Miten tässä maailmassa tulisi edetä, että olisi mahdollisuus onneen? Koko tähänastisessa elämässäni olen pyrkinyt tekemään kaiken mahdollisimman hyvin ja suorittamaan kaiken kunnialla. Vihaan epäonnistumisia ja nuhteita. Olen osittain perfektionisti. Nyt olen työtön. Kaveripiiri vähenee. 10 vuoteen ei ole ollut parisuhdetta. Pyrin olemaan ystävällinen muille ja varsinkin perheelle ja näyttämään siltä, että kaikki olisi hyvin. Sisällä silti kyynisyys ja turhautuminen koko elämää ja maailmaa kohtaan kasvaa päivä päivältä. Olen purkanut tätä turhautumista kuntoiluun ja rääkännyt kroppaani oikein kunnolla, koska omasta itsestähän se loppujenlopuksi on kiinni, että tähän tilanteeseen on joutunut. Moni muu tässä tilanteessa varmaan voisi ratketa ryyppäämään, mutat minä en. Alkoholin käytön olen lopettanut nyt kokonaan, koska huomasin etten saa siitäkään enää mitään iloa. En itseasiassa edes koe ansaitsevani mitään iloa enkä nautintoa tässä tilanteessa, jossa olen.
Haaveilen silti välillä aktiivisesta ja onnellisesta elämästä, ystävistä, rakkaudesta tai merkityksellisten asioiden toteuttamisesta, mutta joka päivä nämä haaveet tuntuvat aina vain kaukaisemmilta. En ole silti valmis lopettamaan taistelua, en vaan tiedä mihin suuhtaan pitäisi mennä.
Miksi mikään mitä teen ei riitä? Mitä minun pitäisi tehdä, että saavuttaisin onnellisen elämän?
Kyynisyys ja turhautuminen elämään
20
2407
Vastaukset
- vinkkikis
Nettitreffeille mars
- elämän tarkoitus
Vika ei ole sinussa, vika on yhteiskunnassa ja ihmisrodussa. Maailma on mennyt siihen, että yksilöllä ei ole enää merkitystä. Yksilön on oltava tuottoisa yhteisön jäsen eli siis tehdä töitä 5 päivää viikossa 8h päivässä ja ottaa vähän ylitöitäkin siihen, eikä lomista ole tietoakaan. Kaikkeen tarvitaan rahaa ja rahaa saa parhaiten töistä (ei tietysti aina riippuu töistä). Sitten kun syystä tai toisesta, oli se fyysinen tai psyykkinen sairaus tai ihan vain työttämyys niin kuitenkin kun tipahtaa tästä järjestelmästä mikään ei enää toimi, eikä yksinkertaisesti pysty pääsemään takaisin järjestelmään, ei ainakaan mitenkään helposti. Sosiaalinen status vaihtuu ja sinusta tulee "kakkosluokan kansalainen", jolle kaikki on vaikeampaa mitä keskituloisille ja etenkin rikkaille.
Yleisestiottaen ihisrotu on myös menettänyt elämisen merkityksensä henkilökohtaisella tasolla. Ei vaadita mitään alkukantaisia selviytymistaitoja eli ei myöskään esimerkiksi fyysistä kuntoa. Maailmassa on niin paljon ihmisiä, että julmalla tavalla sanottuna, käsitys siitä, että pitäisi perustaa perhe ja lisääntyä on myös tullut tarpeettomaksi ja on enää ihmisten halusta kiinni, ei varsinaisesta tarpeesta (esim. ei niin kauan aikaa sitten lapsikuolleisuus oli yleistä ja on vieläkin tietyissä maissa). Sitä en siis pitäisi elämisen tarkoituksena. Ihmiset ovat muuttuneet sisäänpäinkääntyneiksi, nykyään kohteliasta käytöstä pidetään flirttailuna ja tuntemattoman auttaminen ei tule useammille tahoille koskaan mieleen.
Mitä sitten teet elämälläsi? Et periaatteessa mitään. Minun neuvoni on, että koetat keksiä jotain mistä nautit ja keskityt siihen. Siitä elämässä enää on kyse. Nauttimisesta. Jos jättää sivuun työnteon ja yhteiskunnan rattaana olemisen, joka ennnen pitkää ajaa useat ihmiset burn outiin tai vakavemiin mielenterveysongelmiin. joten minun mielestäni on mielekkäämpää tehdä olonsa mukavaksi, niin hyvin kun se on mahdollista.- Mashulainen
Olipas mainio kirjoitus. Minulla ei paljonkaan elämänkokemusta ole, mutta olen tähän astisissa ajatuksissani päätynyt samaan lopputulokseen kuin sinä nimimerkillä ''elämän tarkoitus''. Harmi sinänsä.
Minua vaivaa eräs asia ja olen pahoillani siitä, etten osaa antaa sinulle JChi mitään vinkkejä tilanteesi parantamiseen. Haluaisin jakaa teille erään tarinan. Nimimerkillä ''elämän tarkoitus'' mainitsemasi selviytymistaidot rupesivat jostain syystä kiehtomaan meikäläistä tässä murrosiän loppusuoralla. Aloin myös kehittämään fyysistä kuntoani niin autuaasti, etten sitä ikinä unohda. Voisikohan se olla jokin luonnollinen vietti ja liekö sattumaa, että juuri murrosiän loppuvaiheilla tämmöinen halu heräsi minussa? Nooh, mutta asiaan. Väsäsin viime kesänä tulta primitiivisin menetelmin. Se oli mielettömän kiehtovaa, opettavaista ja palkitsevaa touhua. Sen innoittamana lähdin spontaanisti rinkka selässä pyörällä mökille ja soudin lähistöllä olevalle saarelle. Olin ottanut narun ja puukon ainoaksi tulentekovälineeksi mukaani. Rantauduttuaani keräsin ja valmistin tulentekovälineeni. Saaresta hyvän paikan löydettyäni onnistuin saamaan tulen aikaan ensimmäisellä yrittämällä. Siinä sitten rinta rottingilla keitin mukaan ottamani hernekeitot ja kirosin sitä, etten itse kykene pyydystämään ruokaani. Telttakin on muovia, perkele. Tuli vieressäni karkoitti hyttyset nuotion ympäristöstä ja hehkui ihanaa lämpöä.
Eipä siinä mitään, lähdin soutelemaan ja tulin myöhemmin illalla takaisin, laitoin telttani pystyyn ja rupesin taas hankaamaan kalikoita yhteen. Siinä muutama kirosana taisi päästä kun kalikat eivät meinanneetkaan syttyä ei sitten millään.Vedin tekemääni jousisysteemiä kaikin voimin edestakaisin hyttysten ollessa kimpussani. En onnistunut, raivostuin ja heitin kalikkani puskaan. En päässyt fiilistelemään tulen lämpöön saatika sitten paistamaan iltapalaa. Oli kylmä ja pujahdin telttaani.
