Sain epikriisin, jossa diagnoosini on F60.3 Tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus
Therapia Fennican mukaan:
Ominaista on taipumus toimia hetken mielijohteesta ja harkitsematta seurauksia. Mieliala on ennustamaton ja oikukas. Henkilö on altis tunteenpurkauksille eikä usein kykene hallitsemaan purkauksellista käytöstään. Hän on taipuvainen riitaisuuteen ja yhteentörmäyksiin toisten kanssa, varsinkin jos hänen hetken mielijohteita noudattavaa käytöstään estetään tai hillitään. Häiriö voidaan jakaa impulsiiviseen muotoon ja rajatilamuotoon. Impulsiivista muotoa luonnehtivat etenkin tunne-elämän epävakaus ja yllykkeitten hallinnan puute. Rajatilatyypille ovat lisäksi ominaisia häiriöt minäkuvassa, päämäärien asettamisessa ja sisäisissä tavoitteissa sekä jatkuva tyhjyyden tunne, kiihkeät ja epävakaat ihmissuhteet sekä taipumus itsetuhoiseen käytökseen, kuten itsemurha-aikeisiin ja yrityksiin.
Olen luullut sairastavani pitkäaikaista masennnusta ja ahdistuneisuutta, jossa pahimmillaan depersonalisaatio-oireita (esim. tunne ulkopuolisuudesta).
Minulle on joskus tehty osastohoidossa psykologiset testit, joiden mukaan en ollut epävakaa, vaikka minulla on ICD10- diagnoosijärjestelmän mukaisia epävakaan piirteitä:liiallinen hylätyksi tulemisen välttäminen (tai pikemminkin hylätyksi tulemisen pelko) ja jatkuva tyhjyyden tunne (tuo kohdallani ehkä jatkuvan sijaan ajoittainen tyhjyyden tunne, esim syvässä masennuksessa mikään ei tunnu miltään, on vain tyhjä olo). Aikaisemmin (yli kymmenen vuotta sitten) olen viillellyt, ja itsensä vahingoittaminen on vielä yksi noista epävakaan piirteistä.
Tunnen itseni nyt ihan hirviöksi, joka haluaa vain riidellä ja raivota, joka tekee impulssien johdosta suunnilleen mitä vain. Ahdistaa tuo diagnoosi.
MinäKIN olen epävakaa persoonallisuushäiriöinen
36
2223
Vastaukset
- _aloittaja_
Luettuani nyt tätä palstaa hieman enemmän, totean vain, että saanen olla onnellinen, että sain jo epikriisin, ja pääsin psykiatrian vallasta eroon jatkamaan normaalia elämää, jossa kaikkea ei tulkita sairaudesta ja epänormaaliudesta käsin. Kai kaikki tuntee välillä tyhjyyttä ja pelkää menettävänsä läheiset ihmisensä, jos he esim. taistelevat kuoleman kielissä? En edes haluaisi niin kylmäksi ihmiseksi, että läheisten ihmisten menettäminen olisi minulle joku maitopurkin avaamiseen verrattava kokemus. Haluan tuntea! En tarvitse lääkkeitä turruttamaan tunteita, ei ihmisyyttä pidä poishoitaa.
Eikö tyhjyyden tunnekin ole aika inhimillistä ja luonnollista, jos oikein alkaa miettimään ihmisen elämää syvällisesti? Vaellamme täällä maan päällä hetken aikaa tehden muka niin tärkeitä asioita ja oikeasti niillä ei ole hirveästi merkitystä (muuta kuin omalle "viihtymisellemme").
Ja, tuosta ulkopuolisuuden tunteesta, onko yhtään koulukiusattua, joka ei tunne samaa? Ainakin moni kaltaiseni koulukiusaamista vuosia kokenut kertoo samaa. Pitäisikö tuntea valtavaa yhteenkuuluvuutta "muihin ihmisiin", jos ison elämästä "muut ihmiset" ovat hokeneet sinulle, ettet kuulu joukkoon, et ole kuin me muut? Kuka vielä vuosien tuollaisen käsittelyn jälkeen uskoisi, että " olen ihan kuin muut ja hyväksytty, en lainkaan ulkopuolinen"?
Jos psykiatria näillä perusteilla, määrittelee minut persoonallisuudeltani suunnilleen hirviöksi, olkoon niin. Mitä se sitten kertoo psykiatrista ja "normaaliudesta"? "Normaalius" alkaa vaikuttamaan psykiatrian määrittelemänä tilalta, jota en ainakaan halua saavuttaa.
Anteeksi tämä avautuminen :(.- itsetuntemus...
Mikä sinua siinä diagnoosissasi ahdistaa? Sekö, että olet joutunut itsesi kanssa vastatusten? JOUTUNUT näkemään itsesi sellaisena kuin psykiatri sinut näkee, eikä sellaisena, jollaisena pidät itseäsi?
Joillekin on shokki, kun he lukevat itsestään lääkärin lausuntoja. Kaikki on kirjoitettu napakasti. Lueteltu oireet ja vaivat tiiviinä sepustuksena. Herää kysymys, tuollainenko minä olen. Se on sinänsä ihan terveellistä.
Persoonallisuushäiriöisille sen verran hyviä uutisia, että ne yleensä lievittyvät iän myötä. - _aloittaja_
itsetuntemus... kirjoitti:
Mikä sinua siinä diagnoosissasi ahdistaa? Sekö, että olet joutunut itsesi kanssa vastatusten? JOUTUNUT näkemään itsesi sellaisena kuin psykiatri sinut näkee, eikä sellaisena, jollaisena pidät itseäsi?
Joillekin on shokki, kun he lukevat itsestään lääkärin lausuntoja. Kaikki on kirjoitettu napakasti. Lueteltu oireet ja vaivat tiiviinä sepustuksena. Herää kysymys, tuollainenko minä olen. Se on sinänsä ihan terveellistä.
Persoonallisuushäiriöisille sen verran hyviä uutisia, että ne yleensä lievittyvät iän myötä.Ahdisti eilen se, että koin diagnoosin virheelliseksi. Enhän testien mukaan täyttänyt tuota diagnoosia. Testit olivat kuitenkin useita istuntoja psykologin kanssa, joissa pureuduttiin minuun syvimpiä myöten. Tuo epikriisin kirjoittanut lääkäri on tavannut minua ehkä pari kertaa vastaanotolla, joka on kestänyt kerrallaan n 15 min.
Mutta päästyäni tuosta ahdistuksesta, aloin sitten miettimään mikä minussa on epävakaata. Löysin Itsehoito-oppaan tunne-elämältään epävakaille, josta hyötyvät nekin, jotka eivät välttämättä ole itse epävakaita.
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_osio=103&p_teos=epi
Ihan rehellisesti itseäni tutkailtuani ja itseäni diagnostisiin kriteereihin verrattuna, en vieläkään täytä tuon diagnoosin kriteerejä. Minussa on kyllä joitakin piirteitä, joita tuossankin diagnoosissa on. En aio kuitenkaan vieläkään määritellä itseäni tunne-elämältään epävakaaksi. En ole lainkaan impulsiivinen, varmaan harkitsevin ihminen kenet itse tunnen - liiankin harkitseva. Inhoan riitaisuutta, pyrin tilanteessa kuin tilanteessa dialogiin. Mitä saavuttaisin sillä, että alan vakuutella itselleni, että olen päinvastainen, koska diagnoosi niin sanoo?
Kyllä kaikista mt-ongelmista voi päästä selvemmille vesille, itse olen ollut masentunut vuosia ja nyt siis "terveeksi" hoidettu. Itse olisin halunnut jatkaa hoitoa, mutta psyk.pkl:n mukaan pärjään jo ilman hoitoa. Pikkuhiljaa alan uskoa siihen. Eikä tuo diagnoosinkaan niin väliä. Tuskin se tulee elämääni vaikuttamaan, tai estämään mahdollisuuksiani - vaikka onkin virheellinen. - 18 + 11
Nykyaikana on helppo tuntea elämä merkityksettömäksi. Itsestäni tuntuu välillä, että ainoa olemassaolomme syy on kuluttaa lääkefirmojen lääkkeitä, meikkifirmojen meikkejä, brändien vaatteita, ja mitä vain nyt mainostetaankin tai pidetään "elämälle välttämättömänä". Mutta menepä Afrikkaan tai muuhun köyhään maapallon kolkkaan. Kaikesta on puutetta, mutta jos et ole sotaisalla alueella, niin ihmeen onnelliselta elämä tuntuu. Yhteenkuuluvuutta, aitoa välittämistä, merkityksen kokeminen omin käsin tehdyn työn valmistumisen kautta jne...
Älä pyydä anteeksi. Kaltaistesi avautujien viestit voivat saada muutkin huomaamaan, etteivät ole yksin ongelmineen :)
- olen niin väsynyt
minulla aivan samansuuntaisia kokemuksia kuin ap:llä.
Jouduin osastohoitoon pitkään jatkuneen työpaikkakiusaamisen vuoksi, olin vaipunut psykoottiseen masennukseen. Tuosta toipuminen on ollut hidasta ja vaikeaa. Minusta leviteltiin juoruja jopa työpaikan ulkopuolella.. vaikka tuosta on aikaa kaksi vuotta tapaukseni muistetaan edelleen. Minä olen paha, ilkeä, petollinen jne. Itseäni en ole äänekkäästi missään puolustellut, vetäydyin kuoreeni ja irtisanoin itseni sekä jäin kotiin piiloon neljän seinän sisälle. Nyt tämäkään ei riitä, viime viikolla vanha työkaverini tuli vastaan lehtiroskiksella ja sanoi mulle, että minun kannattaisi vaihtaa nimeni ja muuttaa toiseen kaupunkiin.
