun täti...ja etenkin lapsuuden ystäväni vanhemmat...silloiselle "sossutädillekkin" olen kiitollinen...
Mitä taas tuohon tulee...
"Minulla ei ollut hänelle mitään muuta merkitystä kuin minusta saatava hyöty"
niin tuo on ajatus...jonka vuoksi minäkin olen täällä...liittyen Ännä suhteeseeni...ja tuollainen kokemus...kaikesta menneestä huolimatta on minulle ensimmäinen...siksi sitä on niin vaikea ymmärtää/saati hyväksyä...
Jotenkin se vaan sotii kaikkea sitä vastaan...mitä olen elämässä ihmisyydestä "oppinut"...en voi käsittää että tuollaisia ihmisiä on oikeasti olemassa...jotka päällisin puolin näyttävät normaaleilta/tavallisilta...
Minä olen ennen luullut että paha näyttää selkeästi pahalta...nyt olen oppinut, että se voi pukeutua myös ns. "hyvän" kaapuun...
Että voisiko sanoa, että jonkinlainen perusluottamukseni on järkkynyt...siitä että ihmiset olisivat suurinpiirtein sitä...miltä he näyttävät...mitä itsestään kertovat...miten käyttätyvät...
"pahan" kanssakin tulee toimeen...sitä voi varoa ja väistää...kun se on näkyvää...mutta miten tulla toimeen pahan kanssa...joka tulee vastaan hymyilevin kasvoin...
"Olemme minäkeskeisiä pohjimmiltamme; odotamme että meidät hyväksytään ja huomataan, rakastetaan. Teemme itsemme jopa "paremmaksi" saavuttaaksemme sen, vrt esim uhrautuminen tai opettelemaan "täydellisiksi". Häpeämme tietysti heikkouksiamme, mutta häpeämmekö niitä vain siksi, että kuvittelemme niiden heikkouksien tekevän meistä vähemmän rakastettavia?"
niin tuosta tulee mieleen juttu...pieni "hauska" episodi, joka tapahtui loppiaisen aikaan...kun kaikki lapset kumppaneineen olivat ns. "kotona" ja paikalla oli myös nykyinen miesystäväni...
Tyttäret kumppaneineen olivat joulun etelässä...ja siitä syystä lahjat jaettiin vasta loppiaisena...ja he toivat minulle mm. lahjaksi mm. rannekorun...
noh...minä sitä sovittamaan ranteeseeni...enkä saanut lukkoa suljetuksi lukuisista yrityksistäni huolimatta...jolloin nuorempi tyttäreni tokaisi, että "ÄITI anna ny xxx (=miesystäväni) auttaa, onks sun aina pakko olla tuollainen, ei tartte auttaa..."
Minulle naurettiin...katselin nauravia kasvoja...joiden silmät katselivat minua lempeästi...ja annoin sitte miesystäväni auttaa...lisää naurua tuli kun 7 vee pojantyttäreni taputti asialle...johon 3 vee sisarensa vielä yhtyi...
vieläkin tuota muistellessa...tulee hymy huulille...että joo, lapseni tietävät minusta jotain olleellista...hyväksyvätkin sen osaksi minua...kuhan yrittävät joskus saada itsenikin huomaamaan...millainen minä olen...
vaikka asiasta ei ole varsinaisesti edes koskaan keskusteltu...
että joo...kyse pienestä asiasta...mutta yritän muistaa tuon tyttäreni tokaisun...siinäkin kohtaa...jos eteen tulee suurempia asioita...ettei ole aina pakko...yrittää selvitä yksin...
Että on olemassa ihmisiä...jotka auttavat...
hyväksyvät minut tarvitsevanakin...
Hyvä "plussatyyppi" tämä keskustelu on aika paljon muuttanut käsitystäni sinusta... parempaan suuntaan :)
Se oli todella vaikea hyväksyä, että koko elämä perustui vaiheille. Ihminen ajattelee aina toisen olevan samanlainen kuin itse on ja siksi sitä kai oli niin helppo vedätettävä? Miten sitä edes ulkopuolinen voi ymmärtää kun on uhrannut suuren osan elämää ihmiselle, jolle et ole merkinnyt koskaan mitään muuta kuin sinusta saatava hyöty. Siinä missä itse annoit oikeasti, niin toinen antoi valheita.
Huomaan edelleenkin yrittäväni asettaa hänen päälleen järkevän ihmisen viittaa ja löytää jotain järkeä hänen toiminnastaan. Ihan samaa edelleen yritän äitini kanssa.
Jos se kuitenkin...
Jotkut asiat on vaikea hyväksyä, mutta pakko.
