En jaksa enää mitään, pienetkin jokapäivän asiat tuntuvat niin vaikeilta. Kaupassa käynti, ruoanvalmistus, roskien vienti on minulle lähes ylitsepääsemättömät ongelmat. Ja sitten pitää vielä kerran viikossa käydä toimintaterapia ryhmässä, jossa pääasiassa vain olen, pysyn piilossa ja odotan loppua.
Nyt vielä minulle tehtiin lähete päiväsairaalaan. Eli kohta joudun käymään siellä viisi kertaa viikossa. Yritin sanoa, että tuskin jaksan sitä, mutta sanoivat ettei kaikissa ryhmissä tarvi käydä. Mutta minulle on muutenkin vaikeaa olla poissa sängystä. Jos jaksaisin käydä jossain 6 tuntia 5 kertaa viikossa, niin jatkaisin opiskelua,enkä jäisi sairaslomalle.
Ja sitten psykologi ja psykiatri selittävät, että heidän kokemuksen perusteella tästä voi parantua. Mutta kuitenkin joka kerta kun tavataan kysyvät, miten voivat auttaa. Pitääkö oikeasti masentuneen tietää miten voi parantua?
En jaksa enää uskoa, että tästä voi parantua. Haluan vaan, että kaikki loppuu. Minulla on jo hyvin yksityiskohtainen suunitelma siihen. Ajattelin vaan, että läheisille olisi helpompi jos kuolisin "tapaturmassa" enkä oman käden kautta. Onko kellään ideaa miten voisin väärentää tälläisen tapaturman?
Nyt vielä minulle tehtiin lähete päiväsairaalaan. Eli kohta joudun käymään siellä viisi kertaa viikossa. Yritin sanoa, että tuskin jaksan sitä, mutta sanoivat ettei kaikissa ryhmissä tarvi käydä. Mutta minulle on muutenkin vaikeaa olla poissa sängystä. Jos jaksaisin käydä jossain 6 tuntia 5 kertaa viikossa, niin jatkaisin opiskelua,enkä jäisi sairaslomalle.
Ja sitten psykologi ja psykiatri selittävät, että heidän kokemuksen perusteella tästä voi parantua. Mutta kuitenkin joka kerta kun tavataan kysyvät, miten voivat auttaa. Pitääkö oikeasti masentuneen tietää miten voi parantua?
En jaksa enää uskoa, että tästä voi parantua. Haluan vaan, että kaikki loppuu. Minulla on jo hyvin yksityiskohtainen suunitelma siihen. Ajattelin vaan, että läheisille olisi helpompi jos kuolisin "tapaturmassa" enkä oman käden kautta. Onko kellään ideaa miten voisin väärentää tälläisen tapaturman?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Sorry, vain jos vielä tulee halu rohkaista sinua sinnittelemään ja keksimään keinoja oleassaolon puolesta. Nuo kuoleman suunnitelmat antavat ymmärtää, että olet vielä perin pohjin masentunut. Nuo sinun aktivoijat eivät osaa samaistua sinun tuntemuksiisi mutta heidän halunsa on auttaa sinua.
Minä asiantuntemattomana ja maallikkona en edes kuvittele osaavani, mutta jotenkin voin aavistaa mitä tuollaisessa tilanteessa kokee. On itsellänikin ollut joskus voimat vähissä.
On merkillistä että ammttilaisetkin unohtavat tuon totuuden kyselemällä, miten he voisivat auttaa? No, eihän masentunut usein sitä itsekkään tiedä tai jaksa tiedostaa? Mikäli tietäisi, poistaisi ne syyt ja masennuksen? Jos jotian konkreettista, esim. ero, läheisen poimeno, ym. syitä tietää, mutta sairaaloisessa uupumuksessa asianomainen ei vain ymmärrä, mikä on vienyt mehut elämästä.
Uskon että nuo vaatimukset ponnistella ja yrittää aiheuttavat sinulle entistä enemmän syyllisyyttä ja pahaa mieltä, kun et jaksa yritää ja "parantaa" vointiasi.
On totta, että sinä voit parantua ja saada elämänhalun takaisin, mutta sen pitäisi lähteä sinun sisimmästä käsin. Auttaisko nyt enemmän, jos saisi vaikka pikkuisen kotiapua ja jos terapeutti kävisi ihan kotona juttelemassa sinun kanssasi. Oletko saanut kertoa ihan rauhassa elämästäsi ja asioistasi kenekään kanssa. Miten kauan paha olo on kestänyt, oletko kokenut olevasi yksinäinen, onko sinulla lapsuudessa tapahtunut , jotain ikävää, onko sinulle rakas läheinen kuollut tai jättänyt sinut, koetko epäonnistuneesi jossain unelmissasi, oleko joutnut elämään usein toisten ehtoilla ym..
Onko opisleu ollut sinullle ylivoimaista ja onko ala kiinnostava, haastava tai jopa liian haastava?
Täällähän ei sinun hekilöllisyytesi paljastu. Noista tunteuksista kirjoitttammien voi helpottaa mieltäsi. Ei haittaa, vaikk olisit niistä jo josksu avautunut. Vaikeita asioita joutuu työstämään ja märehtimään usempaankin otteeseen. Jos voisin vaikuttaa tilnteeseesi niin antaisn sinun ihan nyt ain rauhassa levätä ja nukkua. Mikäli tykkäät musiikista, niin kuuntele sitä, rentoudu ja anna sielusi olla vain ihan hyvällä omalla tunnolla vapaalla.
Toivottavasti edes pikkuisen ymmärsin sinua! Voimahalit!