Niin nyt tähän asiaan.. minäkin sain kauhean kasan persoonallisuushäiriö diagnooseja, lisäksi olen lievä bipo II eli nyt tunnen olevani OIKEASTI tuo rikollinen jollaiseksi minut ex työpaikallani nimitettiin. Minua on kalvanut kaksi pitkää vuotta ahkara syyllisyys, olen henkisesti aivan loppu. Elämäni on kaventunut siihen, että olen vuoteessa 20h/vrk ja loput neljä tuntia luen epikriisejä itsestäni. Olen niin paha, ettei minulla ole enää sairaudentuntoa. En todellakaan jaksa enää elää tämän syyllisyyden alla. Outoa tässä on se, etten minä ole tehnyt mitään väärää.. minut kiusattiin hermoraunioon.
Miten jaksan eteenpäin? Mielenterveystoimistolla käyn ja he parhaansa mukaan tukevat minua. Se ei kuitenkaan riitä. Tunnen itseni aivan hirviöksi, tapaukseksi jolla ei ole mitään käsitystä oikeasta tai väärästä, ihmisiä kiduttavaksi mielipuoleksi..- yli keski-iän jo
Loukkaavinta, traumatisoivinta on just tämä KOKO PERSOONAN kirjallisella lausunnolla romukoppaan heittäminen. Tuollaisella tiedolla sitten lähdetään maailmalle elämää jatkamaan ihan ilman hoitoa, tukea, apua. Mitä nyt, kun koko persoonani on epäonnistunut painos?
Minun elon teki aivan epätoivoiseksi, sillä lausunto entisestään löi minua turpiin justiinsa jo valmiiksi olemattoman itsetuntoni suhteen.
- Persoonallisuushäiriö-diagnoosit pitäisi lailla kieltää. Samat asiat tulisivat esiin muillakin sanoilla. Eikös tämä persoonallisuuteen lausunnoilla puuttuminen olekin vasta noin 1980-90-luvun tuotetta? - Ihan oikeesti
yli keski-iän jo kirjoitti:
Loukkaavinta, traumatisoivinta on just tämä KOKO PERSOONAN kirjallisella lausunnolla romukoppaan heittäminen. Tuollaisella tiedolla sitten lähdetään maailmalle elämää jatkamaan ihan ilman hoitoa, tukea, apua. Mitä nyt, kun koko persoonani on epäonnistunut painos?
Minun elon teki aivan epätoivoiseksi, sillä lausunto entisestään löi minua turpiin justiinsa jo valmiiksi olemattoman itsetuntoni suhteen.
- Persoonallisuushäiriö-diagnoosit pitäisi lailla kieltää. Samat asiat tulisivat esiin muillakin sanoilla. Eikös tämä persoonallisuuteen lausunnoilla puuttuminen olekin vasta noin 1980-90-luvun tuotetta?No voi vittu sentään. Mullakin on todettu epävakaa persoonallisuus myös, enkä ole dignoosia loukkauksena kokenut, koska mulla on kai keskivertoa parempi itsetunto verrattuna moniin joilla tämä sama paskahärdelli on.
Koeta nyt tajuta että ei se totuus pala tulessakaan, ja se diagnoosi on totta. sä olet mikä olet ja sen kanssa joudut elämään kunnes kuolet. Jos et parane. - pas et jorane
Ihan oikeesti kirjoitti:
No voi vittu sentään. Mullakin on todettu epävakaa persoonallisuus myös, enkä ole dignoosia loukkauksena kokenut, koska mulla on kai keskivertoa parempi itsetunto verrattuna moniin joilla tämä sama paskahärdelli on.
Koeta nyt tajuta että ei se totuus pala tulessakaan, ja se diagnoosi on totta. sä olet mikä olet ja sen kanssa joudut elämään kunnes kuolet. Jos et parane."ja se diagnoosi on totta"
On sinulla kyllä harhainen käsitys, jos luulet ettei koskaan tehtäisi vääriä diagnooseja. Itsellänikin on niin monta toisistaan täysin vastakkaista ja poikkeavaa diagnoosia, että on käytännössä mahdotonta, että ne voisivat kaikki olla oikeaan osuneita. - tunne itsesi
yli keski-iän jo kirjoitti:
Loukkaavinta, traumatisoivinta on just tämä KOKO PERSOONAN kirjallisella lausunnolla romukoppaan heittäminen. Tuollaisella tiedolla sitten lähdetään maailmalle elämää jatkamaan ihan ilman hoitoa, tukea, apua. Mitä nyt, kun koko persoonani on epäonnistunut painos?
Minun elon teki aivan epätoivoiseksi, sillä lausunto entisestään löi minua turpiin justiinsa jo valmiiksi olemattoman itsetuntoni suhteen.
- Persoonallisuushäiriö-diagnoosit pitäisi lailla kieltää. Samat asiat tulisivat esiin muillakin sanoilla. Eikös tämä persoonallisuuteen lausunnoilla puuttuminen olekin vasta noin 1980-90-luvun tuotetta?Mitään ei ole heitetty romukoppaan, vaan on selostettu persoonallisuutesi piirteitä ja oireitasi. Joillekin on järkytys, kun heidän ylläpitämänsä julkisivun läpi nähdään. Kertoo tietysti heikosta itsetunnosta ja osoittaa lausunnon oikeaksi.
- tunne hömppäsi
tunne itsesi kirjoitti:
Mitään ei ole heitetty romukoppaan, vaan on selostettu persoonallisuutesi piirteitä ja oireitasi. Joillekin on järkytys, kun heidän ylläpitämänsä julkisivun läpi nähdään. Kertoo tietysti heikosta itsetunnosta ja osoittaa lausunnon oikeaksi.
Eläköön kehäpäätelmät! Psykiatria on totta, koska psykiatria sanoo niin. Kun psykiatri määrittelee jonkun häiriöiseksi, vasta-argumentaatio viimeistään osoittaa, että psykiatri on oikeassa. Huh huh, ja tätä pidetään lääkeTIETEENÄ :O. Uskonnon ja muun hömpän tavoin operoi kuitenkin...
- yli keski-iän jo
Oli shokki saada epikriisi, minullakin. Hei sinä aloittaja ja joku muukin ketjussa, tosi on, ovat hirveän traumatisoivia nuo persoonallisuushäiriö- yms. diagnoosit.
Minä en ole vieläkään toipunut vastaavanlaisesta kokemuksestani, ihan trauman saanut olen, ja tavallaan odotan vain kuolemaa. Oikein paljon vuosia sitten hain apua, joka pitkää sairauslomaa tai jopa aikaistettua eläkettä, ja minut perusteellisesti tutkittiin. Minäkin käsitin olevani masennuksesta ja ahdistuneisuudesta ja joistakin neuroottisista oireista kärsivä ihminen. Minulla oli vaikea jaksaa elää työelämän vaatimusten kanssa. Tutkittiin ja hutkittiin, testejä tehtiin. Itsekin näitä halusin, kun ajattelin, että tulee kartoitettua huonosti voimiseni taso ja myös elämästä selviytymisen mahdollisuudet.
Tutkiva lääkäri lupasi, että kaikki käydään lopuksi yhdessä läpi. Kuinkas kävikään, sain postitse loppuyhteenvedon kotiini ja diagnoosi oli narsistinen persoonallisuus. Siis diagnoosina 'narsistinen persoonallisuus'. En tuolloin käsittänyt mitään, enkä vieläkään. Minun tutkimusprosessini jälkeen on tullut muotiin ja kuin haukkumalajiksi nuo narsistiset ihmiset, eikö. Uskotte, minulla on kauhea elää tuommoinen lausunto omassa tiedossani. Yhdellekään ihmiselle maan päällä en ole pystynyt kertomaan tuollaista otsikkoa itsestäni. En yhtään ymmärrä, miten se liittyy kärsimyksiini ja jaksamattomuuteeni ahdistuneisuuden ja masennustilojen kanssa?
Olen kyllä myöhemmin jollekin ammatti-ihmiselle maininnut tästä hirveästä kokemuksestani, mutta kukaan ei siihen ole osannut ottaa kantaa. Nyt kun aikaa jo on kulunut paljon, olen tietenkin repinyt tuhansiksi palasiksi psykiatrisen tahon lausunnot minusta. Hirveästi se on sattunut sekä vaikeuttanut elämääni jatkossa. Itsetuntoni on ihan nollassa tuosta lähtien, vaikka yritänkin täysin unohtaa koko tutkimuksen. Ihan kuin kantaisin epäselvää salaisuutta mukanani hautaan asti. Niin käsittämätöntä oli. Muinoin apuakin kyselin, mutta ei mua kukaan tajunnut, miksi olen sekaisin ja hirveän tuskainen tuon lausunnon takia. - Ikinä en suostu tekemisiin psykiatrian puolen klinikoiden kanssa, mieluummin kuolen.
Omasta mielestäni diagnoosi itsestäni on oikeampi. Sen olen tehnyt oireiden pohjalta ja avukseni käyttelen asioita tältä pohjalta, ja näinpä, minä olen pärjännyt ja pärjään. En ole kovinkaan kummallinen lopulta, herkkä vain, jolloin ahdistus-masis-oireisto heiluttaa helpommin, ja kun ei elämässä ole ollut läheistä ihmissuhdetta. - Kiitos kuuntelusta, Vertaiset :) .- _aloittaja_
Kiitos kommenteista ja kokemusten jakamisesta :). Koitetaan jaksaa itse kukin tahoillamme - ei olla yksin maailmassa.