Kokemattomana telttailijana olin pystyttänyt telttani aivan väärään paikkaan. Yöllä tuuli oli puhaltanut järveltä tosi voimakkaasti ja heräsin aamulla kurkkukipuun. Siinä sitten kömmin kaikki mahdolliset mukana ottamat vaatteeni päällä teltasta ulos. Avasin keksipaketin ja rupesin ihettelemään. HEH :D. Siinä vaiheessa ajattelin, ettei minusta mitään primitiivistä selviytyjää tulisi, tai siis ainakin se olisi todella kovan työn takana. Kasvatuksenkin olisi täytynyt olla sen mukaista. Todella mielenkiintoista tässä ''seikkailussa'' oli se, että se on jäänyt kirkkaimpana asiana muistiini, kuin mikään tähän mennessä kokemani tapahtuma. Seurasin vaistojani ja päädyin tuolle retkelle. Myöhemmin soudin takaisin mökille, heitin rinkan selkään ja polkasin himaan.
Marraskuussa sairastuin psykoosiin ja jouduin suljetulle osastolle. Tai psykoosina tämä omituinen käyttäytymiseni minulle selitetään. Eipä tuo psykiatria sen enempää osaa asiaan mitään tieteellisiä perusteluja antaa. Pillerit vaan poskeen ja ongelma ohi. Olin vanhempieni mukaan käynyt kierroksilla ja käyttäytynyt omituisesti. Puheeni olivat sairaskertomuksen mukaan paranoidistasoista. Minua haastateltiin siellä sairaalassa ja jossakin kyselyssä kysyttiin viime vuoden aikaisia tapahtumia. Tietty mulle pompahti tämä kirjoittamani ''seikkailu'' mieleeni ja kerroin sen yksityiskohtia myöten omahoitajalleni. Myöhemmin minulle kerrottiin, että tämä spontaaninen pyöräilyreissuni oli ollut psykoottista käyttäytymistä. Oon aika ulappalla, enkä todellakaan tiedä enää kehen uskoa ja mitä ajatella tästä maailmasta. Sitä tulee nykyään löhöiltyä himassa syödessä karkkia ja kaivaessa persettä vaan kaiket päivät. Nautin mietiskelystä ja teen sitä entistä enemmän. Se lääkehuuruissa poikkoilu oli muuten ihan hirveätä aikaa, mutta onneksi en muista siitä ajasta paljoakaan.
Kirjoitustani elävöittääkseni jakaisin mielelläni ''psykoosihuuruissa'' kuvaamani videon. :) Elkää välittäkö totisesta ilmeestäni, se kuuluu homman henkeen! http://www.youtube.com/watch?v=M3hHf2jQkYc - dfdffdfd
Mashulainen kirjoitti:
Olipas mainio kirjoitus. Minulla ei paljonkaan elämänkokemusta ole, mutta olen tähän astisissa ajatuksissani päätynyt samaan lopputulokseen kuin sinä nimimerkillä ''elämän tarkoitus''. Harmi sinänsä.
Minua vaivaa eräs asia ja olen pahoillani siitä, etten osaa antaa sinulle JChi mitään vinkkejä tilanteesi parantamiseen. Haluaisin jakaa teille erään tarinan. Nimimerkillä ''elämän tarkoitus'' mainitsemasi selviytymistaidot rupesivat jostain syystä kiehtomaan meikäläistä tässä murrosiän loppusuoralla. Aloin myös kehittämään fyysistä kuntoani niin autuaasti, etten sitä ikinä unohda. Voisikohan se olla jokin luonnollinen vietti ja liekö sattumaa, että juuri murrosiän loppuvaiheilla tämmöinen halu heräsi minussa? Nooh, mutta asiaan. Väsäsin viime kesänä tulta primitiivisin menetelmin. Se oli mielettömän kiehtovaa, opettavaista ja palkitsevaa touhua. Sen innoittamana lähdin spontaanisti rinkka selässä pyörällä mökille ja soudin lähistöllä olevalle saarelle. Olin ottanut narun ja puukon ainoaksi tulentekovälineeksi mukaani. Rantauduttuaani keräsin ja valmistin tulentekovälineeni. Saaresta hyvän paikan löydettyäni onnistuin saamaan tulen aikaan ensimmäisellä yrittämällä. Siinä sitten rinta rottingilla keitin mukaan ottamani hernekeitot ja kirosin sitä, etten itse kykene pyydystämään ruokaani. Telttakin on muovia, perkele. Tuli vieressäni karkoitti hyttyset nuotion ympäristöstä ja hehkui ihanaa lämpöä.
Eipä siinä mitään, lähdin soutelemaan ja tulin myöhemmin illalla takaisin, laitoin telttani pystyyn ja rupesin taas hankaamaan kalikoita yhteen. Siinä muutama kirosana taisi päästä kun kalikat eivät meinanneetkaan syttyä ei sitten millään.Vedin tekemääni jousisysteemiä kaikin voimin edestakaisin hyttysten ollessa kimpussani. En onnistunut, raivostuin ja heitin kalikkani puskaan. En päässyt fiilistelemään tulen lämpöön saatika sitten paistamaan iltapalaa. Oli kylmä ja pujahdin telttaani.
Kokemattomana telttailijana olin pystyttänyt telttani aivan väärään paikkaan. Yöllä tuuli oli puhaltanut järveltä tosi voimakkaasti ja heräsin aamulla kurkkukipuun. Siinä sitten kömmin kaikki mahdolliset mukana ottamat vaatteeni päällä teltasta ulos. Avasin keksipaketin ja rupesin ihettelemään. HEH :D. Siinä vaiheessa ajattelin, ettei minusta mitään primitiivistä selviytyjää tulisi, tai siis ainakin se olisi todella kovan työn takana. Kasvatuksenkin olisi täytynyt olla sen mukaista. Todella mielenkiintoista tässä ''seikkailussa'' oli se, että se on jäänyt kirkkaimpana asiana muistiini, kuin mikään tähän mennessä kokemani tapahtuma. Seurasin vaistojani ja päädyin tuolle retkelle. Myöhemmin soudin takaisin mökille, heitin rinkan selkään ja polkasin himaan.
