Tyytymätön äitipuoli onnellisessa perheessä

Siis täh???
Kuka äitipuoli on hankala ?
Ja kenen äitipuolen pitäisi sopeutua?

Voi voi. 2-vuotias ja joutuu noin paljon jo ramppaamaan :(. VAstauksia:

- ei, äitipuoli ei totu, jos nyt tuntuu jo tuollaiselta.
- etsi ihmeessä lapseton mies
- et ole, vaan normaali
- et voi tehdä mitään, tunteita ei voi määrätä, vaan ne tulevat sellaisinaan

" Miksi minun on niin vaikea hyväksyä mieheni lapset", kysyt ihmetteleväsi. Siksi, että lapset eivät ole yksin miehesi, vaan hänen ja lasten äidin kanssa yhteisiä. Lasten äiti on heidän äitinsä läpi koko heidän elämänsä, samoin isä. Tässä roolissa ei tapahdu muutosta. Olet isän vaimo mahdollisesti joskus, mutta puolikasäiti on vaikea olla.

Voithan solmia syvänkin ystävyyssuhteen lasten kanssa, mutta sisimmässäsi tiedostat koko ajan, että ne ovat toisen naisen lapsia. Lapset puhuvat, "meidän äiti, minun äiti, meidän/ minun isä", harvemmin tulet puhutelluksi muuten kuin etunimelläsi. Olet ystävällinen ja kiva täti. Äiti on aina äiti ja jokainen lapsi haluaa rakastaa äitiään ja että äiti rakastaa heitä.

Satsaa parisuhteeseen jos olette onnellisia. Itse äitipuolena olen usein tuntenut itseni toisen naisen lapsenhoitajaksi (ilmaiseksi), ja lisäksi kiusaantuneeksi suku- ym.juhlissa. Katsele rauhassa, mutta ole rehellinen tunteissasi ainakin itsellesi, muuten voit alkaa paeta kotoa, kun lapset herättävät niin monenlaisia tunteita. Äitipuolenakaan ei aina jaksa, vaikka haluaisikin.

Kysy itseltäsi yksinkertainen kysymys: rakastatko tätä miestä, ja haluat todella olla hänen kanssaan?

Jos vastaus on kyllä: Panosta suhteeseen ja anna itsellesi aikaa sopeutua. Puhu miehesi kanssa tunteistasi avoimesti. Voit tietysti heittää rakkautesi myös roskikseen ja toivoa, että löydät uuden ihannerakkauden ilman lapsia.

Jos vastaus on ei: Sitten homma on selvä ja voit lähteä suhteesta ja unohtaa lapset jotka eivät ole omiasi.

Edelliseen lisäys: jos äitipuolen vaikeudet näkyvät käytännössä, esim. ilmeiden ja eleiden kautta että ei hyväksy lapsia, on aikalisän paikka. Vaikka kuinka rakastaa /ts. himoitsee juuri tällä hetkellä tiettyä ukkoa, on oltava aikuinen ja toimittava sen mukaan. Siihen ei miehet pysty, kun ns.- pikkukaveria viedään ;). Eli naisen on tässäKIN tehtävä ratkaisu, kuten on yleensä tehtävä ratkaisu myös surkean aviosuhteen lopettamisesta. Miehet roikkuisivat vaikka minkälaisessa härdellissä, kunhan on joku nainen huolehtimassa.

"Pidänkö kiinni hyvästä suhteesta vai etsinkö miehen jolla ei ole lapsia?"

Kuinka hyvä tämä suhde on jos mietit että voit helposti löytää vähintään yhtä hyvän ilman lapsia? Toivottavasti mies tajuaa jättää sut ennenkuin lapset ovat ottaneet sut osaksi perhettä.

En kuvittele millään lailla olevani mieheni lasten äiti, äitihahmo, puoliäiti tms. Olen heidän isänsä vaimo. Yhtä lapsista (käy meillä usein) rakastan kuten kummilastani. Kahteen muuhun (käyvät harvoin) suhtaudun kuten oppilaisiini, tuttavien lapsiin ja muihin nuoriin. Asiallisesti ja kohteliaasti.

