Ajattelin kirjoittaa tänne, vaikka en tiedä oikeastaan olenko niin masentunut... mutta jollain tapaa "oireeni" viittaavat siihen.
Ihmissuhteeni ovat melko kuolleita ja olen väsynyt maailmaan/ihmisiin ylipäätänsä. En jaksa solmia uusia ihmissuhteita, vaikka tiedän, että oma yksinäisyyteni/eristäytyneisyyteni on minusta itsestäni kiinni. Minua ei vaan kiinnosta. Minua ei kiinnosta mennä esim. kapakkaan iltaa istumaan jonkun hyvän tutun kanssa, jonka tunnenkin ja kenen kanssa ei niin tarvitse tehdä "töitä" tutustuakseen, vaan saa vain jutella. Minua ei kiinnosta sosiaalinen elämä.
Minulla olisi muutama ihminen, kenelle voisin puhua "ongelmistani", mutta minua ei kiinnosta puhua, koska minulla ei periaatteessa ole mitään puhuttavaa. Elämässäni ei tapahdu mitään hehkeää, en näe itseäni tai omaa elämääni arvossa pidettävänä. Aivan, kuin eläisin jonkun kuvun alla. En ole itsemurhatietoinen, tai itsetuhoinen, mutta välillä toivon, että voisin vain kadota. Että minua ei vaan enää 'jollain tapaa' ole. Olen nuori nainen, varmaan ihan nättikin. Fiksuksikin on kehuttu. Tiedän, että pitäisi elää... nähdä ja kokea. Nauttia elämästä. En vaan jaksa itse sitä tehdä, vaikka haluaisinkin.
Fyysisesti tunnen itseni väsyneeksi... enkä jaksa panostaa ulkonäkööni, muuta kuin pakolliset: suihkussa käynti ja puhtaat vaatteet. Sekin tuntuu niin pakkopullalle, kuten töissäkäyntikin... vihaan mennä töihin, sillä teen asiakaspalvelutyötä, mikä ei ole ihan minun juttuni, mutta teen kun on pakko. Silti työ on ainoa henkireikä, mikä saa minut tuntemaan itseni olemassa olevaksi. Jos en kävisi töissä, olisin luultavasti vain kotona sängyssä, syvällä peittojen alla.
Kaikkein eniten ärsyttää se tieto, että kaikkeen tuohon lääke ja vastaus löytyy itsestään minusta. Kukaan ei voi vaikuttaa elämääni, kuin minä. Siksi en usko psykologin auttavan asiaan yhtään sen paremmin, muuta kuin kuuntelemalla minua kyllä. No menisinkin mahdollisesti psykologille, mielellänikin, mutta harmi vaan, että se ei ole mitään hyväntekeväisyystouhua...
Takanani on riitaisa lapsuus, narsistinen/alkoholisoitunut isä ja henkisesti masentunut äitini. Vanhempien ero... koulussa koulukiusaaminen. Perheeni on se mikä on, olen ottanut siihen etäisyyttä, mikä on itse-asiassa parantanut välejämme. Huomaan kyllä olevani kaivattu ja sukulaiset muistavat kyllä. Se minulla ei ole ongelmana, olen vaan siinä iässä (20v), että vanhemmat ja perhe ei ole nyt se in juttu... nyt on in itsenäistyminen ja oman elämän rakentaminen.
Ikävä vaan, että en tunne näkeväni omaa elämääni missään. Mikä se on ja mistä sen voisi vaikka ostaa? Mahdollisuuksia on vaikka mihin ja tehdä vaikka mitä... mennä opiskelemaan jne. En vaan löydä sitä puhtia ja sisukkuutta, mitä mulla joskus aikasemmin oli.
Ihmissuhteeni ovat melko kuolleita ja olen väsynyt maailmaan/ihmisiin ylipäätänsä. En jaksa solmia uusia ihmissuhteita, vaikka tiedän, että oma yksinäisyyteni/eristäytyneisyyteni on minusta itsestäni kiinni. Minua ei vaan kiinnosta. Minua ei kiinnosta mennä esim. kapakkaan iltaa istumaan jonkun hyvän tutun kanssa, jonka tunnenkin ja kenen kanssa ei niin tarvitse tehdä "töitä" tutustuakseen, vaan saa vain jutella. Minua ei kiinnosta sosiaalinen elämä.
