Kuinka monella joka kärsii masennuksesta on tai on ollut mutismia, eli valikoivaa puhumattomuutta. Itse olin päiväkoti ikäisestä aina peruskoulun loppuun asti todella hiljainen ja ujo ja en puhunut paljon mitään. Tai no ylemmillä luokilla sentään uskalsin pyytää vaikka apua jossain hommassa jos tarvitsin, mutta en kuitenkaan keskustellut kenenkään kanssa, vaan olin aika harvasanainen. Kotona puhuin kyllä ja muutamille sukulaisille. Kävin tuon takia psykologien juttusilla, muttei niistä ollut oikeastaan juuri mitään apua. Kuten varmaan arvata saattaa, niin jouduin kiusatuksi tuon kyseisen ongelman takia. Sehän pahensi tilannetta entisestään. Jotenkin pärjäsin ja sitten vasta peruskoulun jälkeen jossain 17-vuotiaana aloin olemaan rohkeampi ja jopa keskustelin monien ihmisten kanssa, mikä ennen tuntui itseni mielestä mahdottomalta. Nykyään jo pystyn kyllä puhumaan muille ja keskustelemaan, sekä pystyn hoitamaan asioita. Mutta olen kuitenkin edelleen kotona oma itseni, mutten sitten julkisilla paikoilla niinkään. Eli nykyäänkin jännitän vähän ja olen hiljaisempi muitten vieraitten ihmisten joukossa. Mut kyllä tässä pärjäillään.
Miten muilla?
Miten muilla?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olet täysin tietämätön aiheesta aloituksesi perusteella, sen vuoksi olisit voinut olla aloittamatta keskustelua mutismista tällä foorumilla.
Minusta aloitus on hyvä, mutta sinä olet... ilkeä?
Mulla on kans tota mutismia,joskus se oli todella paha enkä puhunut oikeestaan muille kuin äidille ja siskolle,joskus isälle.Tarhassa aloin puhumaan yhdelle ohjaajalle mutta muuten olin hiljaa.Kavereita ei tietenkään ollut ja koulussakin haukuttiin aina hulluksi kun olin vaan hiljaa.Jossain vaiheessa aloin puhumaan opettajille hiukan mutta se oli vaikeaa.Olin aina surullinen kun puhuminen ei onnistunut ja tosi yksinäinen.Jotenkin se alkoi kuitenkin ajan myötä helpottamaan ja kuudennella luokalla mulla oli pari kaveriakin ja puhuin vähän enemmän muillekin.Siitä se sitten lähti,nyt oon 21 ja pystyn hoitamaan asiani itse ja puhumaan melkeen kenelle tahansa vaikka välillä se onkin vielä vaikeaa enkä oo mikään kovin puhelias paitsi perheen ja ainoan kaverini kans.Kyl se vaan on hankaloittanut elämää todella paljon ja seurustellutkaan en oo koskaan,eihän kenellekään riitä kärsivällisyys siihen että yrittäisi saada mut puhumaan kunnolla ja olemaan luontevasti toisen kans.Lisäksi mulla on sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja vakava masennus joten en tosiaan oo mikään ilopilleri,mut eteenpäin mennään.
Yläasteella en puhunut juuri kuin vastatessa opettajalle. Vanhemmille puhuin kotona. Paljon myöhemmin kun sain apua ja masennus todettiin, aloin puhua päiväsairaalassa. Kun joka päivä kysyttiin mitä kuuluu ja oli sinun vuoro puhua ryhmässä, sitä alkoi pikkuhiljaa sanoa jotain. Aluksi en sanonut mitään, tai vastasin että "en tiedä". Mutta kun vuoro tuli joka päivä sitä rohkaistui sanomaan. Nykyään puhun ihan luontevasti, vaikka suurimman ajan olenkin yksin ja ei ole kenelle puhua. Suosittelen ryhmäterapiaa kaikille joilla on vaikeata sanoa asioitaan ääneen.