Salli lasten pitää sinusta.
Ole aidosti iloinen huomaavaisuudesta ja läheisyydestä. Lapsi tunnistaa torjunnan, ja sen jälkeen oletkin vaikeuksissa. Luottamus on rakennetteva.

Tätä aikaa ei ekstä monta vuotta. Pian lapset ovat omatoimisia ja itsenäisiä. He eivät tarvitse sinua enää. Miten suhtaudut siihen? Niin metsä vastaa kuin... jne.

Niin, kyllä se varmaan ahdistaa jos ottaa itselleen kamalat paineet jostakin äitipuolen roolista. Koko termi "äitipuoli" on jotenkin vanhakantainen ja ahdistava. Mikset voi vain tyytyä olemaan miehesi naisystävä/avovaimo/vaimo, ja olla sellainen myös hänen lapsilleen. Kyllä se suhde niihin lapsiin kehittyy luonnollisesti kun siitä ei ota itselleen mitään paineita. Tottakai kun lapset on pieniä, ne ovat vielä riippuvaisia vanhemmistaan. Sitten kun pienempikin siitä kasvaa niin ongelma poistuu. Entä oletko itse ajatellut saada lapsia miehesi kanssa? sehän muuttaisi tilanteen jälleen aivan uudeksi, koska silloin itselläsikin olisi oma vauva, joka puolestaan on alkuun täysin riippuvainen sinusta itsestäsi ja miehestäsi. Loppujen lopuksi kaikki on kiinni siitä mitä itse haluat ja onko rakkautesi miehen kanssa sellainen jonka puolesta tahdot taistella. Itse olen elänyt hieman samankaltaisia vaiheita oman mieheni kanssa joitakin vuosia sitten. En olisi koskaan voinut jättää häntä lasten takia koska tunsin että hän todellakin on minulle se oikea. Niin tunnen edelleenkin. Toivoisin itsekin vielä saavani lapsen hänen kanssaan mutta sitä luoja ei ole meille ainakaan toistaiseksi suonut.

Tunteesi ovat ihan normaaleja ja kuuluvat tämän kuvion kasvuprosessiin. Itse on olen ollut mieheni kanssa 5 1/2 vuottta, yhdessä olemme asuneet 4 vuotta. Miehelläni on kaksi lasta. Kun aloitimme suhteen, he olivat 6 ja 12 vuotiaita. Ekoina vuosina koin ulkopuolisuuden tunteita aika usein ja nykyäänkin joskus. Kun tulee toisen valmiiseen perheeseen, niin eihän siihen sopeudu nappia painamalla, vaan se on monien tunteiden kirvoittama prosessi, josta ei välttämättä edes tiedä mihin se päätyy..

Aluksi kun olin hyvin rakastunut mieheeni, niin kuvittelin ryhtyväni äidiksi lapsille ja korjaavani heidän kaikki traumansa rakkaudellani. Yritin kaikin keinoin olla hyvä "äiti" ja tein kaiken mitä kuuluukin tehdä. Vanhemman tytön kohdalla pyrin tekemään liikaakin. Sitten kun arki eteni, niin alkoi tulla esiin muunlaisiakin tunteita.. ärsyyntymistä, suuttumista ja riitoja. Tajusin, että riidat ja hankalat tunteet kuuluvat tähän prosessiin, jossa jokainen etsiin omaa paikkaansa. Se ei todellakaan ole helppoa myöskään äitipuolelle, jonka tarvitsee ottaa haltuun ihan uudenlainen tilanne.. tilanteen haastavuutta lisää varmasti se, jos äitipuolella ei ole omia lapsia, koska silloin äitipuolen täytyy astua ylisuuriin saappaisiin. Hänen tarvitsee omaksua rooli, johon yleensä kasvetaan. Hänellä on lapset, jotka eivät ole omia, mutta joita pitäisi rakastaa ja huolehtia kuin omista (näin ainakin ympäristö odottaa!)

