Naistenpäivä

toteutukoot! Juuri kotiin tulleena lukaisin viestisi, sillä paljoa en nyt ala näitä lueksimaan.

Oma lapsuuteni oli aivan samaa sorttia, koulut kävin omin kustannuksin hoitaen vuokraperheen lasta tai opettaen jonkun toisen perheen tytärtä. Sitten pienipalkkainen työ ja korkeat asumiskustannukset, perheen hoito..
Nyt vanhuus ja omasta itsestä huolehtiminen.
Liikuntaa ja terveellistä ravintoa, paljon ihmisten kanssa seurustelua, täälläkin joskus käväisy. Kaikki hyvin.

.

http://www.youtube.com/watch?v=wNXTyfWI7BU&list=ALNb4maWNoT6T9cihbgLJyETgw27mTMCxd&index

kuunnellaan kaunista,jotta paremmin elämä maistuisi.

Eipä lapsuudessa ollut kenelläkään paljon keikkikaluja, kaikki kävi ja mielikuvitusksella ei ollut rajoja.
Pienet tilkutkin oli aarteita ja kesällä tehtiin ruokaa marjoista käärittiin vadelman lehtiin.
Jonkun astian palojakin löytyi rakennuksen seinän alta ja nekin oli niiiin hienoja.

Paljon eri ollut aikuisilla vain tarpeellinen, lapsilla oli hyvä mielikuvitys sekin riitti.

Hyvin on elämän läpi tullut kahlattua, paljon olen nähnyt paljon kokenut, joitain aikoja tekemisineen vaihtaisin,mutta kuitenkin tässä olen ja vielä elän.
En kuitenkaan märehdi tai jää vieläkään paikoilleni, elä kun on tässä ja nyt.

Tuio musiikki kpl ei sovi tähän ketjuun yhtään!

Itse olen osassani onnekas lapsuudesta, enpä vaihtaisi sitä tämän päiväiseen.
Vaikka koti oli puitteiltaan köyhä vuokrakasarmin kylmä hellahuone, oli lapsuus onnellista aikaa. Eihän lapsella ollut huolta huomisesta.

Oli kavereita, liikuttiin, eipä ollut lihavia lapsia, kuin yksi, naapuritalon opettajan tytär.
Kesä oli ihanaa aikaa, uitiin, seikkailtiin milloin missäkin, kauppasilla olo oli tosi mieluista. Keksittiin kaikkea omasta päästä, voikukanlehdet oli silakoita.
Käpyjä kerättiin, niistä tehtiin milloin mitäkin.
Mielikuvitus pääsi valloilleen.

En vaihtaisi aikaa monen nykylapsen elämään. Istumista tietokoneen ääressä väkivaltapelejä pelaten, liikkumattomuutta, ranskalaisia, hampurilaisia, päälle kokista, hampaiden hävittäjää. Jo pikkutytöt ovat "laihiksella", kaipa apinoiden äitejään. Ulkonäkö on ihmisyyden tärkein asia ihan liian monelle.

Jos onkin elo nykyisin vauraampaa, liekö se edes yhtä onnellista, kuin oli meidän lapsuutemme aika, kun oli usko ja toivo paremmasta.
Sitäkö tämä nyt on?

Lapsuuden nukahtamisen ajalta muistan paperikuvan seinällä silmieni tasalla, Suojelusenkeli.

http://www.youtube.com/watch?feature=player_detailpage&v=ZJXhVjD5oxk

Kauniisti kirjoitit kuva seinällä. Vaikka paljon suruakin koin lapsuudessani, niin en sitä kuitenkaan vaihtaisi, sillä sehän minut on muovannut ja luonut elämäni kivijalan.
Paljon onnellisia, aurinkoisia päiviä mahtui myös lapsuuteeni ja niiden muistot lämmittävät yhä.

Minulla oli ymmärtäväiset isovanhemmat, jotka eivät koskaan tuputtaneet oppejaan
vaan antoivat tilaa viisaasti nuoremmalle polvelle. Sukuni on pitkäikäistä molempien vanhempieni puolelta, joten olen saanut seurata monen ihmisen pitkää taivalta.

Nyt kun itse kuuluu isovanhempien sukupolveen ja lukee ikäistensä kirjoituksia, niin ihmetys nousee mieleen. Tuntuu kuin meidän sukupolvemme olisi muuttunut siitä turvallisesta mummo- ja vaariaikakaudesta.

Nykyisin ihaillaan kovuutta, rahaa ja itsekkyytt. Pehmeitä arvoja harva suosii.

Lämmin tunne syntyy ajatuksiini kun muistelen monivaiheista lapsuuttani. Isän kaatumisesta huolimatta kykeni äiti viemään meitä eteenpäin.Sodan jaloista pääkaupungista Ruotsiin, maaseudelle, missä monet eläimet ja terve maalaisympäristö muodosti onnelisen lapsuuden. Paluu Suomeen, kesät mummolassa ja sukulaisissa, jatkoivat sitä kokemista maaseudun rauhasta.

Ei minulla ole mitään valittamista kauniista kotimaastani, päinvastoin, kiitollinen saan olla, niin perheeni kuin työni puolesta. Nyt on vanhuuteni aika, ja voin hyvillä mielin katsoa jälkipolviani,- nauttia heidän huolenpidostaan ja kiintymyksestään.