Itse koen olevani kaikesta huolimatta nettovoittaja, kun vertaan itseäni äitiini tai entiseen puolisooni. Minä olen meistä kolmesta ainoa, joka pystyi lopulta kohtaamaan itsensä ja alkaa hoitamaan ongelmaansa. Minä en usko, että kumpikaan heistä saa ikinä edes vihiä millaista oikea elämä on ja mistä kaikesta he ovat jääneet paitsi. Minä tiedän vasta nyt millainen tunne onnellisuus oikeasti on, rakkautta en ole vielä kokenut, mutta terapiatkin on vielä kesken, joten olen toiveikas sen suhteen. Olen vasta nyt ymmärtänyt senkin kuinka onnellinen olen kun pystyn tuntemaan iloa toisten puolesta, ettei kaikki siihen pysty.
Vanha elämäni oli jotain sanoinkuvailemattoman hirveää ja voin rehellisesti sanoa, että mielummin kuolisin kuin joutuisin palaamaan sinne. Äitini elämä lienee vähintään yhtä pahaa ja uskoisin entisen puolisoni elämän olevan vielä pahempaa.
Kun tipahdin pohjalle, niin löysin sieltä Jumalan, joka oli minulta välillä hukuksissa. Ilman Jumalaa en olisi ikinä päässyt takaisin jaloilleni.
"Ihminen ajattelee aina toisen olevan samanlainen kuin itse on ja siksi sitä kai oli niin helppo vedätettävä?"
niin minä olen aina luottanut siihen, että ihmisellä on jonkinlainen arvo ihmisenä...en ole koskaan osannut ajatella toista ihmistä pelkästään hyötynä...
mutta tuo kokemus suhteesta...jossa ilmeisesti minulla oli vain hyötyarvo...oli kohdallani kuitenkin voisko sanoa suht lyhyt...kolmisen vuotta, emmekä asuneet yhdessä...tapailimme vain suurin piirtein kerta viikkoon...
etten osaa ajatella, että koko elämäni olisi perustunut valheelle...koska äiti oli rehellisesti sitä mitä oli...ei yrittänyt näytellä parempaa...
Eikä entinen puolisonikaan...sillä tavoin yrittänyt vakuuttaa virheettömyyttään/valehdella minulle...selvinäkään kausina...vaikka raittiuslupauksia tekikin tuon tuostakin...joihin panin toivoni, että jospa hän ny tällä kertaa onnistuisi...
Mitä tulee entiseen puolisooni...joka juo edelleen...olen toki hänen puolestaan surullinen...ja tunnen myötätuntoa lapsiani kohtaan...koska hän on lasteni isä...joka on vaikuttanut heihin ja vaikuttaa edelleen...jo pelkällä olemassaolollaan aiheuttaa huolta/murhetta ja ristiriitaisia ajatuksia heissä...vaikka ei heidän elämässään konkreettisesti olekkaan läsnä ollut vuosiin...
Mitä taas tulee Ännääni...kaiketi tiedon hankkiminen narsimista ja tänne tulon tarkoitus oli/on edes hitusen ymmärtää syitä miksi hän oli/on sellainen kuin oli ja löytää vastauksia myös ns. itseäni ajatellen...miksi minä...
Etten osaa vanhaa vanhaa elämääni, lapsuuttani, avioliittoani ja tuon menneen Ännä suhteen mukananaan tuomien asioiden perusteellakaan...nimittää/ajatella, että elämäni olisi ollut kokonaisuudessaan hirveää...
joka suhteeseen liittyy myös jotain hyvääkin...niin lapsuuteni, avioliittooni kuin Ännä suhteeseenikin...
mitä tulee...tuohon uskoon...johon viittaat puhuessasi Jumalasta...niin kaiketi se on ollut minun elämässäni koko ajan jonkinlainen kantava voima...
olin jo lapsena ahkera pyhäkoululainen...kävin myös pelastusarmeijan tilaisuuksissa...teini iässä...helluntailaisten tee tuvalla...jopa joskus kahvilla entisen pyhäkoulu opettajani luona...
samoin olen antanut lapsilleni mahdollisuuden tutustua uskontoon monipuolisesti...kaikki ovat käyneet niin ev.lut kuin vapaiden suuntienkin pyhäkoulussa, kerhoissa, leireillä yms.
olleet isosina itsekin...kuin myös molemmat tyttäreni opiskelleet toinen ev.lut opistolla, toinen ns. "körttiopistolla"...ammattiinsa...tehneet työharjoitteluitakin seurakunnassa...
Ja silloin kun erosin aviolitostani...minulla oli pahaa oloani purkaakseni tapana käydä lähes päivittäin lenkillä...kävellä kilometrikaupalla...
ja aloitin aina lenkkini kävelemällä hautausmaan poikki...jossa luin muualle haudattujen muistopaateen kirjoitetut sanat...
