Kerron nyt tarinani joka on tällä hetkellä aika vaikea ja raskas. Olen ollut vaimoni kanssa yhdessä n.13v. Kaikki muuttui aika lailla yhtäkkiä joulukuun alussa 2012. Vaimo kysyi että onko parisuhteemme mielestäni kunnossa, vastasin että kyl se taitaa olla.
Tästä hieman myöhemmin vaimo muuttui hiljaiseksi ja itkuiseksi ja sisään päin vetäytyi ja hän puhui asumus erosta jopa jos olisimme erillään hetken aikaa ja katsotaan sitten miltä näyttää. Hän sanoi että suhteemme ollut jo vuosia ns.ystävyys suhde jolloin olemme hoitaneet lapsiamme ainostaan yhdessä ja en ole häntä rakastanut niin kuin miehen pitää. Kyllähän olen itse ollut tympeä ja kylmä häntä kohtaan näinä vuosina, enkä niinkään piitannut mistään kun vaan elettiin vaan siinä ja hoidettiin lapsia yhdessä, kummiskin olen häntä rakastanut koko ajan.
Monesti hän pyysi minua vierelleen sohvalle viereen mutta en aina läheskään mennyt , olin vaan tietokoneella ja vastailin tympeästi. Meillä on kolme lasta ja 4 lapsi sai alkunsa marraskuussa 2012, syntyy heinäkuussa 2013 . Sain tiedon raskaudesta yllättäen häneltä ja raivostuin, kuinka lapsi voi olla minun vaikka ei niin paljon seksi elämää ollutkaan, ehdotin jopa aborttia hänellä joka oli elämäni isommista virheistä, lapsi oli tavallaan vahinko, mutta sen lapsen haluan todellakin .
Mutta kyl sen tiedän nyt että se on minun. Vaimolla ns. tunteet viilenneet minua kohtaan. Hänellä on muutenkin raskasta nyt kun uusi talo meillä, raskaus, liikaa töitä ja opiskelee siinä sivussa vielä. Olen itse muuttunut nyt kun vasta nyt tajusin että olen menettämässä kaiken, otan hänet huomioon paljon paljon paremmin , vaimo on tuumannut joskus ettei juna olisi vaan jo mennyt ohitse ja tämä parannukseni olisi myöhäsitä :( Hän haluaisi että kaikki palaisi taas entiselleen mutta ei voi tunteilleen mitään :(
Vaimo pitää kännykkää äänettömällä koko ajan ja sanoo syyn olevan siihen että olen tutkinut hänen kännykkäänsä , lukenut hänen viestejä ja kyselin aina kuka soitti jne , seurannut hänen facebookiaan hänen tunnuksillaan sekä lukenut hänen s-postiaan hänen tunniksillaan, myönnän nämä.
Sanokaas voiko tunteet yhtäkkiä kadota? Onko tässä joku kolmas mukana? Vaimo on sanonut että ketään ei ole, eikä ole ihastunut kehenkään , ja olen aina silloin tällöin tätä kysynyt häneltä. Vaimo on sanonut että raskaudella ei ole tekemistä hänen tunteidensa kanssa. Hän rakastaa minua yhä mutta kuulemma "jokin" tunne minua kohtaan on vielä jossain. Jotenkin vaan tuntuu siltä että onko tässä sittenkin joku mukana. Facebookissa hänellä ei ole sellaisia ylimääräisiä kavereita. jne. Hän sanoi eilen että kyllä kaikki palaa ennalleen aikaa vaan ottaa että hän luottaa minuun taas. Häntä niin ärsyttää kun olen kytännyt häntä, ja kaikki epäilykseni häntä kohtaan toisesta miehestä saa hänet vaan suuttumaan hänen mukaansa, minun ei kuulemma tarvitse pelätä mitään tai epäillä mitään, uskoako sitte tuota ? Jotenkin tuntuu että hän taistelee tunteidensa kanssa , ollako vai eikö olla , tämä syö niin mua :( Mutta hän sanoi että yrittää kovasti, muuta ei voi luvata.
Eniten riivaa vaimon epätietoisuus, aika näyttää kuinka meille käy hänen mielestään. Ite haluaisin että ollaan yhdessä kasvatetaan lapsia yhdessä ja rakastan häntä vaan enempi nyt, mulla on selvät kuviot. Voiko hänen puuttuvaa tunnetta saada takaisin, ajattelen kaikenlaista päivittäin jos joku muu sekoittaa hänen tunteita sittenkin koko ajan hänen puheistaan huolimatta että ketään hänellä ei ole, vaiko eikö hän halua/uskalla erota vielä, kun uusi talokin, lapsi tulossa jne.... :( Tietysti tunteita ei saa takaisin sormea napsautamalla, kaiketi vaatii aikaa....
