Kärsin pahasta sosiaalisten tilanteiden pelosta, ja on minulle paniikkihäiriödiagnoosikin tehty, vaikka en omasta mielestäni ole varsinaista paniikkikohtausta koskaan saanutkaan. Ongelmanani on sen sijaan paha välttelykäyttäytyminen, eli jos on pientäkään pelkoa joutua ahdistavaan sosiaaliseen tilanteeseen, välttelen sitä viimeiseen asti.
Tämä välttelykäyttäytyminen on johtanut siihen, että minun on usein hyvin vaikea poistua kodistani ulos. Aiemmin asuin kerrostalossa, jossa ulosmeneminen oli jotakuinkin mahdotonta esim. roskia viemään tai kauppaan lähtiessä - vasta oxepamin voimalla sain itseni ovesta pihalle. Pelkäsin myös asuntoni eteisessä, että joku kuulee minun olevan kotona.
Nyt asun syrjäisessä mummonmökissä maalla, ja vaikka täällä talossa sisällä oleminen onkin suhteellisen helppoa, huomaan, että ulos on edelleen vaikea mennä, vaikka naapureihin on kymmenien metrien matka. Polttopuiden hakeminen pihan toiselta puolelta liiteristä tuntuu ylivoimaiselta, ja kauppareissua siirrän koko ajan, kohta on pakko jotenkin lähteä, kun ruoka loppuu. En ole vielä saanut kaikkiin ikkunoihin verhoja, ja ikkunoiden ohi kulkeminen ahdistaa. Postia en ole tien vierestä saanut taaskaan haettua, eilen piti pimeän turvin mennä, mutta en saanut mentyä.
Onko tämä agorafobiaa? Välillä tuntuu, että pelkkä avara taivaskin ahdistaa, toivoisin, että taloni pihassa olisi enemmän puita suojana. Ja matka liiterille tai postilaatikolle tuntuu siltä, kuin olisin naparetkellä vaarallisten maiden halki. Toisaalta en ole täysin linnoittautunut kotiini, pystyn "pakotettuna" lähtemään autolla kauppaan tai muille asioille, autossa tunnen oloni taas turvalliseksi. Enkä tosiaan saa paniikkikohtausta, jos joudun ulos talostani, mutta ahdistun tilanteesta ja tunnen oloni hyvin turvattomaksi. Onko muilla vastaavia kokemuksia?
Tämä välttelykäyttäytyminen on johtanut siihen, että minun on usein hyvin vaikea poistua kodistani ulos. Aiemmin asuin kerrostalossa, jossa ulosmeneminen oli jotakuinkin mahdotonta esim. roskia viemään tai kauppaan lähtiessä - vasta oxepamin voimalla sain itseni ovesta pihalle. Pelkäsin myös asuntoni eteisessä, että joku kuulee minun olevan kotona.
Nyt asun syrjäisessä mummonmökissä maalla, ja vaikka täällä talossa sisällä oleminen onkin suhteellisen helppoa, huomaan, että ulos on edelleen vaikea mennä, vaikka naapureihin on kymmenien metrien matka. Polttopuiden hakeminen pihan toiselta puolelta liiteristä tuntuu ylivoimaiselta, ja kauppareissua siirrän koko ajan, kohta on pakko jotenkin lähteä, kun ruoka loppuu. En ole vielä saanut kaikkiin ikkunoihin verhoja, ja ikkunoiden ohi kulkeminen ahdistaa. Postia en ole tien vierestä saanut taaskaan haettua, eilen piti pimeän turvin mennä, mutta en saanut mentyä.
Onko tämä agorafobiaa? Välillä tuntuu, että pelkkä avara taivaskin ahdistaa, toivoisin, että taloni pihassa olisi enemmän puita suojana. Ja matka liiterille tai postilaatikolle tuntuu siltä, kuin olisin naparetkellä vaarallisten maiden halki. Toisaalta en ole täysin linnoittautunut kotiini, pystyn "pakotettuna" lähtemään autolla kauppaan tai muille asioille, autossa tunnen oloni taas turvalliseksi. Enkä tosiaan saa paniikkikohtausta, jos joudun ulos talostani, mutta ahdistun tilanteesta ja tunnen oloni hyvin turvattomaksi. Onko muilla vastaavia kokemuksia?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.