Minuakin hävetti tuo saamani diagnoosi. Kerron yleensä kaiken siskolleni, nyt olen miettinyt miten tuon kerron hänelle. Voisin kai kysyä pitääkö hän minua tuollaisena?
Lääketieteessähän on se "toinen mielipide" käsite, eli kahden lääkärin pitäisi päästä samaan diagnoosiin toistensa diagnooseista tietämättä. Epäilen tässä valossa psykiatrisia diagnooseja, varmaan tulisi mielenkiintoisia eroja diagnooseissa... - itsetuntemus...
Narsistisen persoonallisuushäiriön erottaa muista hauraasta itsetunnosta johtuvista kompensatorisista häiriöistä sadistinen tendenssi: arvosteluun vastataan kiukulla, häpeällä tai nöyryytyksellä. Omaa "arvoa" korotetaan kadehtimalla, vähättelemällä tai mitätöimällä muita. Vahva elitistisyys fantasioissa on tyypillistä, ja todellisuus ei vastaa julkikuvaa.
- yli keski-iän jo
itsetuntemus... kirjoitti:
Narsistisen persoonallisuushäiriön erottaa muista hauraasta itsetunnosta johtuvista kompensatorisista häiriöistä sadistinen tendenssi: arvosteluun vastataan kiukulla, häpeällä tai nöyryytyksellä. Omaa "arvoa" korotetaan kadehtimalla, vähättelemällä tai mitätöimällä muita. Vahva elitistisyys fantasioissa on tyypillistä, ja todellisuus ei vastaa julkikuvaa.
Hei, tuo on hyvä ja mulle tärkeä lisäys. Hmmm? Tarkka lisäselvitys. Miksei tuota mulle aikoinaan kerrottu, ku emmä ny ihan tommonenkaa oo! Ulkoisesti ei toinen minusta koe noin. Jotain noita tunteita on kyllä.
Kielellisestikään en hyväksy diagnoosiani. Siis se oli n. persoonallisuus? Siitä puuttui sana 'häiriö'. Minusta se on ollut kaikin tavoin väärin! Kamala, murskaava.
- cookieboogie
Hei!
Onneksi en ole ainoa jolla on tämä sama diagnoosi.
Minäkin olen saanut tuon saman diagnoosin mieleltään epävakaa persoonallisuus ja lisänä toistuva masennus. Sain tämän diagnoosin 21 vuotiaana kun jouduin psykiatriseen mielisairaalaan hoidettavaksi. En ole kertonut kenellekkään että minulla on tämä diagnoosi, ainoastaan minua hoitaneet psykiatrian hoitohenkilökunta tietää tästä. Häpeän tätä diagnoosia ja koen jos kertoisin tästä omaisille, he voisivat käyttää tätä diagnoosia aseena minua vastaan.
MInulla on taipumusta hetken mielijohteesta toimimiseen ja seuraavana päivänä saatan katua tekoa. Lisäksi saan välillä voimakkaita tunteenpurkauksia. Minulla on välillä sellaisia vaiheita elämässä, että sanon psykiatrilleni että en tarvitse enää hoitoa ja koen olevani terve, sitten saattaa mennä kuukausi tai pari niin olen taas aivan pohjalla ja hyvin masentunut. IHmissuhteeni ovat usein myös yhtä tunnemyrskyä varsinkin rakkauselämässäni.
Olisi kiva tietää enemmän miten tämä on vaikuttanut elämääsi kun tunnen olevani tämän diagnoosini kanssa niin yksin.- _aloittja_
Sain tietää tuon diagnoosin vasta, siis luin sen hoidon loppuraportista, joka tuli postitse kotiin. Hoito on jo loppunut. En itse halunnut lopettaa hoitoa, vaan se lopetettiin. Epikriisissa mainittiin, että "potilas sitoutunut tiiviisti hoitoon". En milloinkaan sanonut, etten halua hoitoa lopettaa, en ollut pois käynneiltä tms. Olisiko tuo, että en halunnut hoitoa lopetettavan tulkittu tuon häiriön näkökulmasta myös piirteeksi yrittää välttää hylkääminen? En tiedä, siitä ei mainita. Tuossa lausunnossa ei ole kerrottu mitään, mikä minussa on tuota epävakaata persoonallisuushäiriötä, mutta diagnoosina on heti alussa F60.3.
Olisi mielenkiintoista tietää miten muilla tuo häiriö näkyy elämässä. Minulla on, kuten aloituksessa mainitsin, ollut niitä tyhjyyden kokemuksia (etenkin syvässä masennuksessa) ja välillä voimakasta ulkopuolisuuden tunnetta (kuin olisin lasiseinän takana muista ihmisistä). Minulla ei ole ollut "lyhyitä ja kiihkeitä ihmissuhteita", ei mitään holtittomuutta, vaan päinvastoin terapeuttinikin mainitsi joskus, että saatan jopa harkita liikaa ja maksimoida riskien mahdollisuutta, kun mietin eri vaihtoehtoja.
Yritin etsiä muiden kokemuksia jo netistä, mutta kertokaa täälläkin, jos jaksatte. Olisin hyvin kiitollinen :).
Minusta tuntuu, että alan itse lyödä itseäni tällä diagnoosilla nyt ja olen kohta masennuksen syövereissä taas :( - Asperger.
_aloittja_ kirjoitti:
Sain tietää tuon diagnoosin vasta, siis luin sen hoidon loppuraportista, joka tuli postitse kotiin. Hoito on jo loppunut. En itse halunnut lopettaa hoitoa, vaan se lopetettiin. Epikriisissa mainittiin, että "potilas sitoutunut tiiviisti hoitoon". En milloinkaan sanonut, etten halua hoitoa lopettaa, en ollut pois käynneiltä tms. Olisiko tuo, että en halunnut hoitoa lopetettavan tulkittu tuon häiriön näkökulmasta myös piirteeksi yrittää välttää hylkääminen? En tiedä, siitä ei mainita. Tuossa lausunnossa ei ole kerrottu mitään, mikä minussa on tuota epävakaata persoonallisuushäiriötä, mutta diagnoosina on heti alussa F60.3.
Olisi mielenkiintoista tietää miten muilla tuo häiriö näkyy elämässä. Minulla on, kuten aloituksessa mainitsin, ollut niitä tyhjyyden kokemuksia (etenkin syvässä masennuksessa) ja välillä voimakasta ulkopuolisuuden tunnetta (kuin olisin lasiseinän takana muista ihmisistä). Minulla ei ole ollut "lyhyitä ja kiihkeitä ihmissuhteita", ei mitään holtittomuutta, vaan päinvastoin terapeuttinikin mainitsi joskus, että saatan jopa harkita liikaa ja maksimoida riskien mahdollisuutta, kun mietin eri vaihtoehtoja.
Yritin etsiä muiden kokemuksia jo netistä, mutta kertokaa täälläkin, jos jaksatte. Olisin hyvin kiitollinen :).
Minusta tuntuu, että alan itse lyödä itseäni tällä diagnoosilla nyt ja olen kohta masennuksen syövereissä taas :("Olisiko tuo, että en halunnut hoitoa lopetettavan tulkittu tuon häiriön näkökulmasta myös piirteeksi yrittää välttää hylkääminen?"
Sekö on epänormaalia/sairaudeksi luettavissa, että ihminen yrittää välttää hylkäämiskokemuksen? Toisen ihmisen puolelta tarkoituksellisesti tapahtuva hylkääminen/heitteillejättö kuuluu henkisen kidutuksen peruskriteeristöön, mistä mm. Suomen perustuslaissa on kerrottu. Jo Maslowin aikoinaan tekemä luokittelu ihmisen perustarpeiston toteutumisen välttämättömyydestä tämän psykofyysisen hengissäpysymisen mahdollistamiseksi selväksiteki kuinka ihmistä ei missään nimessä saa kohdella. Mitähän Hippokrateen vala sanoo tällaisesta hylkäämisestä lääkärin taholta tai epämääräisten diagnoosien kirjoittamisesta ilman tarkkoja perusteluja sekä potilaan voinnin seurantaa diagnoosinmäärittelyn jälkeen? - _aloittaja_
_aloittja_ kirjoitti:
Sain tietää tuon diagnoosin vasta, siis luin sen hoidon loppuraportista, joka tuli postitse kotiin. Hoito on jo loppunut. En itse halunnut lopettaa hoitoa, vaan se lopetettiin. Epikriisissa mainittiin, että "potilas sitoutunut tiiviisti hoitoon". En milloinkaan sanonut, etten halua hoitoa lopettaa, en ollut pois käynneiltä tms. Olisiko tuo, että en halunnut hoitoa lopetettavan tulkittu tuon häiriön näkökulmasta myös piirteeksi yrittää välttää hylkääminen? En tiedä, siitä ei mainita. Tuossa lausunnossa ei ole kerrottu mitään, mikä minussa on tuota epävakaata persoonallisuushäiriötä, mutta diagnoosina on heti alussa F60.3.
Olisi mielenkiintoista tietää miten muilla tuo häiriö näkyy elämässä. Minulla on, kuten aloituksessa mainitsin, ollut niitä tyhjyyden kokemuksia (etenkin syvässä masennuksessa) ja välillä voimakasta ulkopuolisuuden tunnetta (kuin olisin lasiseinän takana muista ihmisistä). Minulla ei ole ollut "lyhyitä ja kiihkeitä ihmissuhteita", ei mitään holtittomuutta, vaan päinvastoin terapeuttinikin mainitsi joskus, että saatan jopa harkita liikaa ja maksimoida riskien mahdollisuutta, kun mietin eri vaihtoehtoja.