Kun aikaa kuluu, niin ulkopuolisuuden tunteet vähenevät ja oman roolin löytää. Kaikessa on omat puolensa. Jos olet äitipuoli, niin lapset ovat luonasi vain osan aikaa, joten omaa aikaa on paljon.. mutta siltikin saat nauttia lasten seurasta. Toinen puoli asiasta on se, että lapset eivät ole omiasi, joten he eivät kutsu sinua äidiksi ja et saa päättää asioista, jotka kuuluvat vanhemmille.

Lapsien kanssa ollessa, tulee kaikenlaisia tunteita. Äidit hermostuvat lapsiinsa. Lapset herättävät äideissäänkin monenlaisia tunteita.. kiukkua, vihaa, ärsyyntymistä, iloa ja rakkautta. Myöskään äitipuoli ei välty näiltä tunteilta!! Äitipuolella on myös oikeus kokea kaikenlaisia tunteita. Kakarat joskus ärsyttää pelkällä läsnäolollaan ja toivoisi ettei niitä olisi olemassakaan. Joskus niihin menee hermot totaalisesti. Mutta sitten taas heitä kohtaan voi kokea syvää rakkautta ja iloita yhdessä olosta. Hyväksy itsellesi tämä prosessi, jota käyt nyt läpi. Vaikka kuinka rakastaisit miestäsi, niin tulet kokemaan kaikenlaista tässä prosessissa.. Tunteita ei kannata tukahduttaa, vaan käydä niitä läpi. Jos mahdollista, niin rakentavasti puhuen jollekin ulkopuoliselle ystävälle, kirjoittamalla ja jne. Lupaan sinulle myös, että tulet hermostumaan ja suuttumaan lukuisia kertoja lapsipuolillesi. Se on inhimillisyyttä! Eihän ne biologisetkaan äidit ole täydellisiä, joten kuka voisi odottaa tälläistä äitipuolelta!! (Tietysti tuomitsevat ja vaativat ihmiset)

Kun käyt läpi tätä uusperhe prosessia, niin et voi vielä tietää mihin se päätyy.. voi käydä onnellisesti, mutta voi käydä niin, et toteat ettet hyväksy miehesi menneisyyttä ja et halua toisen lapsia elämääsi, vaan haluat aloittaa tyhjältä pöydältä.. silloin sinun pitää etsiä uusi mies. Vaikka itse olen ollut kuviossa näinkin kauan, niin yhä joskus tulee tunne, että haluanko tätä sittenkään lopun elämääni.. mieheni vanhempi tyttö on todella ärsyttävä ja sen ikäinen, että kohta alkaisi aika muuttaa pois luotamme. En taida myöskään olla vieläkään täysin varma rakkaudestani mieheen.. sekin on edelleenkin prosessissa, sillä myös minä olen koko ajan henkisesti kasvanut ja en tiedä mihin prosessi johtaa. Mutta tällä hetkellä näin.. paljon on hyvää elämässäni ja ajoittain olen jopa täysin varma, että olen oiken miehen kanssa. Elämä on kasvun prosessi, johon pitää antautua ja sitä ei tiedä mitä seuraava päivä, kuukausi tai vuosi tuo tullessaan.

Ennen nykyistä miestäni seurustelin ja asuin miehen kanssa, jolla lapsia joten siltä pohjalta vastaan:

