Asiaa lääkkeistä

Ensinnäkin masennus ja psykoosisairaudet ovat vakava asia, ja säälin sydämmelläni jokaista joka niihin sairastuu, en pelkästään sairauden takia vaan lääkekierteiden takia jotka niistä lähes aina seuraavat. Sairastuneen vaikean tilan huomaa ennen pitkää joko hänen läheisensä tai hän itse, ja hän hakeutuu hoitoon, tietämättä että se ei tässä maassa ja tässä ajassa kannata. Mitä apua psykiatreilta on tarjolla? Eivät he halua tarjota syvällistä perehtymistä hänen henkilökohtaisiin ongelmiinsa ja mielenterveyden inhimilliseen auttamiseen vaan tarjota hänelle vahvan ja pitkäaikaisen lääkesotkun josta hän tulee kärsimään enemmän kuin sairaudestaan. Monet ovat niin tietämättömiä etteivät tiedä että lääkärit eivät juuri koskaan halua lääkitystä lopettaa, eli menevät tätä ystävällisesti ehdottamaan ja eikun lisää myrkkyjä kehiin. Siis mitä? Eikö tässä ajatellakkaan potilaan parasta ja hänen omaa tahtoaan? Monet ovat vielä nuoriakin eivätkä välttämättä osaa lopettaa lääkkeitä itse, he haluavat tehdä sen koska esim neurolepteissä voi olla hyvinkin paha olla, he ajautuvat hirveään epätoivoon vieroitusvaiheessa eivätkä voi peittää sitä, kukaan ei ymmärrä heitä
ja luulevat että he ovat tulleet sairaammaksi. Pelkään aina että mielenterveyshoitajani huomaa jotenkin naamastani tai käytöksestäni että olen lopettanut lääkkeet vaikka en olekaan mikään hullu.

Olen itse tämän kuopan kokenut ja voin sanoa että olen kaikin puolin tyytymätön tämän maan mielenterveyspalveluihin. En ikinä anna itselleni sitä anteeksi että hakeuduin omasta tahdostani hoitoon psykoottisen masennukseni takia, sain lääkkeistä lisää psykoottisia ongelmia ja lisää masennusta. Olisi vain pitänyt käydä kaikki läpi rauhassa kotona perheen suojassa. Ymmärsin osastolle tullessani jo heti ettei minua tahdottu oikeasti auttaa, mutta olin silloin niin sekaisin että otin minkä tahansa tarjolla olevan "avun" vastaan eli myrkylliset lääkkeet. Masennuslääkkeistä en saanut muuta kuin maniaa ja pääkipua, psykoosilääkkeet aiheuttivat toisen psykoosin jota luultiin sitten omaksi mielisairaudekseni ja sain vain lisää lääkkeitä. Osastolla kukaan hoitajista ei halunnut edes puhua kanssani, vain yksi varahoitaja silloin harvoin kun hänellä oli aikaa. En saanut mitään muuta terapeuttista puheapua kuin 10 minuutin keskustelu mielenterveystoimistossa, vain sitä varten että he kyselevät vointiani ja varmistavat että syön lääkkeeni, mistään omista ongelmistani he eivät ole halunneet puhua. Kotiuduin täysin hämmentyneenä ja tietämättömänä millainen helvetti lääkkeiden lopetuksesta seuraisi. Olen vieläkin masentunut mutta en uskalla kertoa siitä sillä he saattaisivat lisätä minulle uuden lääkkeen joka taas veisi elämästäni useita kuukausia. On kulunut viisi kuukautta tuosta kamalasta koettelemuksesta eikä se ole vieläkään ohi. Olen lopettamassa psykoosilääkkeitä ties kuinka monetta kertaa, ilman apulääkitystä tai muiden ihmisten tukea, sillä minkä itse aloitin myös itse lopetan. Tällä kertaa olen tehnyt sen asteittain niin viisaasti kuin olen osannut, olen hakenut lääkkeestä ja vieroituksesta paljon tietoa, syön vitamiineja ja nukun tarpeeksi. Nyt kun kaikki alkaa vihdoinkin helpottaa voin sanoa hyvien kuukausien menneen täysin kankkulan kaivoon. Tämä on ollut mitä pimein, raastavin, hulluin ja synkin aika elämässäni. Ihmisten aika lääkittynä ei ole mitään oikeaa onnea vaan epäluonnollista lääkepöllyä jossa heidän persoonansa latistetaan. Herää kaiken tämän jälkeen kysymys: Miksi masentunut tai todellisuudesta eristynyt ihminen halutaan aina kriisin aikaan elävän lääkehuuruissa tietämättömänä sen sijaan että hän kävisi ammattiavun kanssa ongelmansa läpi, itkisi silloin kun itkettää ja opettelisi terveellisen vuorokausirytmin. 50-luvulla keksittiin yksi pahimmista ihmiskunnan vihollisista eli psyykelääkkeet, etenkin neuroleptit.

Tunnen pettäneeni Jumalaa kun turvauduin noihin hirveisiin pillereihin sen sijaan että olisin turvannut Häneen. Minähän niitä ensitilassa halusinkin koska luulin niiden oikeasti parantavan ja olin niin peloissani mielenterveydestäni. Jos ennen lääkitystä olin jotenkin sairas niin nyt lääkkeiden aiheuttamien ongelmien aikana olen ollut supersairas. Tunnen menettäneeni itsestäni tärkeän osan, olisi kuin olisin ottanut helvetin ison lainan ja nyt saan kärsiä seurauksista. Olen taas lähtöpisteessä ja olen sairasloman takia hyvin paljon myöhässä koulutöistä. Valmistumiseni menee myöhemmmäksi kuin muilla ja minusta on liikkeellä kaikenlaisia huhuja ja juoruja, ja kerran kun sanon että olo tuntuu terveeltä ja parantuneelta niin heti kaverit kiertävät kaukaa kuin stereotyyppistä bipoa. Ei oikeasti ole reilua olla MT-ongelmainen. Kohdellaan kuin eläintä ja kaverit kaikkoavat.