Oon seurustellu mun tyttöystävän kanssa 2,5v. Alettiin seurusteleen kun asuin kotona ja olin vielä 17v. Nyt ollaan asuttu vähän yli 1v. yhdessä. Tyttöystävä oli ennen mun paras kaveri ja vanhemmat on tienyt hänet jo monta vuotta ja nähny häntä meillä. Kun alettiin seurusteleen nii välit mun vanhempiin on viilentyny huomattavasti, ei ne oo ikinä mitkään maailman parhaat ollu mut "normaalit" kuitenkin. Tuntuu ettei vanhemmat osaa suhtautua vieläkään meihin, vaikka pitääkin mun tyttöystävästä mutta ei osaa/halua ottaa meitä parina. Ja ei me mitenkään koko aika mainosteta sitä et ollaan yhessä. Vanhemmatkin on jo molemmat 50v. Tuntuu ettei koko asia etene mihinkään ja mulla on jatkuva katkeruus niitä kohtaan, tuntuu kun olisin joku perheen hylkiö,vaikka muuten onkin suht normi välit. Mutta meijän suhde on tabu ja tuntuu ettei tää asia muutu ikinä.. Suhde vaan lakastaan maton alle ja se vasta pahalta tuntuukin, koska onhan tää suhde iso asia mun elämää.. porukat vaan ahdistuu koko asiasta ja varmaan luulee et tää on vaan joku vaihe :( Haluaisinkin kuulla muiden perhesuhteista, miten teidän vanhemmat suhtautuvat tyttöystäväänne/suuntautumiseenne?
Huonot välit vanhempiin,muita?
ääh
14869
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Omat vanhempani suhtautuivat alunperin homoseksuaalisuuteen yleensäkin varsin surkealla tavalla. Ns. kaapista ulos tulemiseni jälkeen isäni suhtautuminen on muuttunut paljon myönteisempään suuntaan, eikä hän käsittääkseni pidä asiaa enää minkäänlaisena ongelmana. Äitini puolestaan pitää minua edelleen sairaana ja toivoo minun menevän terapiaan, sekä yrittää keksiä mahdollisia syitä ja selityksiä "sairaudelleni". Näitä hän ei tosin pohdi minulle, vaan sisaruksilleni, joilta kuulen asioita välikäden kautta.
Olen ottanut pari kertaa äitini kanssa yhteen suuntautumisestani, ja todennut kaiken keskustelun asiasta täysin hyödyttömäksi. Olemme valovuosien päässä toisistamme, enkä usko ymmärrystä koskaan löytyvän. Sen vuoksi olen todennut, että asioista ei enää keskustella, koska se ei johda mihinkään.
Päällisin puolin välini molempiin vanhempiin ovat hyvät. Tunnen toki suuntautumiseni olevan ikään kuin muuri äitini ja itseni välillä, mutta toisaalta vanhempani eivät ole koskaan olleet minulle erityisen läheisiä, joten en osaa asiaa suuremmin surra.
Huonoa käyttäytymistä en suvaitse ja olen todella periaatteellinen ihminen. Vanhempani tietävät tämän ja suhtautuvat hyvin minuun ja perheeseeni. Oletukseni on, että meitä kohdellaan täysin samanarvoisina kuin muitakin sisaruksiani ja heidän perheitään, enkä jousta tästä. Eikä siitä ole tarvinnut myöskään tapella.
Minulla ei ole kokemusta mutta ajattelin kirjoittaa ajatuksiani, koska olen samaa ikäluokkaa vanhempiesi kanssa. Ehkä heillä on mietittävänä monenlaisia asioita sen suhteen, että miten tässä näin kävi, ajattelevatko he mitä muut ihmiset sanovat tai onko kenties tulevaisuudessa lapsenlapsia ja eihän vieläkään osata suhtautua nais- tai miespareihin vaikka eletään vuotta 2013.
Oletko yrittänyt puhua heidän kanssaan, voi olla etteivät halua puhua, silloin on parempi jättää asia tavallaan hautumaan ja antaa ajan kulua ja odottaa, että aika on kypsä. Onko sinulla sisaruksia joiden kanssa voi puhua tai tyttöystävän vanhempien kanssa.
Älä anna katkeruudelle valtaa, sinulla on kuitenkin tyttöystäväsi, se tärkein ja läheisin ihminen siinä vierellä ja hyvä niin.
Luulen kuitenkin, että vaikka vanhempiesi suhtautuminen sinuun on hakusessa niin kyllä sinä olet heille tärkeä vaikka sen näyttäminen on vaikeaa.
