Kaipaan usein jo edesmenneitä läheisiäni, ajattelen heitä joka päivä ja välillä tuntuu että elän enemmän menneessä kuin tässä päivässä. Niin ei ollut aikaisemmin, mutta vuosien karttuessa toiveet elämältä ovat käyneet yhä pienemmiksi ja menneisyys muistoineen vanhoista tapahtumista ja ihmisistäni tuntuvat antavan enemmän kuin nykyisyys, ajattelen sitä onnen ajaksi. He elävät ajatuksissani. Aikanaan paljon kysymyksiä on jäänyt vaille vastausta ja mietin niitä paljon. Joskus olen heille vihainen, he ovat menneet ja jättäneet minut yksin, he veivät mukanaan ilon ja yhteisyyden. Toisaalta ajattelen että kaikki se mihin en saa koskaan vastausta on ollut vain elämää sekin. Tunnen suurta kiitollisuutta heitä kohtaan. Tunnen rakastavani heitä syvästi. Mutta elämä on tässä ja nyt enkä saa siitä kiinni. Minulla on iloisen ja tyytyväisen ihmisen kuori, sen alla olen hiljainen itseni ja usein tosi surullinen.Tuntuu etten osaa ystävystyä enää kenenkään kanssa. Tämä tyhjyys ei taida olla mitenkään normaalia enkä osaa siitä ulos. Kaipaus on valtavan yhteinen kokemus, miten te muut tulette toimeen sen kanssa?
Kätketty kaipaus
allinlapsi
13148
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Läheisten menettäminen on aina rankka kokemus.
Mutta sen kaipauksen kanssa tulee toimeen, kun ajattelee kaikkia niitä kauniita ja lämpimiä hetkiä heidän kanssaan.
Heillä on nyt hyvä olla.
Periaatteessa kaipaus on vain oman menetyksen tuottamaa tuskaa.
Jaksa!
leni, seisomme lasteni ja heidän puolisoidensa ja lastensa kanssa rakkaamme sairaalasängyn ympärillä, on iltapäivä:
"Me kutsumme häntä, mutta hän ei
käänny enää. Hän on matkalla
lapsuutensa metsiin, sinisen kukan
ja kultaisen syksyn maahan.
Siellä laulavat lapsuuden linnut."
Läheisen kuolema muuttaa häntä kaipaavan ihmisen luonnetta ja ajatusmailmaa.
Minäkin kutsuin lastani mutta kun opin ajattelemaan että en voi ajatella vain omaa ikävääni ,minä toivotin hänelle hyvää matkaa.
Kaipauksestani en koskaan pääse mutta muistoillani jatkan aina uurelleen huomiseen.
Sun kirjoituksesi oli mahottoman kaunis.
Ikävähän ei koskaan häviä. Vuosien myötä vain vaihtaa muotoaan. Monta läheistä olen joutunut hyvästelemään. Vaikeinta oli hyväksyä puolison menetys.
Kovinpa usein huomaa ajattelevansa jotakin sellaista ihmistä, jota ei ole muistanut vuosikymmeniin. Miettii jopa sitä, onko elossa, missä päin maailmaa, mitä tehden.Tulee alitajuinen halu ottaa yhteyttä tavalla tai toisella.
Ihminen, joka on joskus merkinnyt itselle jotakin, joka on unohtunut elämä juoksun myötä, saattaa uudelleen löydetynä olla oikea kultajyvä.
Olen pikkuhiljaa alkanut ottamaan omiin, ympäri maata asuviin serkkuihin yhteyksiä. Ihmisiin jotka ovat joskus merkinneet minulle paljonkin.
On vain käynyt niin jo useaan otteeseen että kun kovan työn jälkeen löydät jonkun etsitystä tietävän, käykin niin että lapset sieltä vastaa puhelimeen.
Kertovat Isänsä tai Äitinsä kuolleen pari vuotta sitten.
Surullinen kaipaus iskee vääjäämättä, vaikka ei ole edes vuosikymmeniin muistanut tätä ihmistä. Tulee jopa itsesyytös, miksi vasta nyt muistin.
Niistä, vielä löytyneistä ihmisistä iloitsee todella.
Näinkö sitä ihminen on rakennettu. Tunteminen, unohdus ja lopulta kuitenkin kaipaus.
Ensiksi mun pitää halata. Oli jotenkin niin herkkä kirjoitus että silmäkulma kostui.
Se on hieno ja kaunis asia muistella edesmenneitä. Mutta jos se siirtää sut elämästä pois, onko se sulle hyväksi. Voisiko olla niin, että olet hieman masentunut? Ei mitään unelmia tai päämääriä jäljellä? Ja kun niitä ei ole, muistelet heitä jotka saivat sut onnelliseksi. Vaan eivät pysty enää auttamaan.