Kirjoittele vaikka tänne (tietenkin jos haluat tai jaksat)
Tuntuu, että olen epäonnistunut kaikessa ja muutenkin epäonnistunut ihmisenä. Koulussa sain huonoja arvosanoja melkein kaikesta ja kotona sain haukkuja äidiltäni ja joskus jopa huutoja, joskus jopa huusi, ettei minusta tulee mitään. Lukiossa oli samaa menoa.
Yliopistossa meni hetken hyvin, sain uusia ystäviä, opinnot etenivät hyvin ja sain hyviä arvosanoja. Mutta sitten ystävät jättivät mua yksi kerrallaan, motivaatio laski ja vanhat pelot ja jännitykset palasivat. Luennoilla käynti vaikeutui, koska aloin pelkäämään/jännittämään fyysisesti lähellä olevia ihmisiä. Ennen jatkoopiskelua olin intissä, mutta jouduin keskeyttämään, koska laivan ahtaat tilat olivat liikaa minulle.
Koulussa minua on kiusattu kolmannesta luokasta lähtien ja jatkui peruskoulun loppuun. Kiusaaminen oli tönimistä, lyömistä, nimittelyä, tavaroiden viemistä... lista vaan jatkuu. Opettajat eivät reagoineet kiusaamiseen, vaikka olivat tietoisia siitä, silloin kun valitin he vaan käskivät kiusaajat pyytämään anteeksi. Ja hetken päästä kiusaaminen jatkui.
Kotona sisko hakkasi minua melkein päivittäin, hän aloitti hakkaamisen joskus hyvn varhain jo 4 vuotiaana muistan, että oli tappeluja. Ja loppui vasta kun olin 15 vuotias, silloin oli jo ilmeistä, ettei hän voi hakata minua noin vaan.
Kotona oli muutenkin hyvin paljon riitelyä, isä muutti pois kun olin 10v, hän sai kuitenkin käydä meidän luona hyvin usein.
Sosiaalisessa elämässä olen epäonnistunut lähes kokonaan. Ystäviä on vain pari, mutta nekin on hyvin pinnallisia. Seurustelusta, tai itseasiassa sen puutteesta on tullut jo stigma. Täytän tänä vuonna 25 vuotta, enkä ole ikinä seurustelut,
Hoito on nyt jatkunut melkein vuosi, olen kokeillut jo useita lääkeitä, käyn puhumassa psykologille kerran viikossa, mutta vajoan vaan yhä syvempään masennukseen. Päiväsairaalaan ei otettu, koska katsoivat, että minun pitäisi tulla paremmin toimeen ihmisten kanssa.
En vaan jaksa enää kohdata uusia haasteita. Kaikki tuntuu niin vaikealta ja mikään ei johda hyvään. Olen elämäni aikan ajatellut itsemurhaa montaa kertaa. 10 vuotta sitten melkein toteutin sitä, silloin seisoin jo naru kaulan ympärillä, mutta en uskaltanut astua tietämättömyyteen. Viime vuonna yritin ensimmäistä kertaa, mutta epäonnistuin, kohta voisin yrittää uudelleen. Ajatus tyhjyydestä tuntuu vaan niin houkuttelevalta.
tarinaasi tällä palstalla (jos olet aiemminkin kirjoittanut samalla nimimerkillä, moni tieto myös täsmää). Ihana kuulla, että olet vielä kuitenkin elossa - niin kauan kuin on elämää, on myös mahdollisuuksia, peli ei ole menetetty!
Vaikka sanot olevasi koulussa huono, et todellisuudessa voi olla ainakaan tyhmä tai laiska, olethan päässyt opiskeluissakin pidemmälle kuin suurin osa ihmisistä. Yliopistoon hakee alalle kuin alalle niin moni, että tarvitsee olla joko todella ahkera tai lahjakas päästäkseen sisälle. Sinun tragediasi pohja on ainakin jossain määrin hyvin samanlainen kuin minulla, sinulle on aina sanottu, uskoteltu, että olet huonompi kuin oletkaan. Pahinta, mitä vanhempi voi lapselleen tehdä.
Myrkylliset ihmissuhteet etenkin lapsuudenkodissa ja vahvistettuna myöhemmin esim. koulukiusaamisella ( perinnöllinen alttius mielensairauksiin, ei äitisi ihan normaaliltakaan vaikuta) on varmaankin kaikista varmin yhdistelmä sille, että ihminen sairastuu. Et siis ole itse ole vastuussa sairastumisestasi, eikä siitä kannata tuntea syyllisyyttä. Siitä olet vastuussa, että voit vielä tai vihdoinkin antaa itsellesi mahdollisuuden valita elämä. Muokata siitä itsellesi tavalla tai toisella mielekästä, olet sen ansainnut karun lapsuuden jälkeen.
Olet varmaankin tällä hetkellä liian heikossa kunnossa terapiaan, mutta odota, että pääset jaloillesi sen verran, että pystyt menemään. Lausunnon ja kelan tuen saat silloin varmastikin, kun olet siihen valmis. Mietipä vaikka niin karusti, että asetat itsellesi luvallisen kuolinpäivän (mutta vasta vuosien päähän). Jos sinulla on oikeus päättää elämäsi silloin joka tapauksessa, niin mitä häviät elämällä vielä jonkin aikaa, yrittämällä? Sittenhän kaikki on ainakin koitettu.
toinen samanmoinen ihminen, joka kärsinyt ajoittain vaikeasta masennuksesta ja ties mistä heilahteluista jo lapsuudesta asti. Tänään viimeksi muutamia tunteja taaksepäin itkin keittiössä veitsi kädessä, koska elämisen tuska on paikoittain niin ylitsevuotava. Huonot hetket menevät kuitenkin ohi, paha olo aina jossain vaiheessa hieman helpottaa - vaikka se väijyykin aina olkapäällä.