Yritin etsiä muiden kokemuksia jo netistä, mutta kertokaa täälläkin, jos jaksatte. Olisin hyvin kiitollinen :).
Minusta tuntuu, että alan itse lyödä itseäni tällä diagnoosilla nyt ja olen kohta masennuksen syövereissä taas :(Tulipas eilen kirjotusvirheitä :(. Tuo lause "En milloinkaan sanonut, etten halua hoitoa lopettaa" ois pitänyt olla, että "en milloinkaan sanonut, että haluan hoidon lopettaa". Kun se hoito meinattiin lopettaa jo aikaisemmin, sain lisäaikaa, kun vaadin ja terapeuttinikin sitä puolsi. Ehkä tuo vaatiminenkin oli osa häiriöö? Toisaalta tuosta vaatimisesta ei mainita epikriisissä. Mainitaan, että "hyötynyt hoidosta merkittävästi", eli hoidon lopettamisen syy ei ole se, etten epävakaana olisi hoidosta hyötynyt, kuten joillakin ammattilaisilla ilmeisesti saattaa vielä vanhakantainen käsitys olla.
Vielä lisään noihin epävakaan piirteisin, joita elämässäni ollut, se itseni satuttaminen viiltelemällä. Oliko se sitten impulsiivisuutta, että sellaista tein? Olin syvästi masentunut ja viiltely helpotti silloin. En kuitenkaan muista, että viiltelyä olisin jälkeenpäin katunut tyyliin "voi, mitä tuli tehtyä". Enemmänkin jälkeenpäin oli helpottunut olo, kun ahdistus helpotti viiltelyllä. Olin huomattavasti nuorempi tuolloin, kun viiltelin. Siitä on jo yli kymmenen vuotta. Arvet näkyy vieläkin ja ehkä nyt ne kaduttaa. Apua olisi voinut hakea jo ennen kuin alkoi viiltelemään.
Osaako joku selittää, mitä tuo impulsiivisuus tarkoittaa? Milloin päätöksenteosta tulee impulsiivista? Jos nyt päätän lähteä tästä kauppaan tältä istumalta, mistä tiedän, etten toimi impulsiivisesti??
Onko olemassa tukiryhmiä epävakaasta tunne-elämästä kärsiville tms? - HirviöTuliMuaVastaan
_aloittaja_ kirjoitti:
Tulipas eilen kirjotusvirheitä :(. Tuo lause "En milloinkaan sanonut, etten halua hoitoa lopettaa" ois pitänyt olla, että "en milloinkaan sanonut, että haluan hoidon lopettaa". Kun se hoito meinattiin lopettaa jo aikaisemmin, sain lisäaikaa, kun vaadin ja terapeuttinikin sitä puolsi. Ehkä tuo vaatiminenkin oli osa häiriöö? Toisaalta tuosta vaatimisesta ei mainita epikriisissä. Mainitaan, että "hyötynyt hoidosta merkittävästi", eli hoidon lopettamisen syy ei ole se, etten epävakaana olisi hoidosta hyötynyt, kuten joillakin ammattilaisilla ilmeisesti saattaa vielä vanhakantainen käsitys olla.
Vielä lisään noihin epävakaan piirteisin, joita elämässäni ollut, se itseni satuttaminen viiltelemällä. Oliko se sitten impulsiivisuutta, että sellaista tein? Olin syvästi masentunut ja viiltely helpotti silloin. En kuitenkaan muista, että viiltelyä olisin jälkeenpäin katunut tyyliin "voi, mitä tuli tehtyä". Enemmänkin jälkeenpäin oli helpottunut olo, kun ahdistus helpotti viiltelyllä. Olin huomattavasti nuorempi tuolloin, kun viiltelin. Siitä on jo yli kymmenen vuotta. Arvet näkyy vieläkin ja ehkä nyt ne kaduttaa. Apua olisi voinut hakea jo ennen kuin alkoi viiltelemään.
Osaako joku selittää, mitä tuo impulsiivisuus tarkoittaa? Milloin päätöksenteosta tulee impulsiivista? Jos nyt päätän lähteä tästä kauppaan tältä istumalta, mistä tiedän, etten toimi impulsiivisesti??
Onko olemassa tukiryhmiä epävakaasta tunne-elämästä kärsiville tms?"Epikriisissa mainittiin, että "potilas sitoutunut tiiviisti hoitoon". En milloinkaan sanonut, että haluan hoidon lopettaa, en ollut pois käynneiltä tms. Olisiko tuo, että en halunnut hoitoa lopetettavan tulkittu tuon häiriön näkökulmasta myös piirteeksi yrittää välttää hylkääminen? En tiedä, siitä ei mainita"
Epävakaiden kohdalla on yleensä pikemminkin päinvastoin eli "mustavalkoisuuden" takia jättävät helposti terapian kesken, jos ovat ylipäätään hoitoon suostuneet menemään. Itse olen kylläkin epävakaaksi diagnosoitu (ei-hirviö) ja olen kyllä käynyt 2-vuotisen Kelan terapian (2 x vko) ja sen lisäksi MTT:ssa psykologin (en tiedä oliko sillä terapiapätevyyttä) luona reilu 1,5 vuotta (kerran viikossa). Sitten on ollut näitä MTT:n haistanpaskan sosiaalityöntekijän/psyk.sairaanhoitajan luona käyntejä ("tukikäyntejä") n. kerran kuukaudessa.
Tämä alla oleva oli joskus Kelan lehdessä (v. 2004) ja leikkasin sen silloin talteen. Kirjoitus käsittelee persoonallisuushäiriöitä ja tarkemmin niistä epävakaata persoonallisuushäiriötä. Löysin tämän nyt netistä, jonne joku oli tämän laittanut.
(lähde: Kelan Sanomat 2/2004)
Tutkittu juttu
Persoonallisuushäiriöt: mistä kyse?
Vuonna 2002 persoonallisuushäiriöt aiheuttivat 82 000 sairaus-
vakuutuksen korvaamaa työkyvyttömyyspäivää. Näistä maksettiin
yli kaksi miljoonaa euroa sairauspäivärahoina. Samana vuonna
joutui 352 ihmistä työkyvyttömyyseläkkeelle kyseisten häiriöiden
johdosta. Heistä joka kolmas oli joutunut työkyvyttömäksi jo
alle 35-vuotiaana.
Mistä persoonallisuushäiriössä on kyse? Sillä tarkoitetaan
sellaista ihmisen pysyvien ajattelutapojen, asenteiden, tunne-
elämän ja käyttäytymisen joustamatonta tyyliä, joka poikkeaa
korostuneesti ja merkitsevästi oman kulttuuriympäristön
käyttäytymisnormeista ja odotuksista. Siihen liittyy sosiaalisen
toimintakyvyn heikkenemistä ja häiritsevyyttä ja se ilmaantuu
tavallisesti murrosiässä tai viimeistään varhaiseen aikuisuuteen
tultaessa. Häiriöstä kärsivät ihmiset saattavat kokea sisäistä
ahdinkoa ja kärsimystä ja osalle heistä tuottaa vaikeuksia
käsitellä omia aggressioita.
Persoonallisuushäiriöitä on monenlaisia. Osaa häiriöistä
luonnehtii ajattelun ja käyttäytymisen eriskummallisuus ja
outous, jota voi olla vaikea ymmärtää. Osaa taas luonnehtii
dramaattisuus, ärtyvyys ja tunne-elämän vaihtelut ja herkkyys.
Ahdistuneisuus, pelokkuus, arkuus ja alistuvuus ovat puolestaan
keskeisimpiä oireita osassa persoonallisuushäiriöitä.
Epäsosiaalinen käyttäytyminen on miehillä selvästi yleisempää
kuin naisilla. Naisilla puolestaan on miehiä yleisemmmin tunne-
elämän epävakautta ja alistuvaa riippuvuutta. Persoonallisuus-
häiriöille on ominaista iän mukainen ilmaantuvuus; ne tulevat
esille jo varhaisessa iässä ja pysyvät tavallaisesti läpi koko
elämän. On kuitenkin havaittu, että iän myötä epäsosiaalinen
käyttäytyminen ja muu epävakaa käyttäytyminen saattavat vähetä
kun taas pakonomaisuus ja outous saattavat lisääntyä. - HirviöTuliMuaVastaan
HirviöTuliMuaVastaan kirjoitti:
"Epikriisissa mainittiin, että "potilas sitoutunut tiiviisti hoitoon". En milloinkaan sanonut, että haluan hoidon lopettaa, en ollut pois käynneiltä tms. Olisiko tuo, että en halunnut hoitoa lopetettavan tulkittu tuon häiriön näkökulmasta myös piirteeksi yrittää välttää hylkääminen? En tiedä, siitä ei mainita"
Epävakaiden kohdalla on yleensä pikemminkin päinvastoin eli "mustavalkoisuuden" takia jättävät helposti terapian kesken, jos ovat ylipäätään hoitoon suostuneet menemään. Itse olen kylläkin epävakaaksi diagnosoitu (ei-hirviö) ja olen kyllä käynyt 2-vuotisen Kelan terapian (2 x vko) ja sen lisäksi MTT:ssa psykologin (en tiedä oliko sillä terapiapätevyyttä) luona reilu 1,5 vuotta (kerran viikossa). Sitten on ollut näitä MTT:n haistanpaskan sosiaalityöntekijän/psyk.sairaanhoitajan luona käyntejä ("tukikäyntejä") n. kerran kuukaudessa.