Joku uusi sisältö sun elämään? Eläimet ovat hyviä terapeutteja. Mutta jos et pysty sellaista hankkimaan, niin joku uusi harrastus?
Pidä ainakin itsestäsi huolta. Pahimpana hetkenä ajattelen että mun sisällä asuu pieni tyttö, joka kaipaa mun huolenpitoa ja hellyyttä. Koska äitinä ainakin huomaan itse että jättää itseään vailla huomiota, on niin tottunut täyttämään muiden toiveet ensin, se sellainen jää helposti päälle.
Ja pitää siirtää ajatukset pois kaikesta negatiivisesta, sellaisesta mille et voi enää vaikuttaa. Ihan turha ajatella niitä, hukkaan heitettyä energiaa. Tiedän, helpommin sanottua kuin tehtyä... mutta joka kerta kun ajattelet jotakuta jota ei enää ole, paina vaikka mielessäs suukon otsaan, ja sano että se siitä. Ja katso näkyykö lintuja ulkona :) tai jotain muuta vastaavaa.
Itse olen kiitollinen, kun olen saanut elää poisnukkuneiden henkilöiden kanssa pikkuisen osan elämääni. Onhan niin, että jos ketään ei ole ei voi ketään menettääkkään. Kaipaan kyllä esim. kuollutta aviomiestäni ja miesystävääni. Kaipaus tulee erityisesti mieleen, kun kuljen meille yhteisissä maisemissa. Eilen metsälenkilläni muistelin, että tässä tapahtui sitä ja sitä. Kaipaus on sellaista hiljaista, olen itkenyt paljon näiden asioiden vuoksi eikä suru ole enää pinnalla. Toivon, että unessa tulisivat joskus luokseni ja viime yönä näinkin unta miehestäni. Luulen, että selviymiskeinoinani on ollut esim. se, että jo lapsena tajusin elämän rajallisuuden. Myös ystävien ja omaisten tukiverkko on ollut tärkeä.
Kun läheltä seurasi rakkaittensa sairautta ja poismenoa, itse ainakin ymmärsin, ettei ollut muuta vaihtoehtoa.
Ei heidän tarvinnut kärsiä enää yhtään kauemmin, ainakaan minun takiani.
Voimia sinulle, ihmisyyteen liittyy niin paljon.
Onhan meillä ainakin aina muistomme, niitä ei kukaan meiltä voi riistää, mutta elämä on nyt.
kaikille, jotka vastasivat.
En itkenyt paljoa hautajaisissa. En pysty itkemään ihmisten nähden, sen muutoksen minussa on kai ammattini aiheuttanut,
mutta sitten omissa oloissani ne padot aukeavat.
Ehkäpä hyväkin, että kyyneleitä riittää.
Mutta eihän tähän saa jäädä, eihän ihminen niin voi elää.
Ylös ja kasvojen pesulle,
ulos lenkille ja vaikkapa niitä Chaplinin Smilen sanoja muistellen tossua toisen eteen! MOI!
Jostain syystä maamme on perinyt murheellisten maitten geenit, lauluineen.
Piti ihan hetken miettiä, mitä kommentoisin minä, joka en surra osaa.
Jokaista elämää sipaisee aina toinen elämä, koska elämä ei koskaan ole yksin.
Olen aina ilahtunut, kun minua jotenkin sipaistaan, muistaen kuitenkin aina, että se on vain ohi-menevää ja muisto vain jää.
Mutta muru, suru, kaipaus, se on minusta turhaa.
Oli nuorena aika, jolloin kummallisesti kaipasin siskoani, joka syntyi ja kuoli jo ennen kuin minä synnyin. Pidin ajatustani kummallisena.
Aloitus tuntuu tutun-oloiselta.
Jotenkin provoilulta vanhuksille.
H.
Alkoholilla saa turrutettua herkät tunteet!
Jotenkin provoilulta vanhuksille
H.
Kiitän teitä jokaista, jotenkin tuli rauhan tunne kun luin ajatuksianne. Eilen oli vaikea päivä ja tulin siksi kirjoittaneeksi, hetken sitä kaduinkin. Oli kumminkin hyvä että kirjoitin ja sain lahjaksi sananne.
Olen sairauden kautta saattanut pois, lepoon kovin monta omaista, he jotka ovat vielä jäljellä ovat hekin hiipumassa pois tai ainakin omien muistojensa maille. Pelkään että itsekin pakenen muistoihin joissa on lempeä elää, en sitä kuitenkaan tahtoisi. Olen kai eksynyt yksinäisyyteen johon en osaa ketään kutsua, huolesta että hänetkin menetän. Olette oikeassa, ei niin voi elää eikä ole tarkoitettu elää.
Tänään suruni on hiukan erilainen, pehmoisempi. Yritän säilyttää sen tunteen.
Kiitos vielä kerran, tuntemattomat ihmiset. Toivon että omilla sanoillani voin joskus auttaa, minäkin.