Viedä sitä ennen tavarat varastoon, irtisanoa asunto, tehdä poste restante osoitteenmuutos, lähettää varaston avain siskolle jäähyväiskirjeen kera?
Mikä tässä enää muuttuisi? Pelkkiä pettymyksiä, pettymysten perään.
Pelkkää paskaa koko elämä. Aina jää yksin, koskaan ei kelpaa kenellekkään.
Miksi edes synnyin?
Mikä tässä enää muuttuisi? Pelkkiä pettymyksiä, pettymysten perään.
Pelkkää paskaa koko elämä. Aina jää yksin, koskaan ei kelpaa kenellekkään.
Miksi edes synnyin?
Vastaukset 8
Vanhimmat
to me!
Samanlaisia ajatuksia. Tosin olen nainen ja voisin viedä avaimen velipojan postilaatikkoon. Töissäkin saa vaan kuraa niskaansa ja hiillostetaan tekemään kovempaa tahtia. Työkaverit kiusaa ja ahdistelee vihjailuillaan.
Olen ollut koko ikäni taipuvainen masennukseen ja itsetuhoisiin ajatuksiin sekä käyttäytymiseen. Ulospäin näytän iloiselta ja positiiviselta, mutta sisimmässäni minulla on todella paha olla. Haluaisin päästä eroon tästä pahasta olostani ja ongelmistani, lopullisesti.
itsemurhan ajatteleminen saa olini hyväksi. Mikään muu asia ei saa oloani läheskään näin hyväksi.
Ennemmin tai myöhemmin elämä päättyy jokaisen kohdalta, halusi tai ei. Kävi se minullakin tänään mielessä, miksei yhtä hyvin aiemmin kuin myöhemmin. Muutama vuosi vielä pitäisi jaksaa jotta voisi poistua mahdollisimman huomaamatta.
Vaan kukaan ketjuun osallistuvista ei kutsunut ketään kahville. Miksei?
Kun se on itsekkyyttä.
Jos ihmisen voimat on vähissä, tai lopussa, ei silloin löydy sijaa muille,mutta silti joka ikisen itsemurha koskettaa ja jättää syvät parantumattomat arvet heille jotka jää. Kohta he sitten kamppailevat samojen ongelmien parissa kuin ne jotka päätti antaa periksi.
Jossain on laskettu että yhden ihmisen itsemurha satuttaa 20-50 ihmistä vaikka itsestä tuntis ettei ketään.
älkää.. voi ei oikeesti. Jos se on se ainoo ja viimeinen, niin lavastakaa se onnettomuudeksi, vahinkoja sattuu.. mutta herranen aika teillä on vanhemmat elossa ja muita läheisiä. kun se ei ole kenenkään vika että itsellä on se maailman pahin olo.
Tää on pieni maa, jotenki niin pieni ja intiimi että vielä on varaa huolehtia kaikista ihmisistämme.. haastakaa mielummin itsenne kurkkaan sinne tulevaisuuteen.. jää niin monta kivvaa juttua näkemättä jos lähtee kesken pois.
Suoraan sanottuna mulle ihan sama vaikka perheenjäsenet kipuilisivatkin poislähtöni jälkeen. En saanut heiltä apua silloin kun sitä olisin tarvinnut, kohtelivat todella törkeästi. Ikuiset arvet sain. Kiitos heille...
Tutut ajatukset mutta olen aina tullut siihen lopputulokseen, etten halua tehdä sitä. Itsemurha on käynyt mielessä vaikka kuinka usein. Tulee luultavasti käymään vielä monta kertaa tulevaisuudessakin.
Joskus elämä on sitä, ettei viikkokausiin tai kuukausiin ole mitään menoa. Kukaan ei soita, mitään ei tapahdu jne. Itsetunto on pohjassa ja jokainen päivä tuntuu pahalta. Elämä ei vaikuta elämisen arvoiselta. Silti jokin aina pakottaa jatkamaan. Jos ei muu, niin tietynlainen uho maailmaa ja masennusta vastaan.
En tiedä onko tällainen uho yleistä. Kaiken toivon ja elämänhalun puuttuessa tulee vain yhtäkkiä tietynlainen vitut!-fiilis, josta pääsee ponnistamaan takaisin elämään kiinni. Kyse taitaa olla siitä, että lakkaa etsimästä elämälleen merkitystä tai sisältöä ja päättää vain mielivaltaisesti puskea eteenpäin, oli se miten hirveää kuraa tahansa.
Elämä iloineen ja suruineen on yhtä absurdia sirkusta alusta loppuun. Kannattaa vain asennoitua siihen yhtä absurdisti.