- Äitipuoli voi sopeutua, tärkeintä on hyväksyä että lapset tulevat ensin. Oma asennoituminen auttaa paljon. Kaikki eivät sopeudu. Itse sopeuduin hyvin äitipuolen asemaa oikealla asenteella ja realiteettien hyväksymisellä. Syy eroon, oli parisuhteessa ei niinkään äitipuolena olemisessa. Hyvin harvoin tunsin ärsyyntyväni lapsiin, mutta koin joissakin tilanteissa olevani ns. "liian suurissa saappaissa" kuten joku muukin tässä ketjussa mainitsi. Asetin oikeastaan itse itselleni myös toisinaan liikaa vaatimuksia. Lapsia kohtaan pitää kuitenkin muistaa olla kunnioittava eikä omaa kiukkua saa purkaa heihin mielinmäärin. Ääntä voi joutua korottamaan joskus, mutta aikuisella ihmisellä tulee olla myös itsehillintää ja muita keinoja käsitellä tunteitaan kuten ystäville avautuminen, kirjoittaminen ja puhuminen. Jos alkaa tuntua siltä, että lapset ärsyttää koko ajan niin sitten kannattaa lähteä vaikka lomalle siksi aikaa kun lapset tulevat, jotta lapsetkin saavat välillä olla ilman sinua. Kannattaa muistaa, että myös lapset joutuvat tottumaan sinuun ja hekin käyvät tunteita läpi.

- Kysymkseesi ei ole oikeastaan ainoaa oikeaa vastausta. Itse erosin ja olin tuolloin sillä kannalla etten halua enää miestä, jolla on lapsia. Perustin perheen myöhemmin lapsettoman miehen kanssa ja onhan kaikki yksinkertaisempaa kun saa yhdessä rakentaa puhtaalta pöydältä. Ei meillä silti täydellistä ole, jokaisessa perheessä on omat haasteensa.

- Et tietenkään ole itsekäs, jokaisella on oikeus tuntea kaikenlaisia tunteita. Itsekkääksi muutut sitten jos ryhdyt kostamaan lapsiin negatiivisia tunteitasi tai alat käyttäytyä siten, että lapset eivät halua enää tulla isänsä luokse.

- Minua auttoi paljon kun kirjoitin tunteistani, puhuin ystävilleni (etenkin yhdelle joka oli myös äitipuoli), kävin pitkillä kävelyillä lasten ollessa kylässä tms.

Minulla on hyvin samanlainen tausta mieheni kanssa kuin sinulla. Tapasimme neljä vuotta sitten sattumalta eräissä juhlissa ja sillä hetkellä kaikki tuntui loksahtavan paikoilleen. Mies kertoi jo samana iltana olevansa edelleen suhteessa naisen kanssa jota ei rakasta ja heillä olevan kaksi lasta, 5 ja 1,5 vuotiaat. Epäilin ettei hän ole tosissaan jättämässä perhettään mutta tästä jo parin viikon päästä hän todellakin teki sen. Tapasimme tuon parin viikon aikana muutaman kerran ja keskustelimme pitkään asioista. Itse olin silloin aika varautunut koska en todellakaan halunnut olla mikään välien rikkoja ja vielä vähemmän jonkun toinen nainen.

No, muutimme yhteen parin kuukauden päästä ja kaikki tuntui satumaiselta. Sitten lasten kanssa arki alkoi iskeä päälle ja minulla oli suuria vaikeuksia sopeutua uuteen tilanteeseen koska olin itse lapseton. Tiesin kuitenkin haluavani tämän miehen ja hän minut. Olin tuolloin itse jo kolmekymppinen ja olin itse aina halunnut myös omia lapsia. Päätimme silloin ottaa ison riskin ja yrittää omaa lasta jo niin lyhyen yhdessä olon jälkeen. Jo noin 1,5 vuoden kuluttua tapaamisestamme meillä olikin oma yhteinen vauva joka nyt on kohta 4 vuotias. Oma lapsi muutti todellakin tilanteen täysin ja sen jälkeen tunsin hänen aiemmasta suhteesta olevat lapsenikin enemmän omaksi perheeksi. He ottivat uuden tulokkaan todella riemulla vastaan ja saivat hänestä uuden pikkuveljen.

Omankin lapsen kanssa tulee vaikeita aikoja ja niitä on todellakin ollut. Kun lapsi joskus kipeänä itkee koko yön ja aamulla toisen pitää mennä töihin se voi ajoittain olla ihan täyttä helvettiä. Silti olen kaikesta niin onnellinen ja siitä että uskalsimme silloin tehdä joidenkin ystävieni mielestä sanoin täysin hullun teon.