"Isä sinun käsiisi minä annan henkeni"...Luuk 23, 46 jos oikein muistan...ja jokaisella kerralla luettuani nuo sanat...minun oloni keveni...
mutta sillä tavalla en ole uskovainen...
että eläisin nuhteettomasti...ilman maallisia "iloja"...kapakka on tuttu siinä kuin kirkkokin...että moni "oikea"uskovainen saattaa pitää minua elämäntapojeni mukaan hyvinkin syntisenä...
että kaiketi minä olen se bublikaani...joka ei tohdi katsettaan nostaa...mutta laittaa toivonsa armoon...sanoilla..."isä sinun käsiisi minä annan henkeni, tapahtukoon sinun tahtosi...(ei minun)...
Niin, läheisriippuvaisuudessa on erilaisia muotoja ja ymmärsin terapiassa, että omani oli..miten sen nyt sanoisi...paha.
Minulla oli narsisti puoliso ja toinen parhaista ystävistäni narsisti (toinen on taas taas jonkinlainen läheisriippuvainen. Minulla ei ollut kunnon suhteita normaalien ihmisten kanssa, koska he ilmeisesti kokivat ahdistavaksi rajattomuuteni ja hyväksynnän oston). Tämän lisäksi töissä oli yksi henkilö, joka käytti minua hyväkseen.
Tein toisten töitä, lainasin rahaa vaikka entisäkään ei oltu takaisin maksettu, autoin aina tarvittaessa... toisinpäin aina hyvät tekosyyt... milloin selkä kipeä kun olin muuttamassa, milloin palkkapäivän kanssa epäselvyyttä...
Tämä ystävä piti minua pilkkanaan ja haukkui päin näköä, mutta minä pidin sitä ihan normaalina vitsailuna. Itse en sitä voinnut tehdä, sillä se suuttui sellaisesta.
Tämä "työkaveri" ei tullut toisten kanssa toimeen ja ihmettelin miksi se näkee sortamista joka puolella. Tehtiin yhteisiä projekteja ja aina suoritusvaiheessa sillä oli yllättäviä "menoja". Meillä oli työnjako, että minä teen matskut ja hän esittää ne (minulla ahdisti olla esillä, joten se tuntui hyvältä ratkaisulta... oikeastihan se tarkoitti sitä, että minä tein kahden työt ja hän vain luki ne läpi ja piti priiffauksen niistä).
Ja puolisoni oli ihan oma juttunsa...
Olin täysin sokea kaikelle, minulla oli neurooseja ja pakenin mielikuvitukseeni kun tuli ahdistavia asioita eteen. Se tuntui maailmanlopulta, jos joku suuttui minulle.
Se mielikuvitusmaailma oli perua lapsuudesta ja terapeutti sanoi sen olleen mielen suojamekanismi, että psyykkeeni olisi kestänyt. Sen avulla en ollut paikalla, vaan se oli joku toinen, joka koki sen... Mieleni on yrittänyt suojella minua muun muossa äitini seksuaaliselta hyväksikäytöltä... Minä olin se lapsi, josta tuli varjo. En pyytänyt mitään, ettei tulisi uusia pettymyksiä, en halunnut kotiin mitään, sillä äitini olisi rikkonut ne suuttuessaan ja se tuntui ihan hirveältä. Minua uhattiin ja peloteltiin vaikka millä ja sitten kun äitini käsiin alkoi sattumaan, niin se otti hakkaamiseen apuvälineitä. Sillä väkivallalla ei ollut mitään tekemistä minun tekojeni kanssa, sillä vain napsahti välillä.
Kotiväkivalta jatkui parisuhteessa
En koskaan lyönnyt puolisoani takaisin, korkeintaan yritin pitää käsistä kiinni kun se hakkasi. Riidan jälkeen pohdin aina pitkin yötä, miten minun olisi pitänyt toimia toisin ja viimeistään aamulla pyysin anteeksi. Se oli nainen ja minä mies, se väkivalta oli jotenkin hyväksyttävää niin päin...
Tutustuin narsismiin ennen eroa, koska luulin itse olevani sellainen. Vanhetessa aloin yrittämään laittaa rajoja ja koska näin tein pidin itseäni hirveän itsekkäänä ja kun toinen oikein tarttui niihin ja haukkui...
Itse asiassa näistä on vieläkin aika raskasta puhua...
"Niin, läheisriippuvaisuudessa on erilaisia muotoja"
Niin läheisriippuvaisetkaan eivät ole kaikki samanlaisia, kuten ei narsistitkaan kun kaikki vaikuttaa kaikkeen...
Mitä tuohon tulee...
