Pikkupoika syntyy perheseen, jossa on paha olla ja asioista ei puhuta. Pikkupoika etsii turvaa, mutta äiti menee mielikuvitusmaailmaansa turvaan, isä on turvassa ystävänsä alkoholin kanssa. kummallakaan ei ole murheita ongelmia kun ollaan piilossa niiltä. Pikku poika oppii jo hyvin pienenä, että rakkaus pitää ostaa, kaikki on hänen syytään ja alkaa vihata itseään, koska ei saa kaikkea kuntoon vaikka tekee kaikkensa. Koulussa löydetään heikoin lenkki ja mitä enemmän kiusataan, niin suuttuneempi poika on itselleen. Lopulta hänkin menee turvaan mielikuvitusmaailmaan.
Pikkutyttö syntyy naiselle, isää ei ole. Pikkutytön äiti on oppinut, että maailma on häntä varten, vain häntä varten ja muita ihmisiä ei ole olemassakaan. lapsesta on pakko pitää huolta ettei hänestä ajateltaisi pahaa. Kulissit riittää äidille, lapsi on äitiä varten. Vauvan itku, muu on loukkaus äitiä kohtaan ja hän laittaa sen maksamaan teoistaan, loukkauksistaan. Lapsesta ei koskaan kehity ihmistä sanan varsinaisessa merkityksessä vaan hän kääntyy sisäänpäin. hakee turvan siltä ainoalta mahdolliselta, eli itseltään. Ajan kuluessa hän oppii kommunikoimaan peilien kanssa ja sieltä hän lopulta näkee kuka hän on. Hänellä ei ole mitäään muuta todellisuutta kuin tuo kuvajainen.
Kaksi eksynyttä lasta on jäännyt vangeiksi omiin lapsuuksiinsa ja eräänä iltana he kohtaavat toisensa. He tietävät heti kuuluvansa toisilleen, kumpikin tunnistaa jotain tuttua. Toinen saa hyvän peilin, toinen äidin, joka on vahvempi ja kumpikin saa elää opittua rooliaan. Suhteessa on vain yksi ihminen, mutta nyt sillä on kahden voimat... kahden lapsen mieli ei kuitenkaan yhdessä tee yhtä aikuisen mieltä.
Kaksi lasta elää lapsuutta leikkien, peilaten. jännempiä leikkejä tositensa perään. Ajan kuluessa peili välillä näyttää ikävämpää kuvaa, mutta eräänä iltana pikkutyttö löytää paremman kuvajaisen itsestään ja vanha peili saa mennä.
Pikkupoika menettää äitinsä, äitinsä, jonka eteen hän on koko elämänsä elänyt.
Pikkupojan maailma romahtaa ja kaikki on poissa, jäljellä on enää tyhjyys.
Jumala armahtaa avunpyytäjän ja pikkupojan annetaan kasvaa mieheksi. Vuosia kuluu, mutta lopulta sisäinen lapsi on saannut välinsä menneeseen valmiiksi ja ovesta astuu ulos aikuinen mies, joka ei enää elä vain toisia varten vaan myös itseään varten. Mies ei enää pelkää, hän on sinut itsensä ja Jumalan kanssa.
Hän elää elämänsä miehenä ja kun aika koittaa, niin lähtee kotiin isän luokse pelkäämättä.
Pikkutyttö on vaihtanut kuvajaista uudestaan, uudestaan ja mitä enemmän aikaa kuluu, niin sitä huonommin peilit toimii ja sitä lyhyemmän aikaa ne kestää. Pikkutytön kaaottisuus kasvaa kun kuva alkaa hukkua se menee repalaiseksi.
Pikkutyttö jää maailmaansa ja kait se on teot lopulta, jotka punnitaan... en tiedä, mutta häntä ei armahdeta, vaan hän jää sinne, yksin kehtoon...ihmiseksi, josta ei koskaan tullutkaan ihmistä. Lopulta kuolema vapauttaa pikkutytön helvetistään, jatkuvasta valtavasta pelostaan ja niin kuolema saapuu armahtajana.