Auttakaa joku :(
Tästä hieman myöhemmin vaimo muuttui hiljaiseksi ja itkuiseksi ja sisään päin vetäytyi ja hän puhui asumus erosta jopa jos olisimme erillään hetken aikaa ja katsotaan sitten miltä näyttää. Hän sanoi että suhteemme ollut jo vuosia ns.ystävyys suhde jolloin olemme hoitaneet lapsiamme ainostaan yhdessä ja en ole häntä rakastanut niin kuin miehen pitää. Kyllähän olen itse ollut tympeä ja kylmä häntä kohtaan näinä vuosina, enkä niinkään piitannut mistään kun vaan elettiin vaan siinä ja hoidettiin lapsia yhdessä, kummiskin olen häntä rakastanut koko ajan.
Monesti hän pyysi minua vierelleen sohvalle viereen mutta en aina läheskään mennyt , olin vaan tietokoneella ja vastailin tympeästi. Meillä on kolme lasta ja 4 lapsi sai alkunsa marraskuussa 2012, syntyy heinäkuussa 2013 . Sain tiedon raskaudesta yllättäen häneltä ja raivostuin, kuinka lapsi voi olla minun vaikka ei niin paljon seksi elämää ollutkaan, ehdotin jopa aborttia hänellä joka oli elämäni isommista virheistä, lapsi oli tavallaan vahinko, mutta sen lapsen haluan todellakin .
Mutta kyl sen tiedän nyt että se on minun. Vaimolla ns. tunteet viilenneet minua kohtaan. Hänellä on muutenkin raskasta nyt kun uusi talo meillä, raskaus, liikaa töitä ja opiskelee siinä sivussa vielä. Olen itse muuttunut nyt kun vasta nyt tajusin että olen menettämässä kaiken, otan hänet huomioon paljon paljon paremmin , vaimo on tuumannut joskus ettei juna olisi vaan jo mennyt ohitse ja tämä parannukseni olisi myöhäsitä :( Hän haluaisi että kaikki palaisi taas entiselleen mutta ei voi tunteilleen mitään :(
Vaimo pitää kännykkää äänettömällä koko ajan ja sanoo syyn olevan siihen että olen tutkinut hänen kännykkäänsä , lukenut hänen viestejä ja kyselin aina kuka soitti jne , seurannut hänen facebookiaan hänen tunnuksillaan sekä lukenut hänen s-postiaan hänen tunniksillaan, myönnän nämä.
Sanokaas voiko tunteet yhtäkkiä kadota? Onko tässä joku kolmas mukana? Vaimo on sanonut että ketään ei ole, eikä ole ihastunut kehenkään , ja olen aina silloin tällöin tätä kysynyt häneltä. Vaimo on sanonut että raskaudella ei ole tekemistä hänen tunteidensa kanssa. Hän rakastaa minua yhä mutta kuulemma "jokin" tunne minua kohtaan on vielä jossain. Jotenkin vaan tuntuu siltä että onko tässä sittenkin joku mukana. Facebookissa hänellä ei ole sellaisia ylimääräisiä kavereita. jne. Hän sanoi eilen että kyllä kaikki palaa ennalleen aikaa vaan ottaa että hän luottaa minuun taas. Häntä niin ärsyttää kun olen kytännyt häntä, ja kaikki epäilykseni häntä kohtaan toisesta miehestä saa hänet vaan suuttumaan hänen mukaansa, minun ei kuulemma tarvitse pelätä mitään tai epäillä mitään, uskoako sitte tuota ? Jotenkin tuntuu että hän taistelee tunteidensa kanssa , ollako vai eikö olla , tämä syö niin mua :( Mutta hän sanoi että yrittää kovasti, muuta ei voi luvata.
Eniten riivaa vaimon epätietoisuus, aika näyttää kuinka meille käy hänen mielestään. Ite haluaisin että ollaan yhdessä kasvatetaan lapsia yhdessä ja rakastan häntä vaan enempi nyt, mulla on selvät kuviot. Voiko hänen puuttuvaa tunnetta saada takaisin, ajattelen kaikenlaista päivittäin jos joku muu sekoittaa hänen tunteita sittenkin koko ajan hänen puheistaan huolimatta että ketään hänellä ei ole, vaiko eikö hän halua/uskalla erota vielä, kun uusi talokin, lapsi tulossa jne.... :( Tietysti tunteita ei saa takaisin sormea napsautamalla, kaiketi vaatii aikaa....