Tämä alla oleva oli joskus Kelan lehdessä (v. 2004) ja leikkasin sen silloin talteen. Kirjoitus käsittelee persoonallisuushäiriöitä ja tarkemmin niistä epävakaata persoonallisuushäiriötä. Löysin tämän nyt netistä, jonne joku oli tämän laittanut.
(lähde: Kelan Sanomat 2/2004)
Tutkittu juttu
Persoonallisuushäiriöt: mistä kyse?
Vuonna 2002 persoonallisuushäiriöt aiheuttivat 82 000 sairaus-
vakuutuksen korvaamaa työkyvyttömyyspäivää. Näistä maksettiin
yli kaksi miljoonaa euroa sairauspäivärahoina. Samana vuonna
joutui 352 ihmistä työkyvyttömyyseläkkeelle kyseisten häiriöiden
johdosta. Heistä joka kolmas oli joutunut työkyvyttömäksi jo
alle 35-vuotiaana.
Mistä persoonallisuushäiriössä on kyse? Sillä tarkoitetaan
sellaista ihmisen pysyvien ajattelutapojen, asenteiden, tunne-
elämän ja käyttäytymisen joustamatonta tyyliä, joka poikkeaa
korostuneesti ja merkitsevästi oman kulttuuriympäristön
käyttäytymisnormeista ja odotuksista. Siihen liittyy sosiaalisen
toimintakyvyn heikkenemistä ja häiritsevyyttä ja se ilmaantuu
tavallisesti murrosiässä tai viimeistään varhaiseen aikuisuuteen
tultaessa. Häiriöstä kärsivät ihmiset saattavat kokea sisäistä
ahdinkoa ja kärsimystä ja osalle heistä tuottaa vaikeuksia
käsitellä omia aggressioita.
Persoonallisuushäiriöitä on monenlaisia. Osaa häiriöistä
luonnehtii ajattelun ja käyttäytymisen eriskummallisuus ja
outous, jota voi olla vaikea ymmärtää. Osaa taas luonnehtii
dramaattisuus, ärtyvyys ja tunne-elämän vaihtelut ja herkkyys.
Ahdistuneisuus, pelokkuus, arkuus ja alistuvuus ovat puolestaan
keskeisimpiä oireita osassa persoonallisuushäiriöitä.
Epäsosiaalinen käyttäytyminen on miehillä selvästi yleisempää
kuin naisilla. Naisilla puolestaan on miehiä yleisemmmin tunne-
elämän epävakautta ja alistuvaa riippuvuutta. Persoonallisuus-
häiriöille on ominaista iän mukainen ilmaantuvuus; ne tulevat
esille jo varhaisessa iässä ja pysyvät tavallaisesti läpi koko
elämän. On kuitenkin havaittu, että iän myötä epäsosiaalinen
käyttäytyminen ja muu epävakaa käyttäytyminen saattavat vähetä
kun taas pakonomaisuus ja outous saattavat lisääntyä.(jatkuu) Yhtä nykyisin tunnistetusta kymmenestä persoonallisuus-
häiriöistä nimitetään tunne-elämän epävakaaksi häiriöksi. Tämän
häiriön haitat kokee tavallisesti ympäristö potilasta
haittaavampana, sillä potilaalta itseltään puuttuu usein
sairauden tunto. Varhain kehittyneestä häiriöstä kärsivä ihminen
pyrkii lähes epätoivoisesti välttämään hylätyksi joutumista.
Myös tyhjyyden tunteet ovat usein melko pysyviä. Identiteetti,
eli se tapa, jolla ihminen kokee itsensä, on epävarma.
Käsitys itsestä ja omasta toimintakyvystä vaihtelee
voimakkaastikin ja on tasapainoton. Joskus se voi olla niin
heikko, että ihminen ei tunne olevansa oikeastaan lainkaan
olemassa. Mielialan vaihtelut voivat olla hyvinkin äkillisiä,
rajuja ja voimakkaita. Välillä voi olla joitakin tunteja
kestävää ahdistuneisuutta ja ärtyneisyyttä, joka sitten väistyy.
Välillä voi esiintyä hellittämättömiä epämieluisan olon jaksoja.
Tuolloin mikään ei tunnu oikein miltään muulta, kuin
kiusalliselta ja epämiellyttävältä. Välillä toimitaan
hetkellisten mielijohteitten mukaisesti, ajoittain myös itselle
vahingollisella tavalla. Tämä voi ilmetä kritiikittömyytenä
liikenteessä ja kontrolloimattomuutena rahan käytössä,
seksuaalisuudessa, syömisessä ja päihteiden käytössä.
Myös itsetuhoiset ajatukset ja uhkaukset sekä eleet ja toimet
ovat usein tyypillisiä epävakaudesta kärsivälle ihmiselle.
Persoonallisuuden ristiriitaisesta rakenteesta johtuen ihmis-
suhteet ovat intensiivisiä ja epävakaita. Usein niissä ilmenee
jakautuneisuutta siten, että välillä epävakaa ihminen kokee
erittäin voimakasta ihannointia ja kohta taas korostunutta
vähättelyä itseään lähellä olevaa ihmistä kohtaan. Lienee
selvää, että tällaisessa tunnesiteeltään epävarmassa ja
vaikeasti ennustettavassa ihmissuhteessa vain harva ihminen
haluaa ja pystyy olemaan kestävästi mukana. Häiriö on myös
päihteiden käytön, epäsosiaalisen käyttäytymisen ja mieliala-
häiriöitten vaaratekijä.
Epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsiviä ihmisiä on
arvioitu olevan kaksi prosenttia väestöstä, kymmenen prosenttia
mielenterveyden avohoitopalvelusten käyttäjistä ja 30-60
prosenttia kaikista persoonallisuushäiriöistä. Ennen häiriön
vakiintumista ja varsinaista puhkeamista voi ilmetä pidemmän
ajan kuluessa voimakkaita tunnereaktioita, tunnetilojen
äkillisiä vaihteluita ja hillitsemätöntä käyttäytymistä. Nämä
vaikeudet saattavat osaltaan vaikuttaa siihen, että ihmissuhteet
jäävät lyhytaikaisiksi, opiskelu muodostuu katkonaiseksi ja
vajavaiseksi, pysyvät harrastukset jäävät vähäisiksi ja
kiinnittyminen työhön voi olla vaikeaa.
Syvälle persoonallisuuteen juurtuneen ja pitkän kehitys-
historian aikana syntyneen häiriön amerikkalaisessa hoito-
ohjeessa suositellaan psyykkisen hoidon osalta pitkäkestoista ja
riittävän tiivistä psykoterapeuttista hoitoa. Kokemusperäisesti
on osoittautunut, että vasta vuoden hoidon jälkeen saattavat
ilmaantua varhaiset merkit kuntoutumisesta. Epävakauden hoidossa
painottuvat itsetiedostuksen lisääminen, vastuun kokemisen
tukeminen ja itsetuhoisuuden vähentäminen. Vaikeutena on
useimmiten se, että epävakaasta persoonallisuushäiriöstä
kärsivät ihmiset eivät useinkaan itse koe hoidon tarvetta ja
lopettavat muita helpommin aloittamansa hoidon. Toisaalta voi
olla myös vaikea löytää riittävän kokenutta hoidon asiantuntijaa
työkyvyn palauttamiseen tähtäävään, pitkään kestävään ja
vaativaan hoidolliseen yhteistyöhön.
Raimo Raitasalo
dosentti
***@kela.fi
- _aloittaja_
Mulla tuli tuo hirviö-fiilis vastaan, kun luin netistä mikä tuo diagnoosi on. En tarkoittanut, että sinä tai kukaan muu olisi hirviöitä. En kai itsekään ole? Ei ollut tarkoitus pahoittaa kenenkään mieltä.
Jossain kerrottiin esim. että on "kyvyttömyyttä tuntea aitoa empatiaa, surua ja kiitollisuutta", siihen lisäksi tuo aloituksessakin lainaamani Therapia Fennican määritelmä. Ei mitenkään asenteettomasti mielestäni kuvattu. Toisin kuin sitten tuossa Maaria Koiviston ja kumppaneiden kirjoittamassa Itsehoito-oppaassa käytetään paljon "nätimpiä" ilmaisuja, ja sanotaan mm. ettei mikään luonteen piirre ole hyvä tai huono. Lisäksi siellä sanotaan, ettei tunne-elämältään epävakaista pitäisi puhua persoonallisuusHÄIRIÖISINÄ. Tuo itsehoito-opas on tuonut mulle kyllä toivoa, meinaan tehdä niitä harjoituksia. Tunnistan sieltä paljon itseäni. Esim. tässä potilaan toipumiskuvauksessa:
"Tunnen välillä suurta helpotusta. Että olen minä, hei, oikeasti olemassa ja on minulla oikeus täällä maan päällä kulkea. En ole niin erilainen, että minun pitäisi aina synkkinä hetkinä kelata, etten kuulu joukkoon ja että minussa on jotain vikaa, väärää ja että olisi parempi mennä pois. Ymmärrän, mistä erilaiset tunteet tulevat ja kuinka niitä voi käsitellä itseään syyllistämättä ja käyttämällä taitoja, joita olen oppinut.Kuuntelen itseäni eri lailla kuin ennen. Mitä haluan, mitä mieltä olen asioista. Ennen sivuutin ne asiat. Uskallan siirtää ne myös toiminnan tasolle. En pelkää, että minut kaadetaan puhaltamalla. Olen tajunnut, ettei elämä ole taistelua. Ei kaikki ole minua vastaan, halua minulle pahaa. Siirrän huomiotani muiden kanssa kanssakäymisessä oman itseni tarkkailusta ulospäin. Katson, mitä tapahtuu, mitä muut sanovat, kuuntelen. Annan muille enemmän tilaa. Erittelen omia tunteitani muiden tunteista. Olen tajunnut, että minulla on oikeus elää täällä tällaisena tyyppinä."