Hän uskoi vain itseensä, koska hän ei koskaan saanut tietää, että oli myös muita, hänelle ei koskaan selvinnyt, että olisi jotain itseään suurempaa, Isä.
En tiedä minne hän menee, ehkä teot punnitaan uudestaan, en tiedä.
Nyt itken kun kirjoitan tätä, mutta minä olin meistä se, joka armahdettiin, annettiin kasvaa aikuiseksi ja olen siitä kiitollinen Jumalalle elämäni viimeiseen päivään asti.
Me leikittiin yhdessä omia leikkejämme vain luullen niitten olevan samoja. Minä pystyin tuntemaan ja minä tykkäsin sinusta leikkitoverini sen hetken, sen hetken hiekkalaatikolla. Sinun hiekkalaatikkosi näytti erilaiselta ja et kokenut suurta muutosta, kun yksi esine vaihtui toiseksi. Silti pieni osa jäi luoksesi, sen hyvin pienen tytön luokse, jonka välillä näin aamiaspöydässä, se mikä tuli esille sekunnin osiksi silloin joskus harvoin. Olen nyt mies, mutta en täydellinen, eikä minulla ole täydellistä sydäntäkään, ei tarpeeksi suurta antaakseen ihan kaikkea anteeksi. Paljon silti annan ja mielessäni hyvästelen sinut, sillä tiedän ettet oikeasti kuule minua, et ole koskaan kuullutkaan, et ole koskaan minua tuntenutkaan. mutta ei kai sitä leikkitoverien aina tarvitse toisia tunteakkaan.
Pikkutyttö syntyy naiselle, isää ei ole. Pikkutytön äiti on oppinut, että maailma on häntä varten, vain häntä varten ja muita ihmisiä ei ole olemassakaan. lapsesta on pakko pitää huolta ettei hänestä ajateltaisi pahaa. Kulissit riittää äidille, lapsi on äitiä varten. Vauvan itku, muu on loukkaus äitiä kohtaan ja hän laittaa sen maksamaan teoistaan, loukkauksistaan. Lapsesta ei koskaan kehity ihmistä sanan varsinaisessa merkityksessä vaan hän kääntyy sisäänpäin. hakee turvan siltä ainoalta mahdolliselta, eli itseltään. Ajan kuluessa hän oppii kommunikoimaan peilien kanssa ja sieltä hän lopulta näkee kuka hän on. Hänellä ei ole mitäään muuta todellisuutta kuin tuo kuvajainen.
Kaksi eksynyttä lasta on jäännyt vangeiksi omiin lapsuuksiinsa ja eräänä iltana he kohtaavat toisensa. He tietävät heti kuuluvansa toisilleen, kumpikin tunnistaa jotain tuttua. Toinen saa hyvän peilin, toinen äidin, joka on vahvempi ja kumpikin saa elää opittua rooliaan. Suhteessa on vain yksi ihminen, mutta nyt sillä on kahden voimat... kahden lapsen mieli ei kuitenkaan yhdessä tee yhtä aikuisen mieltä.
Kaksi lasta elää lapsuutta leikkien, peilaten. jännempiä leikkejä tositensa perään. Ajan kuluessa peili välillä näyttää ikävämpää kuvaa, mutta eräänä iltana pikkutyttö löytää paremman kuvajaisen itsestään ja vanha peili saa mennä.
Pikkupoika menettää äitinsä, äitinsä, jonka eteen hän on koko elämänsä elänyt.
Pikkupojan maailma romahtaa ja kaikki on poissa, jäljellä on enää tyhjyys.
Jumala armahtaa avunpyytäjän ja pikkupojan annetaan kasvaa mieheksi. Vuosia kuluu, mutta lopulta sisäinen lapsi on saannut välinsä menneeseen valmiiksi ja ovesta astuu ulos aikuinen mies, joka ei enää elä vain toisia varten vaan myös itseään varten. Mies ei enää pelkää, hän on sinut itsensä ja Jumalan kanssa.
Hän elää elämänsä miehenä ja kun aika koittaa, niin lähtee kotiin isän luokse pelkäämättä.