Sinulle omissa pohdinnoissasi tästä tarinasta ei välttämättä ole mitään apua, mutta halusin kuitenkin jakaa oman kokemukseni. Jokaisen pitää tehdä elämässään omat valinnat ja elää niiden kanssa. Itse tiesin jo tuolloin tämän miehen olevan kerran elämässä tapahtuva asia enkä epäröinyt heittäytyä hänen kanssaan loppuelämäni muuttavaan seikkailuun. Se onneksi jatkuu onnellisena ja uskon sen todella jatkuvan elämäni loppuun saakka.

Mitä vaadit? Ei kukaan "rakasta" joka hetki. Perhe on oma, omia hoivataan, oman perheen asiat ovat tärkeitä. Haluat varmasti, että sopu säilyy kotona.

Lapset olivat olemassa, kun menit miehen kanssa yhteen. Mitä silloin kuvittelit?
Eivät lapset katoa mihinkään, he olivat jo alun alkaen yksi osa suhteessanne.
Jos et halua sopeutua, et sopeudu. Thatsit. Elii teit virheen.

On vaikea ymmärtää lausettasi "Äitipuoli on hankala tapaus eikä hyväksy suhdettamme, silti vanhemmat pystyvät sopimaan lapsia koskevat asiat pääsääntöisesti hyvin"
Tulee mieleen, että ajatuksen lanka katkesi, etkä pysykään kertomuksen tasalla..

Rakasta, anna aikaa, ole armollinen itsellesi.

Huoh...olisinpa itse toiminut omien ohjeideni mukaan menneisyydessäni. Sen sijaan päätin etsiä itselleni lapsettoman naisen ja sitä etsin edelleen. Olen huomannut yhä useammin palaavani muistoissani sen ihanan rakkaan naisen luokse jonka jätin kun en jaksanut hänen lapsiaan jotka asuivat kaikki viikot luonamme. Palaisin, jos paluu olisi vielä mahdollinen. :(

Minusta sinun on todellakin syytä pohtia se suhteesi mieheen ennen kuin vedät johtopäätöksiä siitä ovatko lapset suhteenne esteenä. Rakastatko miestä aidosti? Oliko teillä aikaa edes tutustua kunnolla keskenänne? Mielestäni olette edenneet aika nopeasti jos jo nyt asutte yhdessä ja olette ilmeisesti asuneet jo jonkin aikaa. Kipuilusi voi liittyä ihan tähänkin, mietit onko mies sinulle sittenkään se oikea. Näin olisi vaikkei miehellä olisi lapsiakaan, eiköhän se ole ihan normaalia. Ei ihminen sopeudu uuteen tilanteeseen tuosta vaan. Järki voi niin tehdä mutta tunne tulee perässä.

Olen itse lapseton (jo aikuinen nainen so. en enää omia lapsia edes haikaile) ja tutustuin "lapselliseen" mieheeni myös viime kesänä. Me emme asu vielä yhdessä vaikkakin olemme jo sopineet yhteenmuutosta. Miehen lapsi on meillä parina päivänä viikosta, useimmin jo minun luonani kuin miehen "poikamieskämpässä", mutta varsin usein myös niin etten minä ole paikalla, jos olen töissä tms. Mies vastaa lapsensa hoidosta kuten pitääkin ihan omatoimisesti ilman minua. Minä saan todellakin olla lapselle vielä enemmän uusi aikuisystävä, ja sitä ylimääräisen aikuisen roolia on etsitty arjessa ja yhdessä touhuten kimpassa pikkuhiljaa. Minulla ei onnekseni ole paineita "äitipuolen" roolista ja onneksemme myös lapsen äiti on hyvin vastuullinen nainen.


Nämä ovat hyvin hienovaraisia juttuja ja lapsen/lasten vanhemmilla (myös exällä) on todella suuri rooli siinäkin miten hyvin uusi kumppani tilanteeseen sopeutuu. On tapauksia, joissa vanhemmuuteen kykenemötön isä(miksei äitikin) sysää heti hoitovastuun uusikolle ja sitten näitä oman vanhemmuutensa hyvin sisääistäneitä.