"Minulla ei ollut kunnon suhteita normaalien ihmisten kanssa"
Niin itseäni ajatellen...minun "pelastuksekseni" on ehkä juurkin koituneet nuo ns. normaalit ihmiset...ongelmani on ilmennyt juurikin läheisessä suhteessa...
kun taas kaverit, koulu, ystävät, tuttavat...ovat tarjonneet ikäänkuin lepoa...kotona vallitsevista huonoista oloista/ristiriidoista...
kuten kerroin...minulla oli lapsena mahdollisuus kesäisin päästä pois kotoa, koska olin sijoitettu lastensuojelun tukitoimena...aina kesäksi kotoa pois...että tiesin ja sain kokea/nähdä mitä/millaista on elää normaalisti...
että kaiketi voisin ajatella...että jotain tuollaista yritin avioliitossani...mutta minulla ei ollut eväitä siihen...koska vaikka minua lapsena konkreettisesti autettiin...niin en kuitenkaan saanut ns. pyykkistä apua...kukaan ei kysellyt minun tuntemuksiani...en sillä tavoin tullut kohdatuksi...
itsellänikin oli nuorena paljon ongelmia...sosiaalisten tilanteiden pelkoa, kahvikuppineuroosia/paniikkihäiriön oireita...varhaisteini iässä viiltelin itseäni...olen pelännyt pimeää/vihaisia ihmisiä...lähes näihn vuosiin asti...
"En pyytänyt mitään, ettei tulisi uusia pettymyksiä, en halunnut kotiin mitään"
Kuin myös...en ole juurikaan "sallinut" itselleni mitään hyvää...että esim. jos käytiin ostoksilla...niin kaikki muut perheenjäsenet saivat itselleen jotain...joskus jopa mies/lapset kehoittivat minua ostamaan itselleni jotain...mutta en minä osannut/tiennyt...mitä minä halusin...
Että paljon sitä on joutunut vasta reilu nelikymppisenä opettelemaan...kun ymmärsi mikä itseä vaivaa...ensin ihan tietoisesti antamaan itselleen...ja sitä kautta rakastamaan itseään...
nykyään jo sujuu paremmin tuokin asia...varsinkin kun ei ole ketään kenen hyvinvoinnista ja oloista/mielentiloista pitäisi koko aikaisesti huolehtia...
vaikka noh...voisko sanoa...
Nykyään työ kompensoi tuota tarvetta...tiedä sitten...jos ei niin olisi...niin olisinko minä sitten kuitenkin "hommannut" jonkun "ikioman" hoidettavan/parannettavan...
"pakenin mielikuvitukseeni kun tuli ahdistavia asioita eteen"
Tuosta minun tekee vielä erikseen mieli kysyä...mitä tuo tarkoittaa...
Kun usein täälläkin minulle on heitetty tuo asia...että elän mielikuvitusmaailmassa...että kaikki läheisriippuvaiset elävät siellä...
Kun itseäni ajatellen...olen kyllä aina ollut realisti...tiennyt, mikä on todellista...mutta olen vain ikäänkuin kieltäytynyt näkemästä/hyväksymästä sitä...kaiketi kuvitellut ehkä, että minä voin omilla teoillani muuttaa toisen ihmisen ja sitä kautta todellisuuden toiseksi...
tulee mieleen sekin kohta elämässäni...kun olin toisen kerran lähtenyt avioliitostani...ja palasin kotiini...uskoen, puolisoni lupauksiin että nyt "kaikki" muuttuu hyväksi...
Ulkoisesti ehkä oli noin..."halusin" uskoa siihen...mutta muistan sen päivän...minä itkin...en tuntenut iloa/ollut onnellinen...
että sisäisesti asia ei ollut niin...että jälleen kerran minä sivuutin omat tunteeni...miellyttääkseni toista...ollakseni "hyvä" ihminen...palasin...koska hän halusi/toivoi niin...
tuosta paluusta...meni nelisen kuukautta...jonka jälkeen lähdin lopullisesti...siinä kohtaa minun ei enää tarvinnut olla niin hyvä ihminen...
vieläkin muistan sen tunteen...millaista oli olla julkisesti viheliäinen ihminen...joka hylkäsi toisen...asetti itsensä toisen edelle...
kokemus liittyy tilanteeseen...jolloin puolisoni oli hakeutunut hoitoon...oltiin ns. verkostotapaamisessa...hoidon loppuvaiheessa...kotiin paluun häämöttäessä...
minulta kysytiin suoraan...palaanko nyt kotiin...kun puolisoni on hakenut ongelmiinsa apua...suoritunut hoidosta hyvin ja sitoutunut yrittämään raittiutta...
ja minä vastasin...en palaa...tuli hiiren hiljaista...
kukaan ei hetkeen tiennyt mitä sanoa/miten jatkaa...minä vapisin/tunsin pakokauhua siitä mitä minä tein/sanoin ja tosiaan tunnin itseni viheliäiseksi...pettäneeni puolisoni ja hoitohenkilökunnan...
Mutta sisimmässäni minä tiesin...tehneeni oikean ratkaisun/valinnan koskien itseäni, omaani ja lasteni elämää...
Toki lievensin kyllä sanomaani siltä osin...että voin harkita asiaa uudelleen...vuoden raittiuden jälkeen...
Että tavallaan tein selväksi...
että raitistuminen oli yksin puolisoni vastuulla...ei minun...
kun siihen asti olin ajatellut, että minun pitäisi kyetä parantamaan hänet...kunhan vaan tarpeeksi yritän...
