Saattaa olla, että tätä ei kukaan lue.
Saattaa olla, että kirjoitan väärälle palstalle.
Nyt on kuitenkin semmonen tunne, että haluun kirjoittaa ja kertoa.
En enää jaksa olla hiljaa omista ongelmista.
Pahoittelen jo etukäteen jos tulee tosi pitkä teksti.
Kaikki alkoi siitä, kun siirryin ylä-asteelle uuteen kouluun.
Jännitti paljon, mutta kaverit mukana se tuntui myös aika kivalta.
Meillä oli ihan kiva luokka, sain uusia kavereita.
Rinnakkaisluokalla oli pari ihmistä, joita välttelin hieman.
Siellä oli tyttö, joka oli ala-asteella vielä yksi mun parhaista kavereista.
Seiskaluokka sujui muistaakseni ihan ok.
Kasiluokalla alkoi kiusaaminen. Olin kesällä lihonut jonkun verran.
Muistan kun koulun käytävällä kuljin poikaporukan ohi ja he huusivat perään "läski!". Tyttö, joka oli entinen hyvä kaverini alkoi levitellä musta juoruja, tuijotti kavereiden kanssa, supisi porukassa, osoitteli ja nauroi. Tätä tapahtui myös vapaa-ajalla jos satuttiin näkemään vaikka kauppakeskuksessa. Osoittelua ja naurua.
Sitten meidän luokalle tuli uusia poikia, toisen tunsin jo entuudestaan.
Siitä sitten alkoi selän takana haukkuminen luokassa, juorujen levittäminen yms.
Koulukuvauksissa kyseinen poika käskettiin viereeni. Hän sanoi "hyi!" ja vaihtoi paikkaa.
Kerran kuulin omilta kavereiltani huonoa kommenttia hiuksistani. Otin sen raskaasti. Kotiin päästyäni itkin ja viiltelin käsivarteen.
En muista oliko tuo ensimmäinen viiltelykerta, mutta se alkoi kasiluokalla.
Yhdeksännellä luokalla aloin syrjäytymään hieman. Aloin katsomaan itseäni uudella tavalla. En tuntenut itseäni kauniiksi. Joskus jopa haukuin itse itseäni. En enää tykännyt olla isoissa porukoissa. Mietin jatkuvasti miten ihmiset katsoivat minus. En voinut edes istua bussissa normaalisti, kun tuntui että kerään negatiivisia katseita ja sanoja. Viiltely ei ollut loppunut. Joskus vain itkin, kun ahdisti niin paljon. Yhdeksännen luokan esitelmät ja kaikki missä piti olla huomion keskipisteenä, lintsasin. Olin välillä poissa aamutunneilta, tai lähdin aikaisemmin kotiin kuin mitä luki lukujärjestyksessä.
Peruskoulun jälkeen sulkeuduin muutamaksi kuukaudeksi täysin. En nähnyt kavereitani, olin vain kotona omassa huoneessani. Sitten kun taas aloin viettämään aikaa kavereideni kanssa, en halunnut liikkua paljoakaan julkisilla paikoilla. Häpesin itseäni. Itsetuntoni oli nollassa. Jopa kavereiden seurassa mietin, kuinka ihmiset haukkuvat minua. Joskus tuntui että omat kaveritkin teki niin.
Alkoi tulla iltoja, jolloin itkin ahdistustani. Sitten päiviä, jolloin sulkeuduin vessaan itkemään. Joskus myös viiltämään itseäni. Vanhempani ei tiennyt mitään.
Pari kaveria tiesi että satutin joskus itseäni, mutta kukaan ei tiennyt kuinka paha olo mulla oikeasti oli.
Nyt, olen kohta 19 vuotias. Päiväni kuluvat kotona omassa huoneessa, pari kertaa viikossa näen kavereita. En uskalla tutustua uusiin ihmisiin, en halua liikkua enää kauppakeskuksissa tms. Vanhempani luulee, että kaikki on hyvin. Ei ne voisi edes uskoa, jos kertoisin heille mun ahdistuksesta ja masentuneisuudesta. Vieläkin satutan itseäni kun tuntuu että en kestä. Viiltelyä, itse aiheutettuja palovammoja. En ole koskaan harkinnut itsemurhaa. Olen kyllä miettinyt sitä. Lähinnä niin, että se on tuolla jossain mun mielessä, mutta en sitä tee koska en voi. En halua tuottaa surua.
En uskalla hakea uuteen kouluun. En halua käydä ylä-astetta uudelleen läpi henkisesti. Muutenkin kouluun ja töihin hakeminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta.