Mutta kuten Väestöliiton sivuilla oli: Vain toimivasta parisuhteesta voi syntyä toimiva uusperhekuvio!

Jos suhde toimii, en usko, että lapsettomalla on yhtään sen vaikeampi sopeutua uusperheeseen kuin lapsellisekaan. Joissain tapauksissa se voi olla jopa helpompaa. Ei tule musttasukkaisuuksia omien biologisten lasten taholta eikä ristiriitoja sen suhteen kuinka paljon huomioi kutakin lasta. Normaali fiksu aikuinen tajuaa myös sen aikuisen vastuun vaikkei omia biologisia lapsia olisikaan. Itsekin olen ikäni tullut toimeen lasten kanssa, sisaruksillani on lapsia, joita olen hoitanut jne.

Meillä on nyt meneillään kuherruskuukausi, lapsi tykkää minusta kovasti, minusta hän on todella ihana ja kiinnostava "jatkumo" isälleen, mutta tiedän varmuudella ja olen jo henkisesti varautunut siihen, että' myös ristiriitoja tulee vielä vastaan. Viimeistään siinä vaiheessa, kun muutamme saman katon alle.

Sanoisin että sopeutumiskykyysi vaikuttaa myös sinun oma elämänkokemuksesi ja ikäsi. Jos olet parikymppinen, pelkäänpä että jossain vaiheessa (ehkä vuosien päästä) sinulle iskevät menohalut ja ne saattavat viedä parisuhteen mennessään. Jos olet seikkaillut jo mielestäsi tarpeeksi, silloin onnistuminen voi olla kiinni vain sinun ja miehesi välisestä rakkaudesta. Kaikkeen muuhun kyllä sopeutuu jos löytyy yhteistä tahtoa ja keskustelette paljon asioista ja tunteistanne yhdessä. Missään vaiheessa ei kannata padota omia tuntemuksiaan koska ennen pitkää ne tulevat pintaan ja jos asioista ei olla puhuttu saattaa jälki olla aika ikävää. Varmasti miehesi ymmärtää että tarvitset aikaa uuteen tilanteeseen sopeutumiseen jos hän on kertomasi mukainen sinut huomioon ottava ja empaattinen tyyppi.

Tuhannet kiitokset kaikille vastauksista. Oli mahtavaa lukea kaikkien tekstit.

minä olen itse hoitanut poikani oikeestaan aina yksin.isä vain joka toinen vkl oli hänen kanssaan kun muut asiat oli aina tärkeempiä kuin poikamme ja aikoinaan meidän perhe. olin katkera kun hän ei halunnut meidän kanssa olla perhe ja surullinen. mutta opin elämään ja sulattamaan asiaa vuosi vuodelta enemmän. olen pojastani TODELLA mustasukkanen kun hänet olen ysin hoitanutkin. no sitten pojan isä rupesi seurustelemaan aivan kauhean naisen kanssa ja tahtoi sitten viedä poikaa sinne. ensin pitkään kielsin koska en halunnut että he "leikkivät" perhettä poikani kanssa kun ei minunkaan kanssa sitä aikoinaan tahtonut olla. mutta meni varmaan n. vuosi--> niin aloin antamaan poikaani sen naisen luo. eka käymään ja sitten siitä joskus yöksikin. tajusin että en saa sitä perhettä pojalleni hänen isänsä kanssa ja jos hänen isä tahtoo tyytyä johonkin niin alas olevaan ihmiseen niin olkoot.

eli yritän sanoa että anna AIKAA! hän nekee että et ole hänen lapsia viemässä häneltä ja hän ajan kanssa huomaa ja tajuaa että heistä ei vain ikinä tule perhettä enään. onko naisella miestä jonka kanssa oisi onnellinen parisuhde? se tekisi hänelle varmasti hyvää eikä oisi enään teistä niin kiukkunen.

jaksamisia sinne sulle paljon! itsellä tässä kanssa vaikea aika menossa kun en voi sietää miheni lasten äitiä kun hän on ihan idiootti. mutta voimia ja jaksamisia, niitä tarvitaan =)

Miten voi olla tyytymätön ja onnellinen yhtäaikaa??