Kuulostaa niin samalta.
Samalla kauppareissulla saatoin ostaa isolla summalla entiselle puolisolleni kaikenlaista sekä lapsille, mutta sitten joku muutaman euron juttu itselle... sitä katsoi, halusi ja aina se jäi hyllyyn.
Syntymäpäivät oli pahoja kun sai jotain... Se oli tosi ahdistavaa ja saatoin jopa ärtyä lahjan antajalle siitä, että oli tuhlannut rahansa ihan turhaan, en minä mitään tarvitse.
kysyit mielikuvitusmaailmasta...
Tarkoitan sillä useampaa ero asiaa
- yksi oli tv, jonka maailmaan ja elämään uppouduin täysin. Oli kauheaa kun joku sarja päättyi ja saatoin itkeä sitä...
-yksi oli kirjallisuus ja haaveissani menin kirjan maailmaan mukaan ja haaveilin kuinka kirjan henkilöllä olisin eri teoin muuttanut tapahtumia. Suunnittelin paljon kuinka historia olisi ollut toisin, jos... Eli ajatukset oli muualla kuin arjessa. En käsitellyt miksi minua oli koulussa kiusattu, miksi äiti oli lyönnyt...ajattelin miten tarinan henkilö ratkaisee omia ongelmiaan. Välitunnilla lumipesun jälkeen menin lukemani kirjan maailmaan ratkaisemaan niitä ongelmia.
Sama juttu nyt... Kun ahdistaa, niin edelleen keksin sekundääritekemistä kuten kirjoitan tänne.
Tv oli turvallinen paikka sai olla sokea ja kuuro ympäröivälle kauheudelle. kun elin sarjan henkilön elämää, niin olin siellä en täällä...
Raskasta kirjoittaa tästä, mutta tekee varmaan ihan hyvää ja itse asiassa tajusin yhden asian äsken ja nytkin kyyneleet hiukan virtaa...
Nyt kun näin laittaa, niin se on niin itsestään selvää...
Minä elin hänen kauttaan elämääni, hän oli elämäni päähenkilö.
Minä olin katsoja ja sain päähenkilöni elämään sitä elämää, mitä itse olisin halunnut.
Sillä oli vapaa aikaa, se sai aina tahtonsa läpi, se sai kiertää maailmaa, sillä oli hienot vaatteet... Aina kun sen kyvyt loppui kesken, minä sain sukeltaa auttamaan häntä ja tarina osio sai onnellisemman lopun.
Mitä sitten vaikka itsellä ei ollut varaa syödä, kun päähenkilöinä elämä on loistokasta.
me elettiin yhden ihmisen elämää, yrittäen tehdä siitä täydellistä. Kaksi panostaa vain yhteen... ei ihme, että se suhde kesti niin kauan.
"Kuulostaa niin samalta"
Niin mielestäni läheisriippuvuuteen liittyy usein juurikin tuo...ettei osaa/kykene antamaan/vaatimaan itselleen, eikä edes vastaanottamaan...Kuten kerroin vasta nelikymppisenä minäkin olen ihan tietoisesti opetellut tuota...
Alkuun se tuntui teennäiseltäkin, mutta nykyään jo luontevammalta...ajattelen ansainneeni ne asiat, mitä itselleni annan...kuin myös olen oppinut iloitasemaan saamistani lahjoista...
mitä tulee tuohon televisioon...niin lapsuuden kodissani ei ollut telkkaria, syystä, että kaiketi siihen ja lupamaksuihin ei ollut varaa...
ettei telkkari/teeveesarjat sinällään ole koskaan ollut mun juttu...vaikka toki joskus sitä katsonkin...
Mutta lukenut olen aina paljon...jo lapsuudesta lähtien...että se oli jonkinlainen pakopaikka...siitä raadollisesta todellisuudesta mikä kotonani vallitsi...
mutta aikuisena lukeminen painottunut enemmänkin tiedon hakemiseen...aiheina lastenkavatus, itsehoito/oma apu, psykologia,henkinen hyvinvointi yms...
paljon olen myös lukenut ns. historiallisia romaaneja/omaelämänkertomusia...toki joskus hömppääkin ja rikosromaaneja...varsinkin jos aiheena ollut ns. sarjamurhaajat...
etten ihan voi samaistua tuohon sinun tapaasi paeta todellisuutta tuolla tavalla...minä kaiketi vaan väistelin/kieltäydyin näkemästä/hyväksymästä todellisuutta...
ja minun keinoni oli tavallaan vaieta vääryyksistä/sulkea silmäni ja yrittää vaan mennä eteenpäin, elää niin "normaalisti" kuin vain suinkin kykenin...yrittäen pitää perheenjäsenteni tarpeista huolta.."kuulostelemalla" erityisesti puolisoni oloja ja mielentiloja...
vaikka nykyään kyllä ymmärrän, ettei se silloinen elämäni mitään normaalia ollut...vaan yritystä elää sitä tavallista elämää, mitä olin nähnyt toisten elävän...välittämättä siitä, että koko kuvio minun perheessäni oli itsessään jo jotain muuta...kuin sitä tavallista...
