Tapasin tämän neidon n. 10 vuotta sitten, saattaapi siitä olla kauemminkin. Kaikki tapahtui silloin Satakunnassa, jossa tuo kaunis neito silloin asui ja missä minä asun vieläkin, nykyään hän asuu pääkaupunkiseudulla. Tapasimme kaverini häissä, jossa tuohon kauniiseen neitoon päätäpahkaa silmittömästi ensisilmäyksellä rakastuin. En nyt rupea koko kymmentä vuotta tässä kertomaan, mutta olimme yhdessä noin vuoden ja se oli upeata aikaa, jonka jälkeen olimme ja emme olleet ja olimme....jne. Yhtenä kesänä kaikki loppui kuin silmänräpäyksessä, yhtäkkiä emme nähneet enää lainkaan ja hän muutti pääkaupunkiseudulle. Olemme sen jälkeen nähneet ehkä kaksi kolme kertaa ja jutelleet puhelimessa saman verran. Sen jälkeen kun tiemme yllättäen erkani, en ole häntä milloinkaan unohtanut. Aina kun ajattelen häntä, tuntuu kuin joku yrittäisi repiä sydäntäni irti, olen aina rakastanut häntä ja rakastan vieläkin. Olen tällä hetkellä naimisissa ja minulla on yksi tytär. Tässä jutussa ei ole kuin yksi juttu, "rakastan" vaimoani, mutta RAKASTAN ensiraukkauttani jos ymmärrätte mitä tarkoitan.
Jos ensi- ja ainoa raukkauteni tunnistaa meidät tästä jutusta, niin tahdon vain sulle sanoa, että rakastan sinua.
P.S
Mitä minun kannattaisi tehdä?
Jos ensi- ja ainoa raukkauteni tunnistaa meidät tästä jutusta, niin tahdon vain sulle sanoa, että rakastan sinua.
P.S
Mitä minun kannattaisi tehdä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hullunkurisen tilan olet itseesi kehittänyt, eikä auta yhtään sekään tosiasia, että olet elänyt elämääsi eteenpäin jo niin pitkälle, että sinulla on jälkikasvuakin. Sen pienen tytön tulevaisuuttakin ajatellen sinun kannattaisi kyllä olla aikuinen, vastuusi kantava isä ja puoliso ja pitää jalat tukevasti maassa. Ei ole enää kyse vain sinun ja toisen aikuisen elämästä.
Arvosta sitä, mitä sinulla nyt ON, sillä se ei ole kuvitelmaa eikä unelmaa vaan sinun todellisuuttasi.
Ensirakkautesi sen sijaan on unelma, jonka muistot kultaavat ehkä vielä todellisuuttakin ihanammaksi.
Olet kuitenkin jo kokenut hyvät ja huonot hetket ensirakkautesikin kanssa ja voit suurinpiirtein aavistella millaista elämä hänenlaisensa ihmisen rinnalla todellisuudessa olisi.
Mutta kannattaako kaikkea jo olemassa olevaa rikkoa ja tuhota vain siksi, ettei kykene päästämään irti menneestä?
Mitä siinä menettää, jos antaakin unelmien olla vain unelmia?
Sinuna keskittyisin nykyisen rakkaussuhteen hoitamiseen ja pysyvyyden ylläpitämiseen - lapsenkin takia. Sillä, että haikailet koko ajan toisen perään ja että uskot jopa rakastavasi häntä jotenkin enemmän, paremmin tai todellisemmin kuin puolisoasi, et ainakaan auta itseäsi jaksamaan myötä ja vastoinkäymisissä, vaikka niin olet luvannut tehdä.
Mutta mitä jos kuitenkin-asenne alkaa pian näkyä käytöksessäsikin ja ongelmat vain kasvavat. Sitten on helppo luopua toivosta ja erota.
Jos et luota itseesi, et uskalla olla koko sydämelläsi mukana nykyisyydessäsikään. Valitettavasti sitä itseluottamuksen puutetta ei paikkaa kyllä ensirakkauskaan.
Olekin realistinen sitten loppuun asti tai lopeta tyystin vanhan kiillottaminen ja omistaudu tälle hetkelle, täysin ja kokonaan.
Eihän kaikkea TARVITSE saada "omaksi asti".
No joo, voisihan sitä noinkin ajatella, mutta kun en itse ole tätä tilannetta kehitellyt vaan sitä on jatkunut erkanumisesta asti. Toivoisinkin, että tämä olisi vain unelmaa mutta kun se on totisinta totta. Kyllä olen kuitenkin sen verran kypsä aikuinen mies, että erotan unelman ja toden. Uskon kyllä, että moni muukin on ollut/on vastaavassa tilanteessa ja olisikin hieno kuulla miten heidän on käynyt. Vielä lapsista, tunnen monta henkilöä, joiden suhde lapsiinsa on parantunut huomattavasti vanhempien eron jälkeen, en tietenkään halua, että vanhempien pitäisi erota sen takia. Tietysti mielipiteitä on niin monta kuin tekijääkin. Etkä sinä varmaankaan tunne minua ja minun/meidän taustoja, enkä minäkään tunne sinun taustoja, joten minun mielestäni tuo asenne lähteä kommentoimaan tyyliin "ole mies" on väärä.