Vastaus; elää kulisseissa

Päällepäin näyttää kaikille että asiat on hyvin eikä kerro, mutta perheensisällä kukaan ei edes katso toisiaan. hih...

No tuliko ero?

On se kurjaa kun väkisin pitää vängätä lapsia omaavan miehen seuraan! Säälittää nuo lapset joiden niskaa sysäät omat ongelmat. Kaikki vain lasten vika kun aikuisten sude ei toimi.

Miksi ne lapset ovat aina tiellä?
Miksi et ota lapsetonta miestä?
Miksi haluat onglmat muiden niskaan?

Mä tiedän, mä tiedän! Sekundanaiset eivät saa lapsettomia miehiä, vaan joutuvat tyytymään eroiskiin. Eroiskät ovat itsekin sekundaa, joten tyytyvät mihin tahansa naiseen.

Niin siivellä eläjiä eromiehille riittää.

Me ei olla kosskaan nähty ex miehen ja ex isän naisia. Kielsin heidän meille tulon jo sillon kun lapset oli pieniä, eikä he saaneet koskaan olla tekemisissä lastemme kanssa.
Siksi meillä ei ole koskaan ollut moisia ongelmia heistä eikä kukaan ole päässyt lapsiamme kiusaamaan ja haukkumaan. Meidn elämään ei vieraat ulkopuoliset häirikkö naiset kuulu.
Olisi ollut kauheaa, jos lapsemme ei tuntisi enää minua kun vastaan tulisvat. Oli ihanaa ettei tarvinnut luovuttaa lapsia hankalien miehen naikkosten käsiin. Nyt ovat ihania aikuisia, kuno vat saaneet turvallisen kodin asua ja elää. Mihin ihmeeseen olisimme niitä tarvinneet?
Mieskin ymmärsi ettei halua tuoda niitä meille ja suojeli meitä. On asen verrn järkyttäviä juttuja täällä, että olemme etuoikeutetussa asemassa, kun mietä ei ole ulkopuoliset miehen naikkoset koskaan päässeet haukkumaan ja kiusaamaan.

Yhdessä me exän kanssa lapsiamme suojattiin, minä kielsin ettei hän tuo perheenrikkojia meille ja hän piti huolen siitä etteivät he tosiaankaan tule meitä häiriköimään.

Lapsemme ovat aikuisia ja osalla omat perheet ja erittäin hyvin toimeentulevia. Mitään traumoja ei jäänyt siitä että isä ei pakottanut heitä näkemään niitä perheensikkojia, päinvastoin he ovat loisto ihmisiä. Mitä olisivatkaan jos naikkoset olisivat päässeet heitä häiritsemään ja haukkumaan, ihan pelottaa edes ajatella.

Kaikki äidit tuntee epävarmuutta. Mutta olisin tuntenut paljon pelkoa, jos mies olisi pakottanut meidät näkemään hänen epätoivoiset naikkoset. Muttta onneksi ei. En ymmärrä, mihin me olisimme heitä tarvinneet?

Miksi pitäisi lapset väkisin ajaa haukkuvien naikkosten eteen= Minä äitinä olen lapsilta saanut paljon kiitosta, että olen ollut heidän tukenaan ja suojannut isän naikkosilta. Kukaan ei ole heitä kaivannut elämäämme. Miksi meidän olisi pitänyt ottaa perheenrikkojat meille kahville tai syömään?? Miksi miksi????

Mihin me heitä olisimme tarvinneet? Meille riitti että rikkoi perheen ja vei lasten isän, siitäkö olisi pitänyt kiittää???

Mies eniten menetti, ei me. Nyt kun lapset ovat hylänneet isän voi sanoa että sitä saa mitä tilaa.

Minä sen sijaan olen lapsille edelleen se paras äiti.