Marraskuussa sairastuin psykoosiin ja jouduin suljetulle osastolle. Tai psykoosina tämä omituinen käyttäytymiseni minulle selitetään. Eipä tuo psykiatria sen enempää osaa asiaan mitään tieteellisiä perusteluja antaa. Pillerit vaan poskeen ja ongelma ohi. Olin vanhempieni mukaan käynyt kierroksilla ja käyttäytynyt omituisesti. Puheeni olivat sairaskertomuksen mukaan paranoidistasoista. Minua haastateltiin siellä sairaalassa ja jossakin kyselyssä kysyttiin viime vuoden aikaisia tapahtumia. Tietty mulle pompahti tämä kirjoittamani ''seikkailu'' mieleeni ja kerroin sen yksityiskohtia myöten omahoitajalleni. Myöhemmin minulle kerrottiin, että tämä spontaaninen pyöräilyreissuni oli ollut psykoottista käyttäytymistä. Oon aika ulappalla, enkä todellakaan tiedä enää kehen uskoa ja mitä ajatella tästä maailmasta. Sitä tulee nykyään löhöiltyä himassa syödessä karkkia ja kaivaessa persettä vaan kaiket päivät. Nautin mietiskelystä ja teen sitä entistä enemmän. Se lääkehuuruissa poikkoilu oli muuten ihan hirveätä aikaa, mutta onneksi en muista siitä ajasta paljoakaan.
Kirjoitustani elävöittääkseni jakaisin mielelläni ''psykoosihuuruissa'' kuvaamani videon. :) Elkää välittäkö totisesta ilmeestäni, se kuuluu homman henkeen! http://www.youtube.com/watch?v=M3hHf2jQkYcEi kai tuo kokemus nyt ainoastaan riittänyt psykoosin syyksi, koska eihän se nyt millään tavalla psykoottiselta vaikuta. Pieni irtiotto ja omien rajojen kokeilua, thats it.
- Jatka etsintää
Mashulainen kirjoitti:
Olipas mainio kirjoitus. Minulla ei paljonkaan elämänkokemusta ole, mutta olen tähän astisissa ajatuksissani päätynyt samaan lopputulokseen kuin sinä nimimerkillä ''elämän tarkoitus''. Harmi sinänsä.
Minua vaivaa eräs asia ja olen pahoillani siitä, etten osaa antaa sinulle JChi mitään vinkkejä tilanteesi parantamiseen. Haluaisin jakaa teille erään tarinan. Nimimerkillä ''elämän tarkoitus'' mainitsemasi selviytymistaidot rupesivat jostain syystä kiehtomaan meikäläistä tässä murrosiän loppusuoralla. Aloin myös kehittämään fyysistä kuntoani niin autuaasti, etten sitä ikinä unohda. Voisikohan se olla jokin luonnollinen vietti ja liekö sattumaa, että juuri murrosiän loppuvaiheilla tämmöinen halu heräsi minussa? Nooh, mutta asiaan. Väsäsin viime kesänä tulta primitiivisin menetelmin. Se oli mielettömän kiehtovaa, opettavaista ja palkitsevaa touhua. Sen innoittamana lähdin spontaanisti rinkka selässä pyörällä mökille ja soudin lähistöllä olevalle saarelle. Olin ottanut narun ja puukon ainoaksi tulentekovälineeksi mukaani. Rantauduttuaani keräsin ja valmistin tulentekovälineeni. Saaresta hyvän paikan löydettyäni onnistuin saamaan tulen aikaan ensimmäisellä yrittämällä. Siinä sitten rinta rottingilla keitin mukaan ottamani hernekeitot ja kirosin sitä, etten itse kykene pyydystämään ruokaani. Telttakin on muovia, perkele. Tuli vieressäni karkoitti hyttyset nuotion ympäristöstä ja hehkui ihanaa lämpöä.
Eipä siinä mitään, lähdin soutelemaan ja tulin myöhemmin illalla takaisin, laitoin telttani pystyyn ja rupesin taas hankaamaan kalikoita yhteen. Siinä muutama kirosana taisi päästä kun kalikat eivät meinanneetkaan syttyä ei sitten millään.Vedin tekemääni jousisysteemiä kaikin voimin edestakaisin hyttysten ollessa kimpussani. En onnistunut, raivostuin ja heitin kalikkani puskaan. En päässyt fiilistelemään tulen lämpöön saatika sitten paistamaan iltapalaa. Oli kylmä ja pujahdin telttaani.
Kokemattomana telttailijana olin pystyttänyt telttani aivan väärään paikkaan. Yöllä tuuli oli puhaltanut järveltä tosi voimakkaasti ja heräsin aamulla kurkkukipuun. Siinä sitten kömmin kaikki mahdolliset mukana ottamat vaatteeni päällä teltasta ulos. Avasin keksipaketin ja rupesin ihettelemään. HEH :D. Siinä vaiheessa ajattelin, ettei minusta mitään primitiivistä selviytyjää tulisi, tai siis ainakin se olisi todella kovan työn takana. Kasvatuksenkin olisi täytynyt olla sen mukaista. Todella mielenkiintoista tässä ''seikkailussa'' oli se, että se on jäänyt kirkkaimpana asiana muistiini, kuin mikään tähän mennessä kokemani tapahtuma. Seurasin vaistojani ja päädyin tuolle retkelle. Myöhemmin soudin takaisin mökille, heitin rinkan selkään ja polkasin himaan.
Marraskuussa sairastuin psykoosiin ja jouduin suljetulle osastolle. Tai psykoosina tämä omituinen käyttäytymiseni minulle selitetään. Eipä tuo psykiatria sen enempää osaa asiaan mitään tieteellisiä perusteluja antaa. Pillerit vaan poskeen ja ongelma ohi. Olin vanhempieni mukaan käynyt kierroksilla ja käyttäytynyt omituisesti. Puheeni olivat sairaskertomuksen mukaan paranoidistasoista. Minua haastateltiin siellä sairaalassa ja jossakin kyselyssä kysyttiin viime vuoden aikaisia tapahtumia. Tietty mulle pompahti tämä kirjoittamani ''seikkailu'' mieleeni ja kerroin sen yksityiskohtia myöten omahoitajalleni. Myöhemmin minulle kerrottiin, että tämä spontaaninen pyöräilyreissuni oli ollut psykoottista käyttäytymistä. Oon aika ulappalla, enkä todellakaan tiedä enää kehen uskoa ja mitä ajatella tästä maailmasta. Sitä tulee nykyään löhöiltyä himassa syödessä karkkia ja kaivaessa persettä vaan kaiket päivät. Nautin mietiskelystä ja teen sitä entistä enemmän. Se lääkehuuruissa poikkoilu oli muuten ihan hirveätä aikaa, mutta onneksi en muista siitä ajasta paljoakaan.