Ennen hoitoa mulla oli se tunne, että olen ihan vääränlainen ihminen, eikä mulla ole edes oikeutta olla olemassa, kuten muilla ihmisillä. En haaveillut mistään, en halunnut mitään. Nyt tunnen, että voin elää minunlaisen elämän ja minulla on siihen ihan oikeus. Haaveilen asioista, joita haluan saavuttaa yms. En pyytele olemassaoloani anteeksi, enkä laita niitä vihamielisiä ajatuksia muiden päähän, kuten ennen tein. Kaikki aika meni siihen, että mietin, mitä muut minusta ajattelevat ja otaksuin aina, että kaikki vihaavat minua ja haluavat minusta eroon.
Olisin silti toivonut, että tuosta diagnoosista ois jo hoidon aikana kerrottu. Olisi ollut hyvä puhua siitä. Nyt olin ihan yksin. Onneksi sain tänne avautua. Kiitos, kun autoitte :). - Tsöge
Olen myös tuota diagnoosia jonkun aikaa maistellut. Olen alkanaut ihmettelemään että mikä noissa diagnooseissa on niin kamalaa. Itsekin pelkäsin että olen epävakaa kun masennusjaksoja tulee ja menee. No, juu olenhan minä epävakaa ja sen kauan jo tavallaan tiennytkin. Mitä sen sitten loppujen lopuksi on väliä? Terapeuttini sanoo usein että ei varmasti kannata olla huolissaan ja miettiä jotain diagnooseja vaan ymmärtää itseään ja oppia elämään ongelmien kanssa. Tuntea myötätuntoa itseään kohtaan. Ja näinhän se on. Diagnoosi tarvitaan paperile että saadaan sairauteen kuuluvia etuuksia ja tukea. That´s it!
- mietintää.
No, onko sulla menny ihmissuhteita poikki sun hetken mielijohtaista vihastuessasi? Ajaako raivopäisyys muita pois luotasi tai katkaisetko itse välit muihin vihan vallassa? Ja sitten saat etsiä taas uusia ystäviä? Onko radikaaleja muutoksia tullut tuosta vain? Osaatko asettua toisen asemaan? Otatko kaiken omasta näkökulmasta? Etkö anna pieniäkään virheitä anteeksi? Oikeutatko teot itsellesi, mutta et toisille? Pitkävihaisuus impulsiivisuus tunteettomuus raivopäivyys ei kykene asettumaan toisen asemaan toisille huonon toivominen vähäisestäkin teosta? Epävakaa varmaankin heittää tuosta vaan vanhat menemään, jopa vanhat kaverit. Uskoisin. Rajatilainen luultavasti on aggressiivinen ja hänen lähellään ei ole hyvä olla, koska hän saattaa tehdä äkkiarvaamatonta. En ole ihan alan asiantuntija, mutta psykologiaa olen lukenut sekä tunnustellut, mitä termit tarkoittavat.
Varmaan noista voi parantua, mutta kovaa työtä se vaatii. Henkistä työtä, mutta myös ravintoasiat pitää laittaa kuntoon. Unta riittävästi, muttei mielellään unilääkkein eikä mielialalääkkein. Ajattelutyötä hyväntahtoisuutta anteeksiantoa toisen asemaan asettumista. Mitä ite ajattelisit, jos toinen hetkessä kuumenis yhdestä sataseen tai mitään sanomatta pistäisi kaveruuden poikki niin kuin leikkurilla vaan? No, luultavasti jos olis tärkeä sulle, niin pitäisit rajatilaisena tyyppiä ja jos et näkisi mitään suurta syytä siihen. Epävakaa olis lievempi tapaus.- mietintää.
Sekoitin hieman käsitteitä tuossa. Impulsiivisuus on lievempi tapaus, impulsiivinen voi perua tekonsa ja antaa anteeksi. Rajatilainen elää ikään kuin todellisen rajamailla, mutta ehdottomasti vihassa, jossa ei anteeksianneta. Uskoisin, että rajatilatapaukset hoidettaessa ovat vakavia, jopa tappoja voi hetken mielijohteesta tulla. Väkivaltakohtaus vahingossa voi laukaista tapon. Ja pitkävihaisena tyyppinä rajatilainen ei ota jättämiään ystäviä takaisin. Syynä sympatian puute.
- ajatuksia...
mietintää. kirjoitti:
Sekoitin hieman käsitteitä tuossa. Impulsiivisuus on lievempi tapaus, impulsiivinen voi perua tekonsa ja antaa anteeksi. Rajatilainen elää ikään kuin todellisen rajamailla, mutta ehdottomasti vihassa, jossa ei anteeksianneta. Uskoisin, että rajatilatapaukset hoidettaessa ovat vakavia, jopa tappoja voi hetken mielijohteesta tulla. Väkivaltakohtaus vahingossa voi laukaista tapon. Ja pitkävihaisena tyyppinä rajatilainen ei ota jättämiään ystäviä takaisin. Syynä sympatian puute.
Ylilääkäri, joka Treella vastaa epävakaiden päiväosastohoidosta, pitää kouluampujina epävakaina persoonina ("rajatilaisina hallitsevina patologisin narsistisin piirtein"). Hänen mukaansa sitä ei vaan ymmärretty ja diagnosoitu. Hänen mukaansa epävakaalla on se tunne, että kaiken kokemansa vaillejäämisen jälkeen on oikein hakea hyvitystä (vaikka sitten ampumalla koulukaverinsa). Kuulostaa hurjalta, enkä usko, että kuvais kaikkia epävakaita. Osahan voi hylkäämisen pelossa jopa eristäytyä ja jättäytyä kaikesta syrjään.
- mietintää.
ajatuksia... kirjoitti:
Ylilääkäri, joka Treella vastaa epävakaiden päiväosastohoidosta, pitää kouluampujina epävakaina persoonina ("rajatilaisina hallitsevina patologisin narsistisin piirtein"). Hänen mukaansa sitä ei vaan ymmärretty ja diagnosoitu. Hänen mukaansa epävakaalla on se tunne, että kaiken kokemansa vaillejäämisen jälkeen on oikein hakea hyvitystä (vaikka sitten ampumalla koulukaverinsa). Kuulostaa hurjalta, enkä usko, että kuvais kaikkia epävakaita. Osahan voi hylkäämisen pelossa jopa eristäytyä ja jättäytyä kaikesta syrjään.
Voi olla, ettei heitä saa kovin helposti diagnosoitua, kun vähättelevät omaa taipumustaan. Sitten kun tilanne räjähtää käsiin, on jo myöhäistä. Minusta tuntuu, että eivät kovin helposti eristäydy. Jos ei ole rehellinen itselleen, niin vaikea se on parantuakaan. Mutta eihän se niin voi mennä, että rajatilainen oikeuttaa itselleen teon ikään kuin kostona jostakin. Mitähän lie sillä paraolympiatähdelläkin ollut tekonsa taustalla oikeasti? Vaikea uskoa, mitä kertonut. Varmasti rajatilainen voi katuakin tekojaan, jos niin suureen tekoon kuin tappoon syyllistyy. Rajatilainen ei varmaan useinkaan suunnittele kohtauksiaan, vaan niitä tulee aina. Kyllä psykiatrilla pitäisi hälytyskellot soida, jos jollakulla aina tulee eteen läheistappelutilanteita, riitoja tuon tuosta, kaverisuhteiden poikkipanoja yms. Ei hoito voi edistyä, jos vaan silitellään päätä ja sanotaan, että sua vaan vähän masentaa. Härkää pitää ottaa sarvista kiinni.
- mietintää.
mietintää. kirjoitti:
Voi olla, ettei heitä saa kovin helposti diagnosoitua, kun vähättelevät omaa taipumustaan. Sitten kun tilanne räjähtää käsiin, on jo myöhäistä. Minusta tuntuu, että eivät kovin helposti eristäydy. Jos ei ole rehellinen itselleen, niin vaikea se on parantuakaan. Mutta eihän se niin voi mennä, että rajatilainen oikeuttaa itselleen teon ikään kuin kostona jostakin. Mitähän lie sillä paraolympiatähdelläkin ollut tekonsa taustalla oikeasti? Vaikea uskoa, mitä kertonut. Varmasti rajatilainen voi katuakin tekojaan, jos niin suureen tekoon kuin tappoon syyllistyy. Rajatilainen ei varmaan useinkaan suunnittele kohtauksiaan, vaan niitä tulee aina. Kyllä psykiatrilla pitäisi hälytyskellot soida, jos jollakulla aina tulee eteen läheistappelutilanteita, riitoja tuon tuosta, kaverisuhteiden poikkipanoja yms. Ei hoito voi edistyä, jos vaan silitellään päätä ja sanotaan, että sua vaan vähän masentaa. Härkää pitää ottaa sarvista kiinni.
Anteeksi jos loukkasin ja loukkaan näillä kommenteilla mahdollisesti epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin saaneita. Olisihan se märkä rätti päin kasvoja saada tuollainen aika kamala diagnoosi, mutta siitä on vain kehityksen tie ylöspäin - jos kehitystä haluaa. Kamalampaa olisi, jos pikaistuksissaan tappaisi jonkun, ihan oikeasti. Olen miettinyt sitä, miten kamalaa esim. sillä Pistoriuksella nyt elämä on. En ihmettelisi yhtään, jos tapettu kummittelee talossa. Joka tapauksessa tyypillä täytyy olla kamalaa, itsemurhan partaalla jopa jonkun lehtijutun mukaan. Senkin arvasin. Jos jotakin noin kamalaa pääsee tapahtumaan, ihmisen elämä menee pilalle. Itsehillintä on hyvä asia ja sitä voi mielestäni jokainen ihminen oppia.