Minulla olisi muutama ihminen, kenelle voisin puhua "ongelmistani", mutta minua ei kiinnosta puhua, koska minulla ei periaatteessa ole mitään puhuttavaa. Elämässäni ei tapahdu mitään hehkeää, en näe itseäni tai omaa elämääni arvossa pidettävänä. Aivan, kuin eläisin jonkun kuvun alla. En ole itsemurhatietoinen, tai itsetuhoinen, mutta välillä toivon, että voisin vain kadota. Että minua ei vaan enää 'jollain tapaa' ole. Olen nuori nainen, varmaan ihan nättikin. Fiksuksikin on kehuttu. Tiedän, että pitäisi elää... nähdä ja kokea. Nauttia elämästä. En vaan jaksa itse sitä tehdä, vaikka haluaisinkin.
Fyysisesti tunnen itseni väsyneeksi... enkä jaksa panostaa ulkonäkööni, muuta kuin pakolliset: suihkussa käynti ja puhtaat vaatteet. Sekin tuntuu niin pakkopullalle, kuten töissäkäyntikin... vihaan mennä töihin, sillä teen asiakaspalvelutyötä, mikä ei ole ihan minun juttuni, mutta teen kun on pakko. Silti työ on ainoa henkireikä, mikä saa minut tuntemaan itseni olemassa olevaksi. Jos en kävisi töissä, olisin luultavasti vain kotona sängyssä, syvällä peittojen alla.
Kaikkein eniten ärsyttää se tieto, että kaikkeen tuohon lääke ja vastaus löytyy itsestään minusta. Kukaan ei voi vaikuttaa elämääni, kuin minä. Siksi en usko psykologin auttavan asiaan yhtään sen paremmin, muuta kuin kuuntelemalla minua kyllä. No menisinkin mahdollisesti psykologille, mielellänikin, mutta harmi vaan, että se ei ole mitään hyväntekeväisyystouhua...
Takanani on riitaisa lapsuus, narsistinen/alkoholisoitunut isä ja henkisesti masentunut äitini. Vanhempien ero... koulussa koulukiusaaminen. Perheeni on se mikä on, olen ottanut siihen etäisyyttä, mikä on itse-asiassa parantanut välejämme. Huomaan kyllä olevani kaivattu ja sukulaiset muistavat kyllä. Se minulla ei ole ongelmana, olen vaan siinä iässä (20v), että vanhemmat ja perhe ei ole nyt se in juttu... nyt on in itsenäistyminen ja oman elämän rakentaminen.
Ikävä vaan, että en tunne näkeväni omaa elämääni missään. Mikä se on ja mistä sen voisi vaikka ostaa? Mahdollisuuksia on vaikka mihin ja tehdä vaikka mitä... mennä opiskelemaan jne. En vaan löydä sitä puhtia ja sisukkuutta, mitä mulla joskus aikasemmin oli.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kyllä tuo masennukselta kulostaa (ainakin minun mielestäni). Minulla on samanlaisia ajatuksia ja tunteita ja minulle on diagnosoitu vakava masennus ja syön siihen lääkkeitä
Ymmärrät että vastuu elämästä on ihmisellä itsellä. Nin eihän se teraputtikaan voi muuta kuin auttaa asianomaisia löytämään niitä henkisä voimavaroja ja työkaluja ratkaista ristiriitojaan ja oivaltamaan uusia näkökulmia ja asenteita ym.
Ja misää sitten on sanottu, että pitäisi hirveästi suorittaa ja olla aina lettisuorana menossa. Kun tekee asikaspalvelutyötä niin se on haastavaa ja ihmisiä tapaa. Eri asai on sitten miten syvällistä tuolline tapaaminen on? Kyllä siinä on itse se antava osapuoli.
Se myös varmasti auttaa että ymmärrät vanhempiesi tllanteen ja hyväksyt heidät sellaisena kuin he ovat. Rakastat heitä ja he rakastavat sinua, mutta tuo heidän rikkinäsisyys tekee mahdottomaksi elää ja olla heidän kanssaan. Viisasta tunnistaa ongelma ja elää näin sovussa. Ei heitä voi miksikään muuttaa.