Kirjoitustani elävöittääkseni jakaisin mielelläni ''psykoosihuuruissa'' kuvaamani videon. :) Elkää välittäkö totisesta ilmeestäni, se kuuluu homman henkeen! http://www.youtube.com/watch?v=M3hHf2jQkYc100 % hatunnosto, että uskallat laittaa videon, jossa näkyy oma naama. Itse koin psykoosin ja häpeän sitä jotenkin todella paljon. Aion piilotella sitä viimeiseen asti. Kerron siitä korkeintaan siinä vaiheessa, että minulla jossain vaiheessa menee todella hyvin ja siitä on kulunut reilusti aikaa. Lähimmille kavereile voisin ehkä kertoakkin siitä, mutta kun kaverit puhuu keskenään yhteisistä tutuista jne. niin ne jutut vaan puolivahingossa leviää siitä.
Ja vielä tohon tarkoituksettomuuteen jota tunnet. Kehotan, että jatkat etsimistä, että löydät elämäntavan, harrastuksen, päämäärän tai jonkun johon tunnet intohimoa ja mikä oikesti tuntuu merkitykselliseltä ja hyvältä. Itselläni on todella vaikeinakin hetkinä ollut se plussa, että olen hyvin kunnianhimoinen, haluan tietää ja oppia asioita, nähdä maailmaa jne. Vaikka mitään suurempaa merkitystä ei olisikaan elämällä, niin tällaiset tavoitteet pitävät elämän syrjässä kiinni. - Tynnyri-Eikka
Mashulainen kirjoitti:
Olipas mainio kirjoitus. Minulla ei paljonkaan elämänkokemusta ole, mutta olen tähän astisissa ajatuksissani päätynyt samaan lopputulokseen kuin sinä nimimerkillä ''elämän tarkoitus''. Harmi sinänsä.
Minua vaivaa eräs asia ja olen pahoillani siitä, etten osaa antaa sinulle JChi mitään vinkkejä tilanteesi parantamiseen. Haluaisin jakaa teille erään tarinan. Nimimerkillä ''elämän tarkoitus'' mainitsemasi selviytymistaidot rupesivat jostain syystä kiehtomaan meikäläistä tässä murrosiän loppusuoralla. Aloin myös kehittämään fyysistä kuntoani niin autuaasti, etten sitä ikinä unohda. Voisikohan se olla jokin luonnollinen vietti ja liekö sattumaa, että juuri murrosiän loppuvaiheilla tämmöinen halu heräsi minussa? Nooh, mutta asiaan. Väsäsin viime kesänä tulta primitiivisin menetelmin. Se oli mielettömän kiehtovaa, opettavaista ja palkitsevaa touhua. Sen innoittamana lähdin spontaanisti rinkka selässä pyörällä mökille ja soudin lähistöllä olevalle saarelle. Olin ottanut narun ja puukon ainoaksi tulentekovälineeksi mukaani. Rantauduttuaani keräsin ja valmistin tulentekovälineeni. Saaresta hyvän paikan löydettyäni onnistuin saamaan tulen aikaan ensimmäisellä yrittämällä. Siinä sitten rinta rottingilla keitin mukaan ottamani hernekeitot ja kirosin sitä, etten itse kykene pyydystämään ruokaani. Telttakin on muovia, perkele. Tuli vieressäni karkoitti hyttyset nuotion ympäristöstä ja hehkui ihanaa lämpöä.
Eipä siinä mitään, lähdin soutelemaan ja tulin myöhemmin illalla takaisin, laitoin telttani pystyyn ja rupesin taas hankaamaan kalikoita yhteen. Siinä muutama kirosana taisi päästä kun kalikat eivät meinanneetkaan syttyä ei sitten millään.Vedin tekemääni jousisysteemiä kaikin voimin edestakaisin hyttysten ollessa kimpussani. En onnistunut, raivostuin ja heitin kalikkani puskaan. En päässyt fiilistelemään tulen lämpöön saatika sitten paistamaan iltapalaa. Oli kylmä ja pujahdin telttaani.
Kokemattomana telttailijana olin pystyttänyt telttani aivan väärään paikkaan. Yöllä tuuli oli puhaltanut järveltä tosi voimakkaasti ja heräsin aamulla kurkkukipuun. Siinä sitten kömmin kaikki mahdolliset mukana ottamat vaatteeni päällä teltasta ulos. Avasin keksipaketin ja rupesin ihettelemään. HEH :D. Siinä vaiheessa ajattelin, ettei minusta mitään primitiivistä selviytyjää tulisi, tai siis ainakin se olisi todella kovan työn takana. Kasvatuksenkin olisi täytynyt olla sen mukaista. Todella mielenkiintoista tässä ''seikkailussa'' oli se, että se on jäänyt kirkkaimpana asiana muistiini, kuin mikään tähän mennessä kokemani tapahtuma. Seurasin vaistojani ja päädyin tuolle retkelle. Myöhemmin soudin takaisin mökille, heitin rinkan selkään ja polkasin himaan.
Marraskuussa sairastuin psykoosiin ja jouduin suljetulle osastolle. Tai psykoosina tämä omituinen käyttäytymiseni minulle selitetään. Eipä tuo psykiatria sen enempää osaa asiaan mitään tieteellisiä perusteluja antaa. Pillerit vaan poskeen ja ongelma ohi. Olin vanhempieni mukaan käynyt kierroksilla ja käyttäytynyt omituisesti. Puheeni olivat sairaskertomuksen mukaan paranoidistasoista. Minua haastateltiin siellä sairaalassa ja jossakin kyselyssä kysyttiin viime vuoden aikaisia tapahtumia. Tietty mulle pompahti tämä kirjoittamani ''seikkailu'' mieleeni ja kerroin sen yksityiskohtia myöten omahoitajalleni. Myöhemmin minulle kerrottiin, että tämä spontaaninen pyöräilyreissuni oli ollut psykoottista käyttäytymistä. Oon aika ulappalla, enkä todellakaan tiedä enää kehen uskoa ja mitä ajatella tästä maailmasta. Sitä tulee nykyään löhöiltyä himassa syödessä karkkia ja kaivaessa persettä vaan kaiket päivät. Nautin mietiskelystä ja teen sitä entistä enemmän. Se lääkehuuruissa poikkoilu oli muuten ihan hirveätä aikaa, mutta onneksi en muista siitä ajasta paljoakaan.
Kirjoitustani elävöittääkseni jakaisin mielelläni ''psykoosihuuruissa'' kuvaamani videon. :) Elkää välittäkö totisesta ilmeestäni, se kuuluu homman henkeen! http://www.youtube.com/watch?v=M3hHf2jQkYcKirjoitit täyttä asiaa, Mashulainen. Oikeaa tekstiä todellakin. Ja olipa muuten hieno video tuo Fire making. Täytyypä ensi kesänä kokeilla tulentekoa noin, itsekin liikuskelen järvillä ja muutenkin luonnossa vaeltelen.