Auttakaa joku :(
Vastaukset 13
Vanhimmat
En pysty auttamaan, valitettavasti. Minulla, naisella, on hieman samanlainen tilanne. Mieheni, jota rakastin todella paljon, kohteli minua huonosti, melkein kuvailemallasi tavalla monta vuotta ja nyt on tilanne niin että tunteet häntä kohtaan ovat vähissä. Mielestäni hän ei pysty muuttumaan eikä hänestä tule koskaan hyvää kumppania minulle. Ero on usein mielessä ja pahoin pelkään että siihen vielä päädytään. Välissä on niin paljon laiminlyöntejä että en usko että voin koskaan rakastaa miestäni täysin sydämin vaan minun pitää aina vähän jarrutella ja pitää huoli itsestäni koska mieheni ei sitä tee. Minä haluan jonkun paremman, itselleni sopivan ja minua huomioivan miehen. Sellaista ei ole, mutta haaveilen sellaisesta.
Muistahan nuo naisten hormoonit, jotka vaikuttavat paljon tunteisiin.
Yhdessä teidän kannattaa lastenkin takia jo pysyä.Luottaa sinun myös kannattaa.Sillä epäluottamus ei ole rakkautta.Ei ole sinun asia vaania luottamusta.Jos joku on epäluotettava, se ei ole sen syy jolle on oltu epärehellisiä.
Se on sen epäluotettavan häpeä.Siksi kannattaa luottaa.Luottamus on mielestäni rakkautta, eikä ainainen toisen epäileminen.
Onnea teille ja nähkää suhteessanne kaikki hyvä, älkääkä sitä pahaa.
Katsokaa kaikkea rakkauden valossa.
Onkohan näistä vastaajista kukaan ollut parisuhteessa edes viittäkään vuotta ,saatikka aloittaja provo kirjoittajalla.
Siksikö epäilet noin, että itse heitit tuon aloituksen?Tarvitsetko muilta kirjalliset todisteet.Et luota kehenkään koska luulet kaikkien olevan yhtä kieroja kuin sinä itse.Mutta ei kaikki ole sellaisia.
Naisen huomioiminen on suhteessa varmasti tärkeä juttu.Kaikkialla naiset purnaa siitä, miten ei heitä huomioida.Naistenpäiväkin jäi huomioimatta monelta mieheltä ja se koettiin loukkaavana.Oma mieheni huomioi naistenpäivän, unohtamalla sen, kuten aina.Samoin hääpäivät ja muut.Soitti eilenkin illalla työmatkalta, että tulossa on ja menee suoraan nukkumaan saapuu kotiin, että herää taa aikaisin työhön.Hän on kaikki viikonloput työssä.Tälläisiä on aina meidän viikonloput.Nukkumaan, töihin, sitä rataa.
Mies on tympeä ja väsynyt kotona ollessaan.
Minun pitäisi olla kai kauhean tyytymätön.Mutta ajattelen nyt näin, että voisi ne asiat pahemminkin olla.Mutta paremmin ilmeisesti ei.
Tämä ketjun jämähdys tähän todistaa, että tämä oli jonkun kaistapäisen palsta-asukin provoaloitus, joita tämä palsta pursuaa.
Kauheaa että ihminen on mennyt noin sekaisin, että ainoa harrastus on tätä.
aloitus olisi totta eikä provo. Mistä näistä koskaan tietää.
Eihän sitä ikinä tiedä miten käy, mutta jos kummallakin on tahtoa vielä yrittäää, niin lisätkää nyt ihmeessä sitä toistenne huomioimista. Se ei ole koskaan myöhäistä. Kauniit sanat, kosketukset, kuunteleminen. Jos mahdollista, järjestäkää enemmän aikaa toisillenne. Voisiko vaimosi ottaa taukoa opiskelusta tai vähentää niitä tai töitä?
Itse olen ollut toinen jalka burnoutin puolella ja se oli aika synkkää aikaa. Silloin elämä oli päivästä toiseen selviämistä eikä siinä jaksanut huomioida kumppania, kun hyvä että itsensä sai sängystä aamulla ylös. Onneksi elämä sitten järjesti muutoksen kuvioihin kun paksukalloinen ei sitä itse meinannut tajuta, ja kaikki kääntyi pikkuhiljaa paremmaksi.
Joku tarvehierarkia on olemasssa ja luulen, että moni pariskunta ajautuu tuollaiseen tilanteeseen, kun lapset ovat pieniä, maksetaan kenties lainaa ja on "pakko" tehdä paljon töitä. Kyllä siinä helposti kakki menee rutiiniksi. Omaankin kumppaniinsa voi kuitenkin "rakastua" uudelleen, kun annetaan sille mahdollisuus.