Elä tyttöystäväsi kanssa elämää ja vanhempasi ehkä tarvitsevat oman aikansa asian läpikäymiseen, niin se vain on.
Jos katsoo vanhempien näkökulmasta niin vaikka tosiaan eletään nykypäivää ja monet asiat on edistyneet aikain saatossa, mutta vanhempasi ikäpolvi ei ole syntynyt tähän nykypäivään vaan he ovat eläneet senkin ajan kun oltiin vielä kaikki rikollisia ja sairaita ja koko aihe oli täysin tabu eikä siitä voinut edes puhua. Jos vanhempasi eivät ole joutuneet koskaan aikaisemmin käsittelemään tätä asiaa näin lähellä kuin oman perheen sisällä niin asian sulatteleminen kestää. Heidän pitää ajatella asiat uusiksi ja saada päivitettyä ja asianmukaista tietoa. Ehkä he tarvitsisivat jotain vertaistukea, jotain oman ikäistä juttuseuraa joka ymmärtää asiat heidänkin näkökulmastaan. Esim. mun sukulaiset vei mun äitiä dragshowta katsomaan ja juttelivat syvällisiä ja tuttavapiiristä paljastui muitakin homoseksuaaleja, näin äidin oli helpompi käsittää ettei tämä ole mikään itkunpaikka. Ei meillä silti ole läheisiä välejä, mutta se taas ei liity tähän.
No minä olen tässä kuukauden sisällä kohdannut tämän asia konkreettisesti ja äitinä tein varmasti, sanoinkin kaiken pahan, mitä vain voi omalle tyttärelleen. Olin viikon ottamatta mitään kontaktia tyttöseeni, sitten aloin kaivata tyttöstäni ja otin yhteyttä ja tänään olemme nähneet ja "keskusteleet" asiasta hieman. Todella tarvitaan aikaa, että pystyy taas näkemään lapsensa samanmoisena, kuin ennenkin tätä tietoa. Sain tietää myös tänään, että tyttäreni oli ahdistunut perheen torjunnasta, nin paljon, että oli viettänyt yhden yön "mielisairaalassa" tosin siellä oli saanut keskustella asiantuntijoiden kanssa ja oli myös itse huomannut, ettei olekkaan "hullu" eikä sopinut siihen porukkaan. Onhan tässä ollut aikamoinen shokki, jos nyt noin voi sanoa, mutta nyt olen kuitenkin päässyt asian kanssa sinuiksi ja sanoinkin rakasta, vaikka naurismaan aidan seivästä kunhan olet onnellinen. Pettynyt olen kuitenkin,koska olisin toivonut vävyä hänen puoleltaan. Tosin mun tyttö on aika nopea käänteissään ja onkin sanonut olevansa BI, "mielisairaalassa olikin eräs mieshoitaja tokaissut, kaikilla meillä lienee jossain elämän vaiheessa se BI-puolikin.
Itse en aio kertoa suuntautumisestani yli 60-vuotiaille vanhemmilleni, se olisi heille aivan liikaa ja tulehduttaisi välimme varmasti, tiedän ainakin toisen vanhemmistani suhtautuvan jyrkän kielteisesti asiaan yleisellä tasolla, yritän sitten vain pitää pokkaa, vietän vähän niin kuin kaksoiselämää... Luulee mua heteroksi (onneksikin ristiriitojen välttämiseksi) ja siitä saan hyvät naurut hänen selkänsä takana.
En usko, että suhtautuminen olisi mitenkään iästä kiinni.. Itselläni on kyllä jo suht iäkkäät vanhemmat (äiti 74v. ja isäpuoli 60v.), eikä kumpikaan ole hyljeksinyt tai torjunut minua ikinä... Olen toki tullut kaapista jo ihan teini-ikäisenä, enkä koskaan piilotellut lesbouttani. Nykyinen kihlattuni otettiin aikoinaan todella hyvin vastaan, ja olemme aina tervetulleita kyläilemään lomillamme :)
Jos tekee kaikki asiat elämässään niin että vanhemmat tykkää, ei ole elänyt.