Kyllä se näin on, ettei nykymaailmassa tiedä keihin sitä uskoo. Kai se on pääasia, että uskoo ainakin itseensä. - MErdeer
Mashulainen kirjoitti:
Olipas mainio kirjoitus. Minulla ei paljonkaan elämänkokemusta ole, mutta olen tähän astisissa ajatuksissani päätynyt samaan lopputulokseen kuin sinä nimimerkillä ''elämän tarkoitus''. Harmi sinänsä.
Minua vaivaa eräs asia ja olen pahoillani siitä, etten osaa antaa sinulle JChi mitään vinkkejä tilanteesi parantamiseen. Haluaisin jakaa teille erään tarinan. Nimimerkillä ''elämän tarkoitus'' mainitsemasi selviytymistaidot rupesivat jostain syystä kiehtomaan meikäläistä tässä murrosiän loppusuoralla. Aloin myös kehittämään fyysistä kuntoani niin autuaasti, etten sitä ikinä unohda. Voisikohan se olla jokin luonnollinen vietti ja liekö sattumaa, että juuri murrosiän loppuvaiheilla tämmöinen halu heräsi minussa? Nooh, mutta asiaan. Väsäsin viime kesänä tulta primitiivisin menetelmin. Se oli mielettömän kiehtovaa, opettavaista ja palkitsevaa touhua. Sen innoittamana lähdin spontaanisti rinkka selässä pyörällä mökille ja soudin lähistöllä olevalle saarelle. Olin ottanut narun ja puukon ainoaksi tulentekovälineeksi mukaani. Rantauduttuaani keräsin ja valmistin tulentekovälineeni. Saaresta hyvän paikan löydettyäni onnistuin saamaan tulen aikaan ensimmäisellä yrittämällä. Siinä sitten rinta rottingilla keitin mukaan ottamani hernekeitot ja kirosin sitä, etten itse kykene pyydystämään ruokaani. Telttakin on muovia, perkele. Tuli vieressäni karkoitti hyttyset nuotion ympäristöstä ja hehkui ihanaa lämpöä.
Eipä siinä mitään, lähdin soutelemaan ja tulin myöhemmin illalla takaisin, laitoin telttani pystyyn ja rupesin taas hankaamaan kalikoita yhteen. Siinä muutama kirosana taisi päästä kun kalikat eivät meinanneetkaan syttyä ei sitten millään.Vedin tekemääni jousisysteemiä kaikin voimin edestakaisin hyttysten ollessa kimpussani. En onnistunut, raivostuin ja heitin kalikkani puskaan. En päässyt fiilistelemään tulen lämpöön saatika sitten paistamaan iltapalaa. Oli kylmä ja pujahdin telttaani.
Kokemattomana telttailijana olin pystyttänyt telttani aivan väärään paikkaan. Yöllä tuuli oli puhaltanut järveltä tosi voimakkaasti ja heräsin aamulla kurkkukipuun. Siinä sitten kömmin kaikki mahdolliset mukana ottamat vaatteeni päällä teltasta ulos. Avasin keksipaketin ja rupesin ihettelemään. HEH :D. Siinä vaiheessa ajattelin, ettei minusta mitään primitiivistä selviytyjää tulisi, tai siis ainakin se olisi todella kovan työn takana. Kasvatuksenkin olisi täytynyt olla sen mukaista. Todella mielenkiintoista tässä ''seikkailussa'' oli se, että se on jäänyt kirkkaimpana asiana muistiini, kuin mikään tähän mennessä kokemani tapahtuma. Seurasin vaistojani ja päädyin tuolle retkelle. Myöhemmin soudin takaisin mökille, heitin rinkan selkään ja polkasin himaan.
Marraskuussa sairastuin psykoosiin ja jouduin suljetulle osastolle. Tai psykoosina tämä omituinen käyttäytymiseni minulle selitetään. Eipä tuo psykiatria sen enempää osaa asiaan mitään tieteellisiä perusteluja antaa. Pillerit vaan poskeen ja ongelma ohi. Olin vanhempieni mukaan käynyt kierroksilla ja käyttäytynyt omituisesti. Puheeni olivat sairaskertomuksen mukaan paranoidistasoista. Minua haastateltiin siellä sairaalassa ja jossakin kyselyssä kysyttiin viime vuoden aikaisia tapahtumia. Tietty mulle pompahti tämä kirjoittamani ''seikkailu'' mieleeni ja kerroin sen yksityiskohtia myöten omahoitajalleni. Myöhemmin minulle kerrottiin, että tämä spontaaninen pyöräilyreissuni oli ollut psykoottista käyttäytymistä. Oon aika ulappalla, enkä todellakaan tiedä enää kehen uskoa ja mitä ajatella tästä maailmasta. Sitä tulee nykyään löhöiltyä himassa syödessä karkkia ja kaivaessa persettä vaan kaiket päivät. Nautin mietiskelystä ja teen sitä entistä enemmän. Se lääkehuuruissa poikkoilu oli muuten ihan hirveätä aikaa, mutta onneksi en muista siitä ajasta paljoakaan.
Kirjoitustani elävöittääkseni jakaisin mielelläni ''psykoosihuuruissa'' kuvaamani videon. :) Elkää välittäkö totisesta ilmeestäni, se kuuluu homman henkeen! http://www.youtube.com/watch?v=M3hHf2jQkYcHeeeei!! Tosi hienosti sytytetty tuli :D
Jos satut tätä ketjua vielä lukemaan, niin ilmoittele itsestäsi. Haluaisin kirjoitella sinulle.
- oppia ikä kaikki
Elämässä on kolikolla myös toinen puoli. Onnelliseen elämään riittää hvyin myös se kultianen keskitie. Tottakai jos on töissä niin on vastuullistga ja oikein tehdä töitä ja palvella niin hyvin kuin pystyy, mutta on myös lupa epäonnistua ja tehdä virheitä. Jos kaikki ajattelisivat kuin sinä, tämä hommahan olisi kuin vain yhtä kilpajuoksua kaikki pyrkisivät vain olemaan se, number one ja pitäis henkilökohtaisessakin elämässä ylittää aina itsensä.