Tämä nyt vain pitkän suhteen ja kahden lapsen kokemuksella.
Ikävä kyllä sitten kun lapset lentää ns.pesästä.Sitten saatetaan olla jo niin iäkkäitä ja väsähtäneitäkin, ettei jakseta enää samalla innolla mennä ja nauttia elämästä.
Joistakin tulee tässä vaiheessa jo mummoja ja pappojakin ja kaikesta vapaa-ajasta huolen pitää lapset, tuomalla aina muksut hoitoon kun papalla ja mummulla pitäisi olla omaa aikaa.
Toiset ei taas meinaa oppia millään elämään kaksin, kun ne muksut on jo maailmalla.Ihan on elämä joskus kuin lapsena kotileikki.Ensin tehdään se innoissaan tohinalla se kotileikki ja sen lavasteet.Nuket=lapset, astiat, leikkiruoat ja muu ja sitten kun se on valmis, ei jakseta eikä osata leikkiä :D
Alkaakin kiinnostamaan ihan eri asiat.
Jumankauta joku luulee mun viestiä provoksi, huh huh , en näin pitkää tekstiä tänne huvikseni laittaisi, taitaa provon keksineellä olla henkisiä ongelmia itsensä kanssa. Itse olet ollut varmaan parisuhteessa 0v ja minä 13v, huomattava ero, joten turhaat tuut tänne sanomaan mun aloitus viestiä provoksi , tuolla taitaa olla osasto joka on tarkoitettu henkisesti sairastaneille , mee sinne....
Oletko ap itse ollut ihan uskollinen ?
olen sinkku, en ole ikinä seurustellu.
en tule tänne silti haistattelemaan, ja yritän ulkopuolisena hahmottaa tilanteen..
itse suosittelisin että otat pari päivää omaa aikaa, parin päivän reissu ulkomaille? metsään? ylipäätään pois.
jos koet stressivapaassa paikassa jonkunlaisen ahaa-elämyksen voit jatkaa sinkkuna ja isänä -tai vastaavasti lähdet vaimon kanssa parin päivän irtiotolle..
Oon kans sitä mieltä, että järjestäkää vaimon kanssa joskus kahdenkeskistä aikaa. Jos lapset aina ympärillä pyörii, ei oo mikään ihme, vaikka molemmille uupumus tulisikin. Olitteko molemmat talonrakennusprjoketissa (sanoit että teillä on uusi talo...) mukana? Sekin verottaa ihmistä, koska se on melko rankka kokemus - itse tiedän, kun mies rakensi talon ja olin aikalailla siinä henkisestikin mukana, myös raksalla, tuli uupumus mutta vuosien varrella on hyvin selvitty.
Käykää jossain kolmannen osapuolen kanssa juttelemassa - voisi avartaa molempien näkemyksiä, ammattiauttajalla esimerkiksi (ovat vaitiolovelvollisia ja puolueettomia). Lapsia ei kannata rasittaa aikuisten asioilla jos ovat pieniä vielä, siksi ammattiauttaja voisi olla teidän kannalta hyvä vaihtoehto - varmaan parempi kuin nämä palstat :)
kun rakkaus loppuu, se loppuu. Itse taistelin vuosia, koetin jaksaa arkea. Mutta sitten sairastuin, syy oli yksinkertainen, uupumus elämään ja rakkaudettomuuteen, parisuhteeseen. Pitkään olin pois työelämästä. Toivuin, ja toipumisen jälkeen muutuin henkisellä tasolla. Kasvoin parisuhteessa, mies ei. Rakkaus etsi muotoaan, ei tarpeet ja tunteet kohdanneet. Enää ei mikään tuntunut miltään. Toinen oli muuttunut, toinen ei. Olimme kaksi toisilleen vierasta ihmistä. Ei auttanut pariterapiat, ei muut yhteiset lomat jne.
Nyt ero vireillä. Voin sanoa, olen elossa. Kiitos elämä.
Sanon vain, että vaimollasi on todella rankkaa. Huomioi häntä, rakasta häntä. Tee tekoja rakkauden. PUHU LEMPEÄSTI, KAUNIITA SANOJA.
Ole kiltt vaimollesi ja anna hänelle tilaa olla hän, ja jos on yhtään rakkautta jäljellä, se kumpuaa sieltä kyllä. Ajallaan. Toivottavasti vaimosi ei sairastu raskauden jälkeen.
Tee jotain, ennenkuin on myöhäistä. Ole hänelle se ritari, sankari. Mies, joka tekee kaikkensa hänen vuokseen. Kuuntele häntä. Mutta älä ala höösäämään tai yliyrittämään.
Jaksamisia.