Tuntuu niin surulliselta. Olin ennen niin iloinen. Kyllä mulla on niitä naurun hetkiäkin kin olen kavereiden kanssa, mutta en muista milloin olisi ollut päivä kun ei olisi yhtään tuntunut alakuloiselta. Haluaisin elää. Toisaalta olen niin väsynyt henkisesti. Joskus tuntuu niin pahalta, että itken silmät päästäni, ymmärtämättä miksi. Miksi ahdistaa? En aina osaa sanoa.
Tuntuu että olen niin yksin. Pelottaa. Pelottaa että kohta millään ei ole enää mitään väliä. Turhauttaa, kun en voi tehdä asioita mitä haluan. Elämäni seisoo paikoillaan.
Miten täältä pohjalta pääsisi ylös?
Saattaa olla, että kirjoitan väärälle palstalle.
Nyt on kuitenkin semmonen tunne, että haluun kirjoittaa ja kertoa.
En enää jaksa olla hiljaa omista ongelmista.
Pahoittelen jo etukäteen jos tulee tosi pitkä teksti.
Kaikki alkoi siitä, kun siirryin ylä-asteelle uuteen kouluun.
Jännitti paljon, mutta kaverit mukana se tuntui myös aika kivalta.
Meillä oli ihan kiva luokka, sain uusia kavereita.
Rinnakkaisluokalla oli pari ihmistä, joita välttelin hieman.
Siellä oli tyttö, joka oli ala-asteella vielä yksi mun parhaista kavereista.
Seiskaluokka sujui muistaakseni ihan ok.
Kasiluokalla alkoi kiusaaminen. Olin kesällä lihonut jonkun verran.
Muistan kun koulun käytävällä kuljin poikaporukan ohi ja he huusivat perään "läski!". Tyttö, joka oli entinen hyvä kaverini alkoi levitellä musta juoruja, tuijotti kavereiden kanssa, supisi porukassa, osoitteli ja nauroi. Tätä tapahtui myös vapaa-ajalla jos satuttiin näkemään vaikka kauppakeskuksessa. Osoittelua ja naurua.
Sitten meidän luokalle tuli uusia poikia, toisen tunsin jo entuudestaan.
Siitä sitten alkoi selän takana haukkuminen luokassa, juorujen levittäminen yms.
Koulukuvauksissa kyseinen poika käskettiin viereeni. Hän sanoi "hyi!" ja vaihtoi paikkaa.
Kerran kuulin omilta kavereiltani huonoa kommenttia hiuksistani. Otin sen raskaasti. Kotiin päästyäni itkin ja viiltelin käsivarteen.
En muista oliko tuo ensimmäinen viiltelykerta, mutta se alkoi kasiluokalla.
Yhdeksännellä luokalla aloin syrjäytymään hieman. Aloin katsomaan itseäni uudella tavalla. En tuntenut itseäni kauniiksi. Joskus jopa haukuin itse itseäni. En enää tykännyt olla isoissa porukoissa. Mietin jatkuvasti miten ihmiset katsoivat minus. En voinut edes istua bussissa normaalisti, kun tuntui että kerään negatiivisia katseita ja sanoja. Viiltely ei ollut loppunut. Joskus vain itkin, kun ahdisti niin paljon. Yhdeksännen luokan esitelmät ja kaikki missä piti olla huomion keskipisteenä, lintsasin. Olin välillä poissa aamutunneilta, tai lähdin aikaisemmin kotiin kuin mitä luki lukujärjestyksessä.
Peruskoulun jälkeen sulkeuduin muutamaksi kuukaudeksi täysin. En nähnyt kavereitani, olin vain kotona omassa huoneessani. Sitten kun taas aloin viettämään aikaa kavereideni kanssa, en halunnut liikkua paljoakaan julkisilla paikoilla. Häpesin itseäni. Itsetuntoni oli nollassa. Jopa kavereiden seurassa mietin, kuinka ihmiset haukkuvat minua. Joskus tuntui että omat kaveritkin teki niin.
Alkoi tulla iltoja, jolloin itkin ahdistustani. Sitten päiviä, jolloin sulkeuduin vessaan itkemään. Joskus myös viiltämään itseäni. Vanhempani ei tiennyt mitään.
Pari kaveria tiesi että satutin joskus itseäni, mutta kukaan ei tiennyt kuinka paha olo mulla oikeasti oli.
Nyt, olen kohta 19 vuotias. Päiväni kuluvat kotona omassa huoneessa, pari kertaa viikossa näen kavereita. En uskalla tutustua uusiin ihmisiin, en halua liikkua enää kauppakeskuksissa tms. Vanhempani luulee, että kaikki on hyvin. Ei ne voisi edes uskoa, jos kertoisin heille mun ahdistuksesta ja masentuneisuudesta. Vieläkin satutan itseäni kun tuntuu että en kestä. Viiltelyä, itse aiheutettuja palovammoja. En ole koskaan harkinnut itsemurhaa. Olen kyllä miettinyt sitä. Lähinnä niin, että se on tuolla jossain mun mielessä, mutta en sitä tee koska en voi. En halua tuottaa surua.
