Ensimmäistä kertaa elämässäni olen uskaltanut kokeilla uusperhekuviota ja hieman on huonot fiilikset koko systeemistä tällä hetkellä.
Minulla ja miesystävälläni on noin vuosi yhteistä taivalta takana. Ei siis vielä kovin paljon. Vuoden alusta olemme asuneet saman katon alla.
Aika jännä sinällään, että meillä ei kai ihan tyypillisiä ongelmia ole tässä tullut. Miehen lapset ovat meillä 4 vrk joka toinen viikko ja minun lapset asuu meillä. Lapset tulevat hyvin toimeen keskenään.
Vielä silloin kun asuimme erillään niin monta kertaa viikossa näimme toisiamme, vietimme aikaa kaksistaan. Minulla on sen verran isot lapset, että voin lähteä hetkeksi pois kotoakin. Haluan viettää paljon aikaa miehen kanssa ja sellainen kuva minulla tuli, että hänkin minun kanssa. Meillä oli loistava kesä ja syksyllä olimme paljon yhdessä.
Kun hän muutti meille pari kk sitten niin kaikki on muuttunut. Hänelle tuntuu riittävän arki yhdessä oleminen, joka toki tärkeää. Itse olisin valmis järjestämään yhteistä aikaa muutenkin. Käymään vielä treffeillä kuten tässä vaiheessa suhdetta kuuluisikin käydä. Olen yllättänyt monesti ostamalla jotain kivaa jne.. Minun muistaminen ja yllärit jäi siihen kesään ja syksyyn.
Hän myös lupaa itsensä joka paikkaan kiltteyttään ja minusta tuntuu, että minä saan vain väsyneen ja stressaantuneen miehen itselle. Myös seksiä on pitänyt kerjätä viime aikoina. Kaipaisin läheisyyttä ja yhdessä tekemistä enemmän.
Tällä hetkellä meillä on kierre, jossa minä kaipaisin enemmän ja kun sanon siitä niin mies suuttuu ja kokee itsensä riittämättömäksi. Silloin myös kun hänen tytöt on meillä, niin tunnen etten pääse siihen porukkaan mukaan. Isän ja tyttöjen symbioosi on niin vahva, että olen lopulta suostunut jäämään sivulle. "Tyytynyt" kohtaloon, että huomiota ei silloin niin vaan tule.
Kaksi kk uusperhe elämää ja minun luona asuu mies, joka ei tunnu enää edes siltä samalta kuin aluksi. Mies on jo luovuttamassa, koska vaadin kuulemma niin paljon. No, kuvittelisin että tuoreeseen suhteeseen kuuluu huomiot ja hellyys ym.
Itse olisin vielä halunnut löytää keinoja jatkaa tätä, mutta yksin on hankalaa. Lasten puolesta harmittaa myös kovasti.
Liian sinisilmäinen ja hyväuskoinen kai taas olin.
Pitääkö kaiken uusperhekuvioiden keskellä unohtaa se parisuhde? eikö se ole kaiken kivijalka?
Minulla ja miesystävälläni on noin vuosi yhteistä taivalta takana. Ei siis vielä kovin paljon. Vuoden alusta olemme asuneet saman katon alla.
Aika jännä sinällään, että meillä ei kai ihan tyypillisiä ongelmia ole tässä tullut. Miehen lapset ovat meillä 4 vrk joka toinen viikko ja minun lapset asuu meillä. Lapset tulevat hyvin toimeen keskenään.
Vielä silloin kun asuimme erillään niin monta kertaa viikossa näimme toisiamme, vietimme aikaa kaksistaan. Minulla on sen verran isot lapset, että voin lähteä hetkeksi pois kotoakin. Haluan viettää paljon aikaa miehen kanssa ja sellainen kuva minulla tuli, että hänkin minun kanssa. Meillä oli loistava kesä ja syksyllä olimme paljon yhdessä.
Kun hän muutti meille pari kk sitten niin kaikki on muuttunut. Hänelle tuntuu riittävän arki yhdessä oleminen, joka toki tärkeää. Itse olisin valmis järjestämään yhteistä aikaa muutenkin. Käymään vielä treffeillä kuten tässä vaiheessa suhdetta kuuluisikin käydä. Olen yllättänyt monesti ostamalla jotain kivaa jne.. Minun muistaminen ja yllärit jäi siihen kesään ja syksyyn.
Hän myös lupaa itsensä joka paikkaan kiltteyttään ja minusta tuntuu, että minä saan vain väsyneen ja stressaantuneen miehen itselle. Myös seksiä on pitänyt kerjätä viime aikoina. Kaipaisin läheisyyttä ja yhdessä tekemistä enemmän.
Tällä hetkellä meillä on kierre, jossa minä kaipaisin enemmän ja kun sanon siitä niin mies suuttuu ja kokee itsensä riittämättömäksi. Silloin myös kun hänen tytöt on meillä, niin tunnen etten pääse siihen porukkaan mukaan. Isän ja tyttöjen symbioosi on niin vahva, että olen lopulta suostunut jäämään sivulle. "Tyytynyt" kohtaloon, että huomiota ei silloin niin vaan tule.
Kaksi kk uusperhe elämää ja minun luona asuu mies, joka ei tunnu enää edes siltä samalta kuin aluksi. Mies on jo luovuttamassa, koska vaadin kuulemma niin paljon. No, kuvittelisin että tuoreeseen suhteeseen kuuluu huomiot ja hellyys ym.
Itse olisin vielä halunnut löytää keinoja jatkaa tätä, mutta yksin on hankalaa. Lasten puolesta harmittaa myös kovasti.
Liian sinisilmäinen ja hyväuskoinen kai taas olin.
Pitääkö kaiken uusperhekuvioiden keskellä unohtaa se parisuhde? eikö se ole kaiken kivijalka?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kyllä on. Ette menneet yhteen lasten vuosi vaan toistenne vuoksi lapsista "huolimatta*'.
Mies panosti sinuun niin kauan, kunnes sai kodinhoidon järjestettyä. Sitten ei tarvitse enää panostaa. Muuttakaa erillenne ja seurustelkaa, tai hae toinen mies. Nyt olet liian "varma tapaus", jos ymmärrät mitä tarkoitan.
Voisithan toki järjestää itsellesi menoja ja omaa elämää ja olla tarvitsematta sitä miestä, mutta mitä itua on hoitaa 7 hengen taloutta katto päänpäällä -palkalla kun ennen teit saman itsellesi ja lapsellesi ja elämässäsi oli jopa romantiikkaa.... mieti sitä.