Niin mitä tuohon loppuusi tulee...niin ainakin itse koen kirjoittamisen täällä auttavan eniten minua itseäni...ja samalla saan aina uusia ja uusia oivalluksia...liittyen itseeni, ihmissuhteisiin ja elämään yleensä...
Mitä tulee itkemiseen...
Itken tietoisestiaikas harvoin, useimmiten kyyneleet tulevat tilanteessa...jossa tunnelma on jotenkin voisko sanoa harras ja pyhä...sellainen käsin koskeltava...
viimeksi olen itkenyt anoppini hautajaisissa...en surusta hänen poismenonsa vuoksi...vaan kyyneleet laukaisi tämä laulu..."Hiljainen tienoo, hämyinen maa, kultaa sen ylle kuu heijastaa. Yksin taas kuljen, mietteisiin jään: milloin mä jälleen kotini nään?"
http://www.youtube.com/watch?v=zm8N_u1XXQc
tavallaan en tietoisesti edes itkenyt...kyyneleet vaan tulivat ja valuivat pitkin poskiani...oli kuinka oli...kyyneleet puhdistavat sielua...niiden jälkeen tie tuntuu hetken kevyemmältä kulkea...
"Minä elin hänen kauttaan elämääni, hän oli elämäni päähenkilö.
Minä olin katsoja ja sain päähenkilöni elämään sitä elämää, mitä itse olisin halunnut"
niin en tiedä...minä kaiketi valitsin elämäni päähenkilöksi ihmisen...jolla oli joitain samankaltaisia ongelmia kuin lapsuuteni päähenkilöllä...
ja yritin muuttaa häntä...ikäänkuin olisin halunnut jonkinlaisen lapsuuteni uusinnan sillä erotuksella, että päähenkilö olisi muuttunut paremmaksi...
minun avullani/ minun vuokseni...että olisin saanut kokea olevani se tärkein henkilö...niin arvokas, että joku muuttaisi itseään...minun vuokseni...
ilman että minun itseni olisi ollut tarpeen muuttua mitenkään...opeteltava ensin rakastamaan ja arvostamaan itse itseäni...
vasta sen jälkeen...voisin toivoa, että muutkin tekisivät niin...että kyllä...avioliitossani olin se kiltti lapsi...joka toivoi...mutta ei itse tehnyt mitään auttaakseen itseään...joka taas kuuluu vastuulliseen aikuisuuteen...
"vasta sen jälkeen...voisin toivoa, että muutkin tekisivät niin...että kyllä...avioliitossani olin se kiltti lapsi...joka toivoi...mutta ei itse tehnyt mitään auttaakseen itseään...joka taas kuuluu vastuulliseen aikuisuuteen.."
niin vielä tekee mieli lisätä, ennekuin palaan tähän reality elämääni, minulla on illaksi muuta ohjelmaa...tapaan "oikeita" ihmisiä...
Että tämä LR-teema ja sen oivaltaminen...tapahtui jo ennen Ännä suhdettani...että edelleen voin kompata tuota Elisaketun ajatusta...että lapsuuden trauma oli myös se joka pelasti minut...
Ännä suhteessani koin, että minua yritettin muuttaa toisenlaiseksi...imartelemalla ja kehuskelemalla...ikäänkin saada minut muuttumaan joksikin sellaiseksi...jota en ollut...hylkäämään omat arvoni ja periaatteeni...
osin siinä onnistuikin...muutuin minä, omaksuin jotain, jotka ei ihan ominta ollut...tarpeesta miellyttää...mutta huomasin sen...asia jota olen jälkeenpäin hävennytkin...
Aloin kritisoida, en suostunut kaikkeen...sen jälkeen alkoi tulla sitä mitätöintiä ja ilkeitä vihailuja, että olin "sellainen" nainen...ja varsinkin "kaikki" miehet suhtutuisivat minuun siten...
että joo...konstit on monet...jos ei hyvällä niin pahalla...
yritetään muuttaa toista ihmistä mieleisekseen...että hyväksikäyttö olisi mahdollisimman helppoa...
Mutta Elisaketun sanoin...minä tiesin ansaitsevani parempaa...niin paljon olin jo läheisriippuvaisuudesta parantunut...
Niin kuin sanoin, niin minä olin syvällä...
Olin lähes täysin ulkoaohjautuva...arvot, mielipiteet, näkemykset, mielenkiinnon kohteet...
Ja se hyväksynnän haku, se oli jotain niin suurta, niin sairasta...