Jospa sinut on nyt pysäytetty tarkistamaan suuntaa. Alkoholi ja päihteet on hyvä jättää laskuista pois. Opettele nyt ottamaan asioita rennommin. Saat kyllä uuden työpaikan ja kun asenteisiisi tulee lupsakkuutta ja armollisuutta niin sinussa näkee toinenkin aitoa ihmisyyttä ja voit huomata olevasi jopa jonkun kaverikin.- elämän tarkoitus
"mutta on myös lupa epäonnistua ja tehdä virheitä. "
- JChi
Kappas. Tänne on jotkut vaivautuneet vastaamaankin jotain siitä huolimatta, että melkoinen suoraan asiaan menevä rykäisy tuli kirjoitettua.
Periaatteessa kyse ei ole siitä ettenkö selviäisi niistä haasteista mitä eteeni heitetään, vaan turhaudun siihen, ettei mikään niistä haasteista ole merkityksellisiä. Minusta tuntuu ja on aina tuntunut, että jos tietäisin mikä päämääräni olisi, niin olisin valmis tekemään ihan mitä tahansa sen eteen, mutta en vaan yksinkertaisesti tiedä mikä se on. Ikävuodet lisääntyy ja turhautuminen oman elämän hukkaanheittämiseen lisääntyy niiden myötä aina enemmän. Kysymys kai loppujenlopuksi on päätöksenteon vaikeudesta. En tiedä, mihin suuntaan elämässä tulisi mennä. Haluaisin olla paras jossain. En vaan tiedä, että missä. Vihaan itseäni sen vuoksi, että olen tuhlannut elämäni enkä ole pystynyt selvittämään missä voisin olla lahjakas. Yksi asia tässä vaiheessa ainakin on varmaa. 25-vuotiaana olen jo liian vanha olemaan mikään lapsinero ja jos en vielä tässäkään vaiheessa tiedä mikä minut elämässäni onnelliseksi tekee, niin tuskinpa tulen koskaan tietämäänkään.
Kaikki mitä halusin, oli osoittaa vanhemmilleni, entisille ja nykyisille ystäville ja kaikille muillekin ympärillä oleville, että he olivat väärässä suhteeni, että en olekaan häviäjä. Vai olenko sittenkin? En vaan halua suostua hyväksymään tuota niin kauan kuin henki pihisee. - Mashulainen
JChi kirjoitti:
Kappas. Tänne on jotkut vaivautuneet vastaamaankin jotain siitä huolimatta, että melkoinen suoraan asiaan menevä rykäisy tuli kirjoitettua.
Periaatteessa kyse ei ole siitä ettenkö selviäisi niistä haasteista mitä eteeni heitetään, vaan turhaudun siihen, ettei mikään niistä haasteista ole merkityksellisiä. Minusta tuntuu ja on aina tuntunut, että jos tietäisin mikä päämääräni olisi, niin olisin valmis tekemään ihan mitä tahansa sen eteen, mutta en vaan yksinkertaisesti tiedä mikä se on. Ikävuodet lisääntyy ja turhautuminen oman elämän hukkaanheittämiseen lisääntyy niiden myötä aina enemmän. Kysymys kai loppujenlopuksi on päätöksenteon vaikeudesta. En tiedä, mihin suuntaan elämässä tulisi mennä. Haluaisin olla paras jossain. En vaan tiedä, että missä. Vihaan itseäni sen vuoksi, että olen tuhlannut elämäni enkä ole pystynyt selvittämään missä voisin olla lahjakas. Yksi asia tässä vaiheessa ainakin on varmaa. 25-vuotiaana olen jo liian vanha olemaan mikään lapsinero ja jos en vielä tässäkään vaiheessa tiedä mikä minut elämässäni onnelliseksi tekee, niin tuskinpa tulen koskaan tietämäänkään.
Kaikki mitä halusin, oli osoittaa vanhemmilleni, entisille ja nykyisille ystäville ja kaikille muillekin ympärillä oleville, että he olivat väärässä suhteeni, että en olekaan häviäjä. Vai olenko sittenkin? En vaan halua suostua hyväksymään tuota niin kauan kuin henki pihisee.Samaistun sinuun. Minua kiinnostaisi tietää, miten olet tähän astisessa elämässäsi pujotellut. Miten olet esimerkiksi kouluttautunut?
Itselläni on myös ollut taipumus tuohon menestymiseen ja muille ihmisille ''näyttämiseen''. On tullut puskettua koulumaailmassa menemään menestystä tavoitellen ja väännettyä Rubiikin kuutiota ynnä muita härpäkkeitä juuri tämä ''näyttäminen'', muille todistaminen ja ''elämässä menestyminen'' motiivina. Myöhemmin olen stigmatisoitu mielisairaaksi ja polttomerkki otsassa elän yhä edelleen.
Oma mielipiteeni tuosta ''rykäisystäsi'' : Mitäpä sitä turhaan asioita kiertelemään kun täällä internetissä kirjoitellaan. Täällä kun on taipumus noiden sosiaalisten normien sivuun siirtymiseen. Elämäähän tämä Internetissä seikkaileminenkin on, mutta täysin eri kategoriassa.
Nostan muuten hattua, että olet pitänyt isesi fyysisessä kunnossa. Itse en ole siihen puoleen vuoteen pystynyt.
- 3+7
"Periaatteessa kyse ei ole siitä ettenkö selviäisi niistä haasteista mitä eteeni heitetään, vaan turhaudun siihen, ettei mikään niistä haasteista ole merkityksellisiä. Minusta tuntuu ja on aina tuntunut, että jos tietäisin mikä päämääräni olisi, niin olisin valmis tekemään ihan mitä tahansa sen eteen, mutta en vaan yksinkertaisesti tiedä mikä se on."
The story of my life... Enää en jaksa edes yrittää kunnolla, vaan kunhan jotenkin selviän niin voin jatkaa tätä merkityksetöntä olemassaoloa. :D Epäonnistuminen olisi varmaan se viimeinen pisara, jonka saavuttaminen olisi tässä vaiheessa jopa ihan houkuttelevaa. Ei tarvisi enää edes yrittää.
Kylläpä kuulostan angstilta. - wrgtewrbv
Egon nitistäminen hiljaisemmaksi ja sen jälkeen asioiden katselu uudesta perspektiivistä.
- Keissa
Voin käyllä saada jälleen vihaisiakin kommentteja mutta jokaisella kai on oikeus vastata hekilökohtaisesti oman onnensa perusteista. Minun onneni ydin on usko ja vakaumus, että olen täällä Jumalan luomana ja olemassaolollani on tietty iankaikkinen suunnitelma ja tarkoitus. Saan olla ihan sellainen persoona kuin olen myös vajavainen. Elämä on ollut alusta alkaen täynnä koetuksia ja lapsuuskaan ei ole ollut helppo, mutta olen oppinut ymmärtämään ihmisyyttä syvällisemmin ei vain pintaraapaisua jostain kermakakun koristeesta. Uskon, että kukaan ei tule onnelliseksi eläessään itsekkäästi vain omaa napaansa kiillottaen. Jos ihminen on syvästi rikkinäinen ja sen vuoksi masentunut, tulee ensin eheytyä ja saada itsensä sutkoht kuntoon ja sitten voi alkaa pohtia, miksi elää ja mitä varten. Jos sen ymmärtämien että olen ainutlaatuinen yksilö maailmankaikkeudessa antaa kipinän elää. Onnellisuuteen kuuluu myös halu palvella ja varjella kaikkea Luojan luomaa: Häntä itseään, lähimmäisiä; lähellä tai kaukaa, luontoa ja iloita siitä mitä tekee, rakastaa saada rakkautta.