Aloittaja täällä.. Tästä on nyt 2kk kun kirjotin tän alotustekstin, eikä mikään ole muuttunut. Vanhemmat ei ole edes soittanu kun pari kertaa tänä aikana (joko ottanut koirani hoitoo,joka sekin kiinnostaa enemmän kuin mä itse) tai silloin kun siskoni sanoi heille "ette ole pitkään aikaan soittanut reetalle". Tuntuu niin raastavalta koko perhesotku, viel kun olen niin herkkä luonteeltani. Pitäisi vaan oppia elämään lman heitä ja olla vahvempi, sillä täähän on heidän päätös. Viimeset pari vuotta on ollut tälläistä (siitä kun aloin seurustelemaan) ja tuntuu ettei normaalit välit palaudu. Surullistahan tää on, kaikki vaan mun seksuaalisuuden takia. Äitienpäiväkin on tällä viikolla, ja se vasta ahistaakin. En halua mennä kotiin, olo tuntuu vieraalta ja väkinäiseltä. Oon niin kasvanut erilleen heistä, vaikka välitänkin. :'( en toivois kennellää tässtä, onkohan mikään ollut aitoa?
Elä vain tyttöystäväsi kanssa elämää, ehkä jonakin päivänä jokin liikahdus tapahtuu vanhempiesi puolelta. Heillä on nyt jonkinlainen pattitilanne ja sen yli pitäisi päästä tai ainakin loiventaa sitä. Heips vaan.
aivan totta näinkin asia on. Itse olin yli kolmenkympin kun totesin että haluan naisen en miestä ja aikaa myöten tuli vanhemmilleni myös sen asian kohtaaminen että en ole hetero. Isäni ei edelleenkään tiedä koko totuutta ja en koe asiakseni edes kertoaaan. aidilläni meni useita vuosia tulla sinuiksi sen asian kanssa että tytär onkin lesbo. Eivätkä sisaruksetkaan ottaneet asiaa mitenkään hyvin, meni aikaa todellakin ja joutui itse olemaan kovana sen asian kanssa mitä minä elämältä haluan. Nykyään asia on ihan ok, ja sen kanssa tullaan kaikki toimeen ;)
Mutta luulenpa näin että aika auttaa aina ja jos asioita ei hyväksytä niin ainakin niiden kanssa tullaan toimeen.
Hyvät välit, koska en ole heille tullut kaapista ulos. En edes halua kuvitella millainen tilanne olisi jos heile olisin läikäsyt päin naamaa että nyt kuule teidän tyttönne deittailee naisia ja on tosi sujut sen kanssa.
Ehkä joskus vielä uskallan senkin tehdä. :)
Elä sinun ainutlaatuinen elämäsi. Rakkaus on niin monimutkaista kuin vain sinä itse annat sen olla. Rakkaus on myös helppoa. Sinä rakastat, tai sinä et rakasta. Rakastat naistasi, rakastat perhettäsi. Perheesi ei päätä sinun puolestasi... etkä sinä voi päättää heidän puolestaan, ketä he aidosti rakastavat.
Rakkaus ei ole luopumista ja rajoituksia, vaan vapautta rakastaa ja antaa toisille mahdollisuus valita oman elämänsä koukerot.
Ole aikuinen. Ole ehjä ja kokonainen.
Vähän surullista kun tyttöystäväni äiti oli sanonut tälle vain: "pääasia että olet sellaisen ihmisen kanssa kenestä välität"... Kun tyttö oli kertonut seurustelustamme. Hyvä tietysti, ettei äiti suhtaude negatiivisesti.. Mutta jos olisin ollut poikaystävä, hän olisi varmaan ollut ihan innoissaan. Haluaa kai tytölleen komean, siistin, menestyvän poikaystävän. He on aika rikas perhe. Ja mä olen tällänen renttu, vähän huonosti koulussa pärjäävä tyttö, vähän hiljainen ja omituinen, tukka sojottaa. Tyttöystäväni äiti varmaan inhoaa minua. No eipä oma kotiväkenikään niin kiinnostuneita ole seurustelustani. Sattuu se.
Kun kerroin suuntautumisestani, niin vanhemmat lähinnä yllättyivät. Isä ehkä vähän negatiivisella tavalla, mutta ei antanut sitä ymmärtää. Ensimmäisen tyttöystävän kohdalla he nimenomaan välttivät sanaa "tyttöystävä", mutta nykyään ovat ihan okei asian kanssa. Ja tosi hyvissä väleissä nykyisen tyttöystäväni kanssa, ehkä se johtuu persoonastakin : ) Mummini (kerron koska olen hänen kanssaan läheisempi kuin vanhempien) hyväksyy asian, mutta alussa hän ei ollut yhteyksissä kolmeen kuukauteen. Kesti varmaankin työstää asiaa, koska on jonkin verran uskonnollinen ihminen. Eli melko positiivisia kokemuksia on.