Jos on mahdollista niin voisko vaihtaa työpaikkaa. ja voit vielä opiskella. Sinulla on itsetuntokin tallella. Rumat koreilevatkin ulkoisesti: eikö niin.
Jospa alkaist pikkuhiljaa harrastamaan liikuntaa niin kuntokin alkaisi kohenemaan ja sillä on myös mieltä piristävä vaikutus. Älä vaadi ja puserra itseltä liikaa ...
kun puhutaan ihmisille niin sille on yleensä joku syy. halutaan jotain toiselta. seurassa esimerkiks just baaris ei välttämät tartte mitään. sillo pidetään hauskaa. sillo ku oivaltaa et et mitä saa toisilt tyypeilt. hauskoi juttui tai palautetta itsestään nii silloin löytyy syitä miks jutella toisille. jotain aina pitää saada ku juttelee toiselle. jotain pitää myös antaakkin. vastavuoroisuus.
Kannattaa käydä tutustumassa tällaisiin nettisivuihin http://www.masennussattuu.fi/ . Sieltä saa asianmukaista tietoa masennuksesta ja sen hoitomuodoista. Olet nuori ja sinulla on vielä paljon elämää edessä, joten kannattaa hakea ajoissa apua, jotta pystyt nauttimaan elämästäsi.
Itselläni aina välillä samanlaisia tuntemuksia. Masennukselta tuo kuulostaa. Parille kaverille oli todettu masennus ja toinen heistä on luultavasti vieläkin lääkityksen kanssa tekemisissä.
En sitten osaa sanoa mitä tehdä, ajatuskin katosi jo... taisi tuossa olla noilla muilla ihan hyviä ideoita.
tuntuukin siltä, ettet halua/jaksa/tunne tarvetta keskustella asioistasi ammattilaisille, se varmasti kannattaisi sinun tapauksessasi. Luulenpa, että kertomalla noinkin niukasti menneisyytesi tapahtumista saisit jo lähetteen psykiatrille ja häneltä lausunnon terapiaan. Olet kehityksessä juuri siinä vaiheessa, että alat aidosti tiedostaa elämääsi kokonaisuutena ja etsiä syy-seuaus-suhteita tapahtumille. Tuollaisilla elämänkokemuksilla olisi pikemminkin ihme, jollet reagoisi jollakin "normaalista" poikkeavalla tavalla. Kannattaa ottaa se vakavasti ja hakea itselleen aktiivisesti apua. Taloudelliset asiat toki vaikuttavat, mutta käyt sentään töissä, joten eiköhän sen verran ole pelivaraa, että pystyisit kustantamaan jonkinlaista hoitoa? Esimerkiksi alle 26-vuotiaana aloitetusta psykoterapiasta Kela korvaa 50e/kerta, jos (kun sinun tapauksessasi) saisit b-lausunnon psykiatrilta.
Hehee, luettelit lähes täydellisesti omat "oireeni" vaikkakin itse varmaankin en olisi peittojen alla vaan koneella etsimässä vastauksia mielentilaani tai vain pahentamassa tilannnettani. Mutta tuohon hyväntekeväisyystouhuun voin sanoa vaikkakin en ole joutunut maksamaan sitä lystistä itse pahemmin sillä ilmottauduin itse siihen tivoliin sen verran nuorena että minut määrättiin vielä tuohon nupoon(nuorisopsykiatria tai jotakin sellaista) mutta voin puhua kokemuksen puolesta että omien tunteiden puhuminen, ajatusten jakaminen ammatilaiselle on auttanut ainakin minua. ja uskaltaisin vieläpä melkein väittää että minun mielenterveyden tila on vielä toivottomampi kuin sinun ja sanon suoraan että jos joudutat tuota avun etsimistä aina vain pidemmälle niin asia vain paisuu ja paisuu kunnes se räjähtää käsiin, ja silloin onkin sitten soppa valmis. Jotta itse tajusin vihdoin että kuinka syvissä vesissä sitä oikeen liikuin niin vaadittiin sellainen vakavanpuoleinen hermoromahdus. Että älä vaan tee sitä samaa virhettä kuin meikäläinen sillä itse olen jo aika kauna kärsinyt itsetuhoisista ajatuksista ja siitä en löydä mitään hauskaa sanottavaa.