En uskalla hakea uuteen kouluun. En halua käydä ylä-astetta uudelleen läpi henkisesti. Muutenkin kouluun ja töihin hakeminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta.
Tuntuu niin surulliselta. Olin ennen niin iloinen. Kyllä mulla on niitä naurun hetkiäkin kin olen kavereiden kanssa, mutta en muista milloin olisi ollut päivä kun ei olisi yhtään tuntunut alakuloiselta. Haluaisin elää. Toisaalta olen niin väsynyt henkisesti. Joskus tuntuu niin pahalta, että itken silmät päästäni, ymmärtämättä miksi. Miksi ahdistaa? En aina osaa sanoa.
Tuntuu että olen niin yksin. Pelottaa. Pelottaa että kohta millään ei ole enää mitään väliä. Turhauttaa, kun en voi tehdä asioita mitä haluan. Elämäni seisoo paikoillaan.
Miten täältä pohjalta pääsisi ylös?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Oletko käynyt kellään lääkärillä?
Onko paikkakunnallasi psykiatrian poliklinikkaa, johon ottaa yhteyttä? Sieltä voisit saada keskusteluapua, mahdollisuuden tavata henkilöä, joka voisi yhdessä kanssasi lähteä selvittämään elämäntilannettasi eteenpäin? Minkälaista apua tahtoisit?
Olen kyllä miettinyt että voisin ja haluaisin mennä ammattilaiselle juttelemaan, mutta kynnys on kuitenkin niin suuri että en ole mennyt.
Sanon vaan aina itselleni että "kyllä tämä tästä".
Kavereillekkaan en pysty kaikesta avautua.
En usko että pystyisin täysin tuntemattomallekaan ihmiselle.
Paikkakunnaltasi löytynee vapaaehtoistyöntekijöitä, jotka todennäköisesti pystyvät sinua auttamaan tilanteessasi? Vapaaehtoistyöntekijöitä löytyy myös maanlaajuisesti, mikäli heidän kanssaan on helpompi kommunikoida. Oletko tutustunut kolmannen sektorin työntekijöihin? Heistä lisätietoja voit saada googlettamalla asuinpaikkakuntasi.
Mieti ja punnitse rauhassa vaihtoehtoja, apua ja tukea on saatavilla, pääasia ettet jättäydy yksin. Hyvä, että kirjoitit tänne aluksi.
Voimia jaksamiseesi sekä oikeanlaisen, juuri sinulle soveltuvimman avun etsinnässä.
Sua eivoi kukaan kuulla jos et sano ääneen.Nyt kirjoittanut ja me ollaan luettu,siis kullutu.Tuntusko susta vaikealta antaa sun äitis lukea mitä oot kirjottanut tänne.Mie tiiän ettet halua vaivata vanhempias mut jos esim.sun äitis vois tosi huonosti niin kyllä sie haluaisit tietää ja auttaa..Mulla on sun ikänen tyttö ja hän voi myös samoin kun sie.Kyllä mie piän ett se on meidän vanhempien tehtävä tässä elämässä auttaa omia lapsia jos heillä on vaikeaa.Paremminkin mie tykkäisin huonoa jos mun lapset ei tuu sanomaan mulle jos heillä on vaikeuksia.Mene aivan rohkeasti äitis tai isäs tykö ja näytä mitä oot kirjoittanut.Tuut näkemään et se on oikea tie ,heillä on enämpi elämän kokemusta ja ehkä itsekki ovat jossain vaiheessa kokeneet samoin.Voimia sulle nyt.Kirjoittele kuinka pääset eteenpäin.
Olen kyllä miettinyt että voisin esim. kirjoittaa äidilleni kirjeen jossa kertoisin olostani. Yleensä mietin kirjeen kirjoittamista silloin, kun tuntuu pahalta ja ahdistus valtaa mielen. Toisaalta sitten kun olen iloinen jne, tuntuu että "noh, ei sillä niin väliä..".
Muutenkin pelkään äitini reaktiota, että hän luulisi minun liioittelevan asioita.
Olenhan minä ulospäin iloinen ja hauska.
Ähh, tämä on niin vaikeaa.
Toisinaan olen iloinen, varsinkin kavereiden seurassa olen oikea ilopilleri ja saan muut hyvälle tuulelle.
Mutta sitten kun olen surullinen, ahdistunut tai jokin edes pieni negatiivinen asia tapahtuu, olen ihan maahan lyöty.
En kestä vastoinkäymisiä tai edes pientä negatiivista kommenttia.
Saatan miettiä sitä vaikka koko viikon ajan.