Minulle tuottaa iloa esim. kun käytän jotain heikkokuntoista sairasta tai vanhusta jossain tilaisuudessa, avustan jotain köyhän maan lasta, jotta hän saa käydä koulua. Omaksi iloksi riittää kuunnella hyvää musiiikkia saunoa pitkään ja rentouttavasti työviikon jälkeen.... - Kaneli
Keissa kirjoitti:
Voin käyllä saada jälleen vihaisiakin kommentteja mutta jokaisella kai on oikeus vastata hekilökohtaisesti oman onnensa perusteista. Minun onneni ydin on usko ja vakaumus, että olen täällä Jumalan luomana ja olemassaolollani on tietty iankaikkinen suunnitelma ja tarkoitus. Saan olla ihan sellainen persoona kuin olen myös vajavainen. Elämä on ollut alusta alkaen täynnä koetuksia ja lapsuuskaan ei ole ollut helppo, mutta olen oppinut ymmärtämään ihmisyyttä syvällisemmin ei vain pintaraapaisua jostain kermakakun koristeesta. Uskon, että kukaan ei tule onnelliseksi eläessään itsekkäästi vain omaa napaansa kiillottaen. Jos ihminen on syvästi rikkinäinen ja sen vuoksi masentunut, tulee ensin eheytyä ja saada itsensä sutkoht kuntoon ja sitten voi alkaa pohtia, miksi elää ja mitä varten. Jos sen ymmärtämien että olen ainutlaatuinen yksilö maailmankaikkeudessa antaa kipinän elää. Onnellisuuteen kuuluu myös halu palvella ja varjella kaikkea Luojan luomaa: Häntä itseään, lähimmäisiä; lähellä tai kaukaa, luontoa ja iloita siitä mitä tekee, rakastaa saada rakkautta.
Minulle tuottaa iloa esim. kun käytän jotain heikkokuntoista sairasta tai vanhusta jossain tilaisuudessa, avustan jotain köyhän maan lasta, jotta hän saa käydä koulua. Omaksi iloksi riittää kuunnella hyvää musiiikkia saunoa pitkään ja rentouttavasti työviikon jälkeen....Moi Keissa,
kirjoitat lämpimästi ja antaen hyviä ajatuksia kaikille ketkä kokevat henkistä kärsimystä. Musta on henk. koht. melko kehno ajatus jos kaiken voi perustaa ja perustella vain yhdestä näkökulmasta. Olen syvästi hengellinen ihmisinen mutten allekirjoita vain yhtä uskontoa koska ne ovat loppupelissä vain ihmisten tulkintoja. Ei tartuta tähän kuitenkaan:).
Kysyisinkin sulta Keissa, että MIKSI kristinuskon Jla ottaa pois kaikkein rakkaimman asian joltain ihmiseltä? Sellaiselta joka nousi lapsuuden ka nuoruuden maanpäälisen helvetin jälkeen ns jaloilleen, rakasti elämäänsä ja menestyi. Kunnes hänen rakkain asiansa vietiin pois ja nyt sama henkilö haluaa vain kuolla.
Tää on toki iänikuinen kysymys, mutta kysynkin sun mieliåidettä tähän kun olet näkemyksessäsi niin, sanotaanko äänekäs. Kaikkea hyvää :)
- onnen onkija
Samaistun aloittajaan. Olen paljolti täydellisyyden tavoittelija ja yritän auttaa mahdollisimman paljon muita kanssaihmisiä.
Olen todennut sen, että vaikka yrittäsi kuinka paljon, se ei tunnu koskaan riittävän. Aina on niitä, joita ei voi miellyttää ja asioita, jotka voisivat olla paremmin. Järkevintä lienee keskittyä siihen, että on itse tyytyväinen ja pystyy nauttimaan elämästä. Tämä ei tarkoita, ettei muista tarvitse välittää lainkaan. Itse pidän siitä, jos pystyn auttamaan jotakuta ja tekemään hänen päivästään hieman paremman. Siksi muiden auttaminen auttaa myös minua itseäni. Täytyy kuitenkin yrittää muistaa olla yliyrittämättä, koska silloin väsyy liikaa eikä pysty nauttimaan elämästään. Täytyisi yrittää keskittyä niihin asioihin joista pitää. Tärkeää olisi pystyä nauttimaan pienistäkin asioista (kuten vaikka auringon paisteesta tai sateen ropinasta).
Tietysti elämä on myös jatkuvaa kehittymistä ja elämän ongelmat auttavat kehittymään. Ehkä lopulta pystyy sisäistämään oman elämänsä tarkoituksen ja elämään sen mukaan =)
Eli onnen avaimet: ei yliyrittämistä-tee asiat niin, että olet itse tyytyväinen itseesi ja aikaansaannoksiisi, usko että vähemmän on riittävästi. tee työtä elääksesi, älä elä tehdäksesi työtä (tämä menetelmä toiminee 90% ihmisistä).keskity nauttimaan pienistäkin asioista. Elämään kuuluvat myös vastoinkäymiset-ota ne vastaan, selviydy parhaasi mukaan ja jatka elämää, älä jää murehtimaan..
Toivottavasti sain kirjoitettua ajatukseni ymmärrettävästi ja toivottavasti tästä on jotain hyötyä jollekulle. Itsestäni oli ainakin mukavaa törmätä täällä samalla tavalla ajatteleviin.
Valon pisaroita teille kaikille! - Merdeer
Tässä ihminen, joka lähti googlettamaan "turhautuminen elämään" hakusanoilla ja päätyi tähän ketjuun. Ehkäpä tämä on jo unohdettu ketju, mutta eihän sitä koskaan tiedä.
Mitään omaelämänkertaa en jaksa raapustaa. Sen kuitenkin sanon, että nuorempana olin tunnollinen, rehellinen, todellinen ihminen, joka ajatteli paljon, uskoi ihmisiin ja pyrki aina vilpittömästi hyvään. Sitten sairastuin johonkin epämääräiseen, jota jälkeen päin psykiatrian asiantuntija on kuvaillut psykoottiseksi ajanjaksoksi. Tuon henkisen romahtamisen myötä olen menettänyt uskoni ihmiskuntaan ja tylsistynyt niin maan perusteellisesti ettei mitään rajaa.