Pikkutyttö on vaihtanut kuvajaista uudestaan, uudestaan ja mitä enemmän aikaa kuluu, niin sitä huonommin peilit toimii ja sitä lyhyemmän aikaa ne kestää. Pikkutytön kaaottisuus kasvaa kun kuva alkaa hukkua se menee repalaiseksi.
Pikkutyttö jää maailmaansa ja kait se on teot lopulta, jotka punnitaan... en tiedä, mutta häntä ei armahdeta, vaan hän jää sinne, yksin kehtoon...ihmiseksi, josta ei koskaan tullutkaan ihmistä. Lopulta kuolema vapauttaa pikkutytön helvetistään, jatkuvasta valtavasta pelostaan ja niin kuolema saapuu armahtajana.
Hän uskoi vain itseensä, koska hän ei koskaan saanut tietää, että oli myös muita, hänelle ei koskaan selvinnyt, että olisi jotain itseään suurempaa, Isä.
En tiedä minne hän menee, ehkä teot punnitaan uudestaan, en tiedä.
Nyt itken kun kirjoitan tätä, mutta minä olin meistä se, joka armahdettiin, annettiin kasvaa aikuiseksi ja olen siitä kiitollinen Jumalalle elämäni viimeiseen päivään asti.
Me leikittiin yhdessä omia leikkejämme vain luullen niitten olevan samoja. Minä pystyin tuntemaan ja minä tykkäsin sinusta leikkitoverini sen hetken, sen hetken hiekkalaatikolla. Sinun hiekkalaatikkosi näytti erilaiselta ja et kokenut suurta muutosta, kun yksi esine vaihtui toiseksi. Silti pieni osa jäi luoksesi, sen hyvin pienen tytön luokse, jonka välillä näin aamiaspöydässä, se mikä tuli esille sekunnin osiksi silloin joskus harvoin. Olen nyt mies, mutta en täydellinen, eikä minulla ole täydellistä sydäntäkään, ei tarpeeksi suurta antaakseen ihan kaikkea anteeksi. Paljon silti annan ja mielessäni hyvästelen sinut, sillä tiedän ettet oikeasti kuule minua, et ole koskaan kuullutkaan, et ole koskaan minua tuntenutkaan. mutta ei kai sitä leikkitoverien aina tarvitse toisia tunteakkaan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Leikit loppuu aikanaan ja sinut kutsuttiin kotiin.
Hän jäi hiekkalaatikolle leikkimään, sillä hänellä ei ole kotia.
Riita hiekkalaatikolla, pilalle mennyt leikki, siihen loppui teidän yhteinen leikki. Niin lapsille hiekkalaatikolla käy.
Hän oli hyvin pieni lapsi ja sinä vähän isompi. Sinä pidit pienemmästäsi huolta, mutta sinäkin olit vain lapsi. Sinulla oli liian paljon kannettavaa ja ei se edes ollut sinun tehtäväsi. Ei lapsen tarvitse pitää huolta toisista lapsista, ainoastaan itsestään.
Seikkailuja, joissa vain mielikuvitus on rajana. Hän halusi hienommat lelut kuin muilla ja koska pystyit antamaan, niin annoit ne itsellesi, koska sinä leikit sankaria ja sankari järjestää kaiken. Ne oli kuitenkin vain leluja ja te lapsia.
Kun lapset vaihtu hiekkalaatikolla, niin lopulta äiditön jäi ihan yksin, muut meni pois. Silloin häntä pelotti, pelotti todella paljon. Eikä hän pystynyt käsittämään miksi hänet oli jätetty yksin hiekkalaatikolle.
Kun kaadan viiniä ystävälleni ja kysyn miltä sinusta tänään tuntuu... Olen onnellinen, olen aikuinen, me emme ole enää hiekkalaatikolla, me kasvoimme lopulta aikuisiksi. Ystäväni kasvoi aikuiseksi silloin kun piti, minä jäin sinne liian pitkäksi aikaa ja leikin omat leikkini ennen hiekkalaatikko riitaa.
Joskus mietin, leikkitoveriani, mutta se oli tosiaan vain se leikkitoveri sen yhden leikin ajan.