Olen vasta terapiassa ymmärtänyt, ettei minulla ollut käsitystä kuka minä olen, mitä minä haluan, mistä minä tykkään.
ja sitten se marttyyrinä olo ja toisen "pelastaminen". "menetetyn lapsuuden korvaaminen toiselle"
Kun keski-ikä lähestyi/saapui, niin olin saavuttanut aika paljon, eli se toisten töiden tekeminen oli kyllä tuottanut töissä hedelmää. Kun tuli tehtyä asioita, joiden merkitystä ei pystynyt itselleen vähättelemään, niin aloin muuttua... neuroosit väheni, aloin sallia itselleni jotain, käytös helpottui, en antanutkaan enää riidoissa heti peräksi ja sitten tuli se riita, jossa vastasin uhkailuun, "no lähde sitten". Tämä muuttumiseni oli se oikea syy meidän eroon ja aiheutti entiselle puolisolleni narsistisen romahduksen.
Hän piti minusta kiinni kunnes löysi uuden uhrin ja...
Kevyet mullat hänelle, sillä tuskin hänestä jää sen enempää jäljelle kuin minustakaan, kun se hajoaa. Toisaalta hänen uusi uhrinsa on laittanut miettimään, että olinko itse yhtä sekaisin, itse en tosin valehdellut samalla tavalla. (hän on siis valehtelee ummet ja lammet ja ilmeisesti uskoo omat satunsa. Hänellä on mennyt jo rahat ja omaisuus entisen puolisoni ylläpitämiseen ja ilmeisesti jatkuvilla ylitöillä yrittää saada satutarinan jatkumaan)
"Olen vasta terapiassa ymmärtänyt, ettei minulla ollut käsitystä kuka minä olen, mitä minä haluan, mistä minä tykkään"
Niin...kaiketi minäkin olen terapiassa ollut...vaikka ihan sellaiseksi sitä en mieltänytkään kun kävin vuoden verran säännöllisesti juttelemassa teekoon psykologin kanssa avioliittoni jälkeen...
Minulla kun oli terapiasta silloin sellainen käsitys, että se on semmosta analyyttista ja siinä puidaan jotain mielen sisältöjä...
kauheasti silloin ei edes lapsuuttani eikä aviopuolisoani puitu...vaikka mieluusti olisin puhunut enimmäkseen hänestä...enemmänkin psykologi käänsi puheen minuun...juurikin noihin kysymyksiin...mitä minä haluan/toivon liittyen itseeni ja omaan elämääni...
Noh...nykyään tiedän noistakin asioista enemmän...että voisin sanoa, että juurikin minulle oikeaa terapiaa sain...
jossain vaiheessa hän yritti tarjota minulle masennuslääkettäkin...josta kuitenkin kieltäydyin...eikä hän siihen aiheeseen palannut...
Noh...läheisriippuvaiselle ominaiseen tapaan minä sitten päätin sen terapian syystä, että katsoin tuhlaavani yhteiskunnan varoja...ja vein sen paikan joltain toiselta enemmän tarvitsevalta...
Senkin päätökseni hän hyväksyi...erosimme tilanteessa jolloin pyysin apua häneltä luonani tilapäisesti sijoitettuna olevaan lapseen liittyen...kun tuntui, ettei sossu ottanut lapsen ongelmia tosissaan...
Mutta kaiken kaikkiaan...tuota terapiaa muistan kyllä lämmöllä...ehkei se minua täysin parantanut, mutta antoi suuntaviitan siihen mihin suuntaan lähteä...
ja erotessamme psykologi kyllä oli sitä mieltä, että ns. pärjäisin kyllä...mutta jos haluaisin ns. voida henkisesti paremmin...minun olisi lakattava huolehtimasta/ajattelemasta toisia itseni kustannuksella...
Mutta mitä tuohon sinun kokemukseesi tulee...
"ja sitten se marttyyrinä olo ja toisen "pelastaminen". "menetetyn lapsuuden korvaaminen toiselle"
Niin itseäni ajatellen...minä yritin kaiketi muuttaa oman lapsuuteni käsikirjoituksen toiseksi...hyvin kaksijakoisella tavalla tavalla...
Ensinnäkin olemalla ainakin ulkoisesti "hyvä" äiti, keitin, leivoin yms....hyvän äidin mallia etsin kirjoista...kävin ohjaavan kasvatuksen kurssejakin...eli olin päättänyt olla kaikkea muuta kuin mitä oma äitini oli ollut...
mutta suhteessa mieheeni olin sitten kuitenkn kuin se äitini lapsi...tutkailin hänen mielialojaan...oli ny millä tuulella tahansa...
niin ajattelin kaiken johtuvan minusta...ja yritin kaikella tavalla jo ennakoida ettei vaan sattuisi mitään sellaista, että hänellä olisi syytä suuttua minulle...tai ruveta juomaan...
taustalla kaiketi ajatus, että kunhaan vaan yritän ja yritän...niin jonain päivänä...hänellä ei ole enää tarvetta juoda...koska hänellä on minut...joka hoitaa kaikki ikävät velvoitteet, siivoaa sotkut, selittelee kaikki asiat parhain päin...