Niin kauan kun uskoin, elämälläni oli merkitys. Nykyään en usko edes lapsiin. AIkuiset ohjailee lapsia olemaan omanlaisiaan robotteja ja lapset luonnollisesti seuraavat vanhempiaan. Ihmiset jotka ovat herkkiä ja masentuvat, murehtivat hekin eniten sitä, että heistä tulee kakkosluokan kansalaisia ja jäävät kehityksen junasta. Syrjäytyneet nuoret toivovat mallielämää, työpaikkaa, parisuhdetta ja asuntolainaa.
Kaikki pyrkivät siihen yhteen samaan, tylsään päämäärään, joka on ällöttävän pinnallinen ja jossa ei ole mitään järkeä. Edes sairastuminen ei muuta ihmisen käsitystä. Mieluummin vihaavat omaa masennustaan tai mielensairauttaan kun muuttavat elämänsä kurssia sellaiseen suuntaan, etteivät sairastuisi.
Minun on vaikea uskoa, että tässä maailmassa olisi oikeita ihmisiä. Ne, jotka ovat oikeita ihmisiä elävät jossain Ahvenanmaalla erakkomökissä onnellista yksinäistä, josta kukaan ei heitä tavoita. Olisipa hienoa tavata ihminen, jolle raha ja maine ei ole kaikki kaikessa. Huomaan nimittäin itsekin luisuvani siihen samaan ajattelumalliin, johon kaikki ympärilläni tuntuu ajautuneen. Ja mitä enemmän huomaan ajautuvani siihen, sitä merkityksettömämmäksi ja tylsemmäksi tunnen elämäni.
Minä jollain tavalla uskon siihen, että yksikin ihminen voi saada muutoksen aikaan. Jos osaisi olla ihminen ihmiselle, voisi jossain yksilössä saada kipinän roihahtamaan. Mutta itse olen tilanteessa missä en enää osaa olla ihminen ihmiselle. Haluaisin kyllä, mutta, kuten itse olen asian kokenut, jännite on kadonnut. Asiaa kuvaa hyvin esimerkki, joka itselle tulee ensimmäisenä mieleen; olen kuin mustekynä, jossa ei ole jousta. Näyttää samalta ja on periaatteessa sama, mutta jännite on kadonnut, eikä enää toimi samalla tavalla.
No joo, siinä vähän minun mielenmaisemaa. Toivottavasti ketjuun kirjoitelleet käyvät vielä täällä lukemassa. Mielenkiintoisia ajatuksia oli erityisesti aloittajalla sekä tulentekijällä.- Merdeer
Sen haluan vielä sanoa, että eteen päin menemistä omalla kohdallani haittaa suunnan puuttuminen. Voisin alkaa ajatella asioita puhtaasti älyllä, mutta tiedän kokemuksesta senkin vaativan johtotähden. Jos Jumala on suunta, miksei hän voi ilmestyä ihmiselle joka tuota suuntaa vilpittömästi etsii? Onko olemassa Jumalaa? Mielestäni on pakko olla jonkinlainen älyä suurempi voima. Äly on vain työkalu, ei päämäärä sinäänsä.
Myös Keissan kirjoitus oli kiehtova. - Gjgj
Merdeer kirjoitti:
Sen haluan vielä sanoa, että eteen päin menemistä omalla kohdallani haittaa suunnan puuttuminen. Voisin alkaa ajatella asioita puhtaasti älyllä, mutta tiedän kokemuksesta senkin vaativan johtotähden. Jos Jumala on suunta, miksei hän voi ilmestyä ihmiselle joka tuota suuntaa vilpittömästi etsii? Onko olemassa Jumalaa? Mielestäni on pakko olla jonkinlainen älyä suurempi voima. Äly on vain työkalu, ei päämäärä sinäänsä.
Myös Keissan kirjoitus oli kiehtova.No enneunet voi olla viesti suunnasta ainakin mä koen näin
- Gjgj
Tai no vittu en minä tiedä
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Persujen mukaan rasismi on huumoria
Vaan kun koomikko kutsui Halla-ahoa fasistiksi, niin piti haastaa oikeuteen. Mihin se huumorinitaju yhtäkkiä hävisi? ⠀2686658Rasismia kaikkialla näkevät ovat Suomen tyhmimpiä ihmisiä
ja monillahan kuluu myös mielialalääkkeitä, eli päässä on ongelmia. Mutta he eivät tajua kuinka paljon ja ihan todellis2236229Ei kahta sanaa etteikö Petteri Orpo hyväksy rasismia
Koska jatkaa hallituksessa rasistisen perussuomalaisiksi itseään kutsuvan puolueen kanssa. Se on Petteri Orpon arvomaai385643Mitkäs nuorisoporukat ovat toisia nuoria ryöstelleet (selvää rassismia)
No poliisi kertoo, että maahanmuuttajataustaisia ovat, ja isot porukat sillä yhden suomalaisen uhrin kimpussa on ollut j1514978Pitkän linjan yritysjohtaja: Suomen tapahtumat eivät ole Aasian kärkiuutinen
Viimeaikaista kohua on käytetty sisäpoliittisena lyömäaseena, Thomas Zilliacus sanoo. – Koska asiaa kuitenkin kommentoi303785Hallitus on kaadettava ja Orpon on erottava
Mikään muu hallitus ei ole oman elämäni aikana tuhonnut näin paljon tämän maan taloutta ja työllisyyttä sekä suomen main1953719Lasse Lehtonen vaatii persuja pyytämään anteeksi aasialaisilta
Persut ova romahduttaneet Suomen maakuvan parissa päivässä negatiiviseksi rasismillaan ja se alkaa vaikuttamaan jo Suome1313445Demarit ovat oikeasti törppöjä eli heikkoälyisiä
ja todistavat sitä päivittäin täällä lapsellisilla jutuillaan. Kauheasti on hehkuttaneet kuinka demarien kannatus vaan43133HS 12/25 kysely: persut romahti, demarit raketoi
Kyyti on kylmää persuleirissä, saattaa vetää siellä silmätkin viirulleen. Sen sijaan SDP:n puoluetoimistolla voidaan pok333133Rasismi rapauttaa Suomen mainetta ja hallituksen hiljaisuus pahentaa vahinkoa
Finnairin viesti Japanista on pysäyttävä: suomalaisen politiikan rasismikohut heijastuvat suoraan matkustuspäätöksiin ja3322785