Eikä niitä diagnooseja tarvi kertoa kaikille, tuskin kenellekään on pakko. - Tsöge
Juu on toi ihan tuttua settiä. Mulla meni vuosikausia ennen kun aloin kuntoutua. Ikinä ei kannata silti luopua ponnisteluista! Itse olen vuosien varrella käyttänyt terapiaa, lääkehoitoja, sairaslomia yms. Parasta on ollut sittenkin se hyväksynnän saavuttaminnen ja mielenhallintaan keskittyminen vaikka olisi kuinka järkyttävä olo ja paska jakso menossa. TYÖTÄ vaatii. Ja mitä vielä tulee diagnooseihin niin jos niitä rupee miettimään niin varmaan saa pahemman olon! Lääkärini on sanonut että niitä kannattaa ajatella työkaluina, jotta voit saada tai olet oikeutettu vaikean sairautesi vuoksi etuuksiin ja palveluihin. Näin on!
- HirviöTuliMuaVastaan
mietintää. kirjoitti:
Anteeksi jos loukkasin ja loukkaan näillä kommenteilla mahdollisesti epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin saaneita. Olisihan se märkä rätti päin kasvoja saada tuollainen aika kamala diagnoosi, mutta siitä on vain kehityksen tie ylöspäin - jos kehitystä haluaa. Kamalampaa olisi, jos pikaistuksissaan tappaisi jonkun, ihan oikeasti. Olen miettinyt sitä, miten kamalaa esim. sillä Pistoriuksella nyt elämä on. En ihmettelisi yhtään, jos tapettu kummittelee talossa. Joka tapauksessa tyypillä täytyy olla kamalaa, itsemurhan partaalla jopa jonkun lehtijutun mukaan. Senkin arvasin. Jos jotakin noin kamalaa pääsee tapahtumaan, ihmisen elämä menee pilalle. Itsehillintä on hyvä asia ja sitä voi mielestäni jokainen ihminen oppia.
Eikä niitä diagnooseja tarvi kertoa kaikille, tuskin kenellekään on pakko.Se lähinnä noissa kommenteissa "loukkaa" tai tuntuu tympeältä, että esitetään kaikenkattavia yleistyksiä tietyistä persoonallisuushäiriötyypeistä eikä ymmärretä että vaikka joitain yhteisiä nimittäjiä käytöksessä on niin silti jokainen ihminen on yksilö eikä ole kahta samanlaista epävakaan persoonallisuusdiagnoosin saanutta ihmistä olemassakaan.
Itse epävakaan persoonallisuushäiriödiagnoosin saaneena en todellakaan että keskeinen ongelmani olisi empatian puute, päinvastoin, on ollut aikoja jolloin olen tuntenut kantavani suunnatonta määrää toisten ihmisten kärsimyksestä hartioillani, aivan kuin minun velvollisuuteni olisi auttaa kaikkia maailman hädänalaisia - ja vielä onnistua siinä - vaikka jokainen järkevä ihminen ymmärtää, että vain kourallista ihmisiä pystyy oikeasti auttamaan ja toisen puolesta ei kukaan voi elämää elää.
Oma impulsiivisuuteni esim. ristiriitatilanteissa toisten kanssa on lähinnä näkynyt siinä, että nuorempana lähdin noista tilanteista kiukuspäissäni ovet paukkuen lätkimään, nykyään en, mutta tulen kyllä edelleen jumalattoman surulliseksi kaikista riidoista läheisten kanssa ja itku on herkässä..mitä enemmän yritän itkua estää, sitä varmemmin itkeskelyksi se menee...ja olen siis mies....tosi miehekästä siis.
- jtkn.
"Kärjistäminen helpottaa tunteiden käsittelyä, mutta aiheuttaa ongelmia erityisesti ihmissuhteissa: pienikin virhe voi siirtää läheisen ystävästä viholliseksi, ja muutoksen tapahtuminen toisin päin ei onnistu helposti.
Tyypillinen rajatilahäiriöisen piirre on myös krooninen tyhjyyden tunne.
"
http://www.peda.net/verkkolehti/jkl/lyseo/lyseonlukioon?m=content&a_id=31
Siinä rajatilaisen tunnusmerkkiä- miinusta odotan
Miksi näihin alimpiin kommentteihin on miinustettu, varsinkin tähän, missä suora lainaus rajatilan tunnusmerkit sivulta. Näissä kommenteissa, joita miinustettu, luetellaan sellaisen ihmisen piirteitä, jolla on rajatilahäiriö. Ei kai siinä mitään pahaa ole? Itse joskus opiskeluaikoina lueskelin persoonallisuushäiriöistä ja tunnusmerkeistä, niin tuntui monikin niistä itseen täsmäävän... :) Sitten lueskelin myöhemmin vakavista taudeista ja taas täsmäsi :) Kaikilla näitä piirteitä löytyy, niistä voi myös aktiivisesti yrittää päästä eroon. Syöpäkin voi tulla kelle tahansa ja sen syövän oireetkin voivat olla melko monella, ilman syöpää. Lopen lopen kaikki ovat rikkinäisiä ja haavoittuvia. Oireet ovat kuitenkin hälytysmerkki, joihin kannattaa puuttua. Se hoito ei välttämättä ole mielialamyrkkyjä naamariin- tyyliin, vaan joku ihan toinen.
- plusmiinus
miinusta odotan kirjoitti:
Miksi näihin alimpiin kommentteihin on miinustettu, varsinkin tähän, missä suora lainaus rajatilan tunnusmerkit sivulta. Näissä kommenteissa, joita miinustettu, luetellaan sellaisen ihmisen piirteitä, jolla on rajatilahäiriö. Ei kai siinä mitään pahaa ole? Itse joskus opiskeluaikoina lueskelin persoonallisuushäiriöistä ja tunnusmerkeistä, niin tuntui monikin niistä itseen täsmäävän... :) Sitten lueskelin myöhemmin vakavista taudeista ja taas täsmäsi :) Kaikilla näitä piirteitä löytyy, niistä voi myös aktiivisesti yrittää päästä eroon. Syöpäkin voi tulla kelle tahansa ja sen syövän oireetkin voivat olla melko monella, ilman syöpää. Lopen lopen kaikki ovat rikkinäisiä ja haavoittuvia. Oireet ovat kuitenkin hälytysmerkki, joihin kannattaa puuttua. Se hoito ei välttämättä ole mielialamyrkkyjä naamariin- tyyliin, vaan joku ihan toinen.
Niin, itse sairaushan ei ole ihmisen moraalinen valinta, vaikka ainakin ennen persoonallisuushäiriöisiin, etenkin kai epävakaisiin, on hoidossa niin suhtauduttu. Asenteella, että he itse valitsevat sairauden oireilun ja sen eri piirteet, ja hoitokin saatettu evätä, koska ei muka kannata. Eihän psykoosissa olevallekaan sanottais, että "itse valitsit sen, että menit psykoosiin, joten hoida itses sieltä normaaliksi" tai että "koska, et nyt psykoosissa kykene toimimaan, kuten me neuvotaan, et ole hoitoa ansainnut".
Nykykäsityksen mukaan tosiaankin kannattaa hoitaa esim. epävakaata persoonaa. Eikä sitä enää pidetä elinikäisenä, vaan se yleensä on oireeton hoidettuna jo kymmenessä vuodessa toteamisesta.
Itse opiskelin 90-luvulla ja harjoittelussa psykiatrisella osastolla epävakaista puhuttiin todella rumasti työntekijöiden toimesta. Asenne oli juuri se, että heidän oireilunsa olisi itse valittu ja he ikäänkuin tahallaan, kiusallaan, pahuuttaan tms käyttäytyisivät niinkuin käyttäytyvät. ihmekään jos tuolla asenteella ei hoito tepsi, eikä kannata. Ei varmaan minkään sairauden hoito olisi kauhean tuloksellista, jos hoitavat ihmiset alkaisivat syyttämään sairaudesta potilasta. Voisi tulla aika pian paljon entisiä lääkäreitä tuota asennetta viljellessä ;). - päivän lapsi
plusmiinus kirjoitti:
Niin, itse sairaushan ei ole ihmisen moraalinen valinta, vaikka ainakin ennen persoonallisuushäiriöisiin, etenkin kai epävakaisiin, on hoidossa niin suhtauduttu. Asenteella, että he itse valitsevat sairauden oireilun ja sen eri piirteet, ja hoitokin saatettu evätä, koska ei muka kannata. Eihän psykoosissa olevallekaan sanottais, että "itse valitsit sen, että menit psykoosiin, joten hoida itses sieltä normaaliksi" tai että "koska, et nyt psykoosissa kykene toimimaan, kuten me neuvotaan, et ole hoitoa ansainnut".
Nykykäsityksen mukaan tosiaankin kannattaa hoitaa esim. epävakaata persoonaa. Eikä sitä enää pidetä elinikäisenä, vaan se yleensä on oireeton hoidettuna jo kymmenessä vuodessa toteamisesta.