Että joo...jälkeenpäin tuntuu, että yritin olla tavallaan puolisollenikin äiti...mutta sisimmältäni olin kuitenkin se lapsi...joka teoillaan/mielyttämisellään haki hyväksyntää/rakkautta...
Sisimässä se mykkä huuto..."pakkohan" sun on mua rakastaa...ku mä olen näin "hyvä"...etkö sä huomaa...
syndrooma. Haluaa kaikill ahyvää.
Nyt kiinnostaa, mistä se kiltintytön syndroooma on sinulle tullut?
Kiltteys ja sokeus on kaksi eri asiaa. Yleensä se että ollaan yli kilttejä, huomioidaan muut liikaa kun ei arvosteta itseään yhtään...perustuu johonkin lapsuuden traumaan.
Mikä se oli isäsuhde?
Isäni oli jonkinsortin narsisti-psykopaatti, joka alisti kotona jatkuvasti naispuolisia henkilöitä. Ja kaikki oli aina muiden vikaa. Koti oli turvaton. Löysin poikaystäväksi kun muutin pois kotoa. JOs olisin ollut turvallisesta ja rakastavasta kodista. oisin nähnyt varoitusmerkit hyvissä ajoin. Tyyppi oli ajoittain ylimielinen, hänellä oli joku pakkomielle olla parempikuin muut ja sai yht äkkisiö kilareita, ilman mitään syytä.
Olin sinisilmäinen ja tottunut kotona huonoon kohteluun, en osannut heti arvioida häntä narsistiksi. Nykyään kyllä erotan nuo luonnehäiriöiset nopeasti ja uskon että ihminen on juuri sitä mitä se on. Eikä tule muuttumaan.
Alku meni hänen kanssa hyvin, hän oli sellainen "hurmuri". Mutta vuoden seurustelun jälkeen alkoi tulla todella todelinen luonne esiin. Hän tuli patologisen kateelliseksi minulle, koska sain hyvän työpaikan. Hänellä kateus voitti kiiman. Hän ei kestänyt sitä että nainen menestyi. Sitten hän pyrki ilmiesesti tuhoamaan järjestelmällisesti minuuteni.
Olin aivan järkyttynyt, miten joku muuttua niin nopeasti psykohirviöksi? Oi tosi nuori silloin enkä osanut asian liataa itseleni myöntää heti. Pettymys oi niin suuri. Hän onnistui tuho työssään, aloin pelätä häntä ja saaman paniikkikohtauksia. Irstisanouduon tästä työpaikasta. Olin hullu kun jatkoin suhdetta hänen kanssa vielä pari vuotta. En voinut käsittää että joku oli paha. Se tuntuu vieläkin aivan käsittämättömältä. Että toisen menetys on jotenkin häneltä pois ja sen takia pitää tuhota toinen ihminen.
Odotin kai että tilanne palautuu ennalleen, en voinut käsittää hänen käytöstä. Siksi kai jäin roikkumaan, tyyppi olin niin hullu, julma ja häiriintynyt ettei sitä voinut uskoa todeksi.
Jälkeen päin ajatellen ne huodet vuodet hänen kanssa olivat elämäni hirveinnät vuodet. En ole ollut ikinä niin onneton.Hän oli mestari manipuloimaan ja hän keskittyi täysin siihen miten sai minut tuntemaan oloni huonoksi ja arvottomaksi. Muttei kuitenkaan ottanut eroa minusta. Ei voi käsittää miten joku voi olla niin pahantahtoinen. On mukamas toisen kanssa suhteessa, mutta yrittää koko ajan vetää mattoa toisen jalkojen alta. Eli hän oli aika samanlainen kuin isäni. Hän teki minut hulluksi ja sitten syyllisti minut siitä. Ihan niin kuin isäni siis, mutta hän oli kaiketi vielä hullumpi tapaus.
Toisen minuuden ja itsetunnon rapauttaminen lienee narsistin tavoite. Sain sitten erottua vihdoin viimein erottua hänestä. Joskus myöhemmin hän näki minut yhden poikaystävän kanssa ja tuli siitä hirveän mustasukkaiseksi. Vaikutin kai niin tyytyväiseltä, oliko se taas enemmän kateutta ja vihaa siitä kuitenkin ? Hän yritti minua vähän pokata, kun näin hänet sattumalta baarissa. Miten hän voi kuvitella että voisin olla hänestä kiinnostunut? Ihan mielisairas tapaus. Oliko hän ennemminkin kateellinen minu onnesta ja se olisi pitänyt tuhota taas? Mikä on mielenvikaisen logiikka vai onko sitä?
Mikä minusta sai uhrin? Olen perusluonteeltani hiljainen se ehkä. Mutta nais narsisti kuoriutuu vasta sitten kun toinen on saatu kiinni itseensä sidotuksi esim. lapsilla. Sitä ennen ei juuri merkkejä näy.