Itse opiskelin 90-luvulla ja harjoittelussa psykiatrisella osastolla epävakaista puhuttiin todella rumasti työntekijöiden toimesta. Asenne oli juuri se, että heidän oireilunsa olisi itse valittu ja he ikäänkuin tahallaan, kiusallaan, pahuuttaan tms käyttäytyisivät niinkuin käyttäytyvät. ihmekään jos tuolla asenteella ei hoito tepsi, eikä kannata. Ei varmaan minkään sairauden hoito olisi kauhean tuloksellista, jos hoitavat ihmiset alkaisivat syyttämään sairaudesta potilasta. Voisi tulla aika pian paljon entisiä lääkäreitä tuota asennetta viljellessä ;).Ilman muuta epävakaata kannattaa hoitaa. Kukapa täällä olisi täysin vakaa? Ilmisen elämä on kuin kämmenen leveys tai ei mitään, se tieto tasoittaa hyvin paljon uskovaisia ihmisiä. Ajan rajan tuolla puolla on parempaa.
- errrrjaa
Mulla on ihan sama juttu, että todettu tuo epävakaa persoona vasta, mutta itsestäni se on virhediagnoosi, kun melkeen mikään ei täsmää muhun kuin muutama vaan. Tosi vammasta jaella tuommosia persoonahäiriöitä ilman kunnollisia todisteita ja oireita jotka siihen täsmää.
- mieletönMel
kukaan ei ole puhunut täällä yksinäisyydestä, joka epävakauteen/persoonan epäeheyteen liittyy. Minua ei ole (vielä) diagnosoitu, mutta epävakaan ph:n piirteitä tunnistan. Ja silti: minäkään en rieku, hillu, käyttäydy ns holtittomasti ulospäin vaan olen pikemminkin ns painekattila, joka putoaa voimakkaaseen ahdistukseen, lamaantuneeseen masennukseen ja toivottomuuteen. Työelämässä olen ollut, nyt paussilla ja aionkin nyt edistää omaa kuntoutumistani, siis hakea tähän viralliselta taholta apua. Sen jo tiedän, että tiivis terapia luultavasti tulisi ahdistamaan liikaa.
Olen aika kaksijakoinen persoona: hyvinä kausina "oireeton", tarmokas, ihan ok. Tykkään lukea, kirjoitankin. Olen onnistunut itsekseni vähentämään alkoa ja vuosia riivannut bulimia on sekin aisoissa. Paljon pakkomielteisempää elämäni on ollut menneinä vuosina. Koen, että elämänlaatuni on parantunut, kun itsehallintaa/tuntemusta on tullut lisää. Silti ne mielen pimeät kulmat yllättävät edelleen. Olen melko lailla yksinäinen, pari ystävää, siinäpä se. Ja sitova suhde äitiin, jossa paljon ahdistavia juonteita.
Aikuisia vanhempia en saanut. Jouduin pelkäämään lapsena sekä vanhempiani että veljeäni. NYt olen 40 ja rämpinyt tämän kaksijakoisuuden kanssa n 15v. Huonot jaksot kestävät n viikon ja jotenkin rytmittyvät myös hormonikiertoon. Lääkkeistä voisin hyötyä ahdistus/uninapeista, mutta suhteeni psyykekemikaaleihin on aina ollut hyvin varauksellinen. Tiedän, että stressi laukeaa aina muutamassa päivässä. Työelämää nuo kuopat tietysti rasittavat.
Minua ei enää loukkaa mikään pers.häiriödiagnoosi koska TIEDÄN että minulla on vaikea mielen vamma. Se rampauttaa minua sosiaalisesti; minulla ei ole selkeää, pysyvää minää. En tiedä, oliiko ollut parempi jos olisin joutunut/hakeutunut hoidon piiriin ja tullut ns tutkituksi nuorempana, saanut "leiman" ja diagnoosin. Nuo ovat kaksipiippuisia juttuja. Nyt olen ikäänkuin esittänyt välillä itsellenikin terveempää kuin oikeasti olen ja siitäkin on seurannut kolahduksia. Olen säännöllisesti unohtanut vammani hyvinä jaksoina, lähtenyt opintoihin, jotka jouduin keskeyttämään jne.
Voikun meille olisi Suomessa enemmän tukea, vaikka jokin nettifoorumi. No onhan tämäkin palsta toki hyvä! Itse kaipaisin välillä vertaistukea, ehkä kirjeystävän muodossa. Ehkä vielä sellaisen löydän. Pahinta on jäädä niin yksin häpeän, syyllisyyden ja muiden vaikeiden tuntojen kanssa. Myös kateus on hyvin tuttu ja vaikea tunne: kateus muiden mielenterveydestä.
Netti on kyllä aarre. Elävien ihmisten kohtaamisessa on silti omat etunsa. - ei jaksa enää
mieletönMel kirjoitti:
kukaan ei ole puhunut täällä yksinäisyydestä, joka epävakauteen/persoonan epäeheyteen liittyy. Minua ei ole (vielä) diagnosoitu, mutta epävakaan ph:n piirteitä tunnistan. Ja silti: minäkään en rieku, hillu, käyttäydy ns holtittomasti ulospäin vaan olen pikemminkin ns painekattila, joka putoaa voimakkaaseen ahdistukseen, lamaantuneeseen masennukseen ja toivottomuuteen. Työelämässä olen ollut, nyt paussilla ja aionkin nyt edistää omaa kuntoutumistani, siis hakea tähän viralliselta taholta apua. Sen jo tiedän, että tiivis terapia luultavasti tulisi ahdistamaan liikaa.
Olen aika kaksijakoinen persoona: hyvinä kausina "oireeton", tarmokas, ihan ok. Tykkään lukea, kirjoitankin. Olen onnistunut itsekseni vähentämään alkoa ja vuosia riivannut bulimia on sekin aisoissa. Paljon pakkomielteisempää elämäni on ollut menneinä vuosina. Koen, että elämänlaatuni on parantunut, kun itsehallintaa/tuntemusta on tullut lisää. Silti ne mielen pimeät kulmat yllättävät edelleen. Olen melko lailla yksinäinen, pari ystävää, siinäpä se. Ja sitova suhde äitiin, jossa paljon ahdistavia juonteita.
Aikuisia vanhempia en saanut. Jouduin pelkäämään lapsena sekä vanhempiani että veljeäni. NYt olen 40 ja rämpinyt tämän kaksijakoisuuden kanssa n 15v. Huonot jaksot kestävät n viikon ja jotenkin rytmittyvät myös hormonikiertoon. Lääkkeistä voisin hyötyä ahdistus/uninapeista, mutta suhteeni psyykekemikaaleihin on aina ollut hyvin varauksellinen. Tiedän, että stressi laukeaa aina muutamassa päivässä. Työelämää nuo kuopat tietysti rasittavat.
Minua ei enää loukkaa mikään pers.häiriödiagnoosi koska TIEDÄN että minulla on vaikea mielen vamma. Se rampauttaa minua sosiaalisesti; minulla ei ole selkeää, pysyvää minää. En tiedä, oliiko ollut parempi jos olisin joutunut/hakeutunut hoidon piiriin ja tullut ns tutkituksi nuorempana, saanut "leiman" ja diagnoosin. Nuo ovat kaksipiippuisia juttuja. Nyt olen ikäänkuin esittänyt välillä itsellenikin terveempää kuin oikeasti olen ja siitäkin on seurannut kolahduksia. Olen säännöllisesti unohtanut vammani hyvinä jaksoina, lähtenyt opintoihin, jotka jouduin keskeyttämään jne.
Voikun meille olisi Suomessa enemmän tukea, vaikka jokin nettifoorumi. No onhan tämäkin palsta toki hyvä! Itse kaipaisin välillä vertaistukea, ehkä kirjeystävän muodossa. Ehkä vielä sellaisen löydän. Pahinta on jäädä niin yksin häpeän, syyllisyyden ja muiden vaikeiden tuntojen kanssa. Myös kateus on hyvin tuttu ja vaikea tunne: kateus muiden mielenterveydestä.
Netti on kyllä aarre. Elävien ihmisten kohtaamisessa on silti omat etunsa.Tuo minkä kirjiotit, olisi hyvinkin voinut olla minun kirjoittamani Allekirjoitan joka sanan. En olisi yksinäinen, enkä tuntisi olevani aina ulkopuolinen, eikä minua pidettäisi outona, jos minun persoonani ei olisi häiriöinen. Tunnistan itsessäni monia epävakaan persoonallisuuden piirteitä. Oikeasti haluan korjata minäni ja elää hyvän elämän. Tarvitsen siihen apua joltain ammattilaiselta. Olen vihannut koko tähän astista elämääni ja haluan siihen muutoksen. Jos elämä ei tästä muutu ja jos minä en muutu, voisin ihan yhtä hyvin kuolla pois.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 1406653
Mies, mua jotenkin kiinnostaa
Että osaatko sä ollenkaan höllätä? Ootko aina kuin persiille ammuttu karhu. Pohtimassa muiden vikoja?1495739- 1234891
Moi kuumis.
Just ajattelin sua. Oot mun rauha, turva ja lämpö. Olet monia muitakin asioita, mut noita tartten eniten. Pus.434490Milloin olisi sinun ja kaivattusi
Kaunein päivä? Kamalin hetki? Miksi? Kumpaa pyrit muistelemaan? Kumpi hallitsee mieltäsi?523892- 623061
Itkin oikeasti aamulla taas
Haluaisin niin kertoa miltä musta tuntuu. Oon jotenkin hajalla. Tarvitsin ees jonkun joka ymmärtää.522966Minun rakkaani.
Haluaisin käden mitan päähän sinusta. Silleen, että yltäisin koskettamaan, jos siltä tuntuu. Olen tosi huono puhumaan, m242402- 422270
Naiselle hyvää viikkoa
olet edelleen sydämessäni. Toivon sinulle myötätuulta mitä ikinä teetkään🪢152197