pohdin liikaa hölmöjä.

Ajatuspohjainen pakko-oireinen häiriö vaivaa omasta mielestäni itseäni ja sen vuoksi olen eläkkeellä. En kyllä kaikkea tekstisi juttuja pysty sen varjolla näkemään. Nuo psykiatriset diagnoosit ovat muutenkin vain suuntaa antavia ja itselleni lähinnä juuri se minkä kautta löytää vertaistukea samanlaisista.

Tämä on hyvä blogi asiasta:
http://hiljaistapohdintaa.blogspot.com/2011/11/pakkomielteet-ja-pakkotoiminnot.html

Ei kai noista pohdinnoiista haittaakaan ole jos ei nyt ihan komppaansa sillä sekoita. Ajattelemisita varten aivot on annettu ja ehkäisee kai jonkin verran dementiaakin. Tässä on eräs joka ei paljon oikeatyyli- ja kirjoitusseikoista piittaa. Me olemme vain erilaisia: toiset ovat vain enemmän pohtivia "filosofeja". Meikälaisellä ei ole kyllä perfektionismista tietoakaan: en ole myöskään missään erikoisen hyvä, mutta en huonokaan. Varmaan luluääni olisi ollut kehittämisen arvoinen ja se on aika laaja reksiteriltään. Siitä saan jakuvasti kehuja ihan arkitilanteissakin, mutta laulavathan lintusetkin kauniisti, eikä niitä huolita oopperalavoillle.
Ollaan luovia, ja onnellisia Jumalan luomia "hulluja". Mahtavaa että saamme olla kuitenkin ihan ainutlaatuisia niine ominaisuuksinenemme mitä olemme.

Kuulostaa tavallaan tutulta. Mä en mieti ihmisyyttä, mä nimenomaan mietin maailmaa, maailmankaikkeutta ja ikävä kyllä varsinkin kuolemaa. Ja ne ajatukset ahdistaa mua. Ja sillon ku erehdyn ajatteleen että "missä tää maailma OIKEESTI on ja mitä me ihan oikeesti ollaan?" niin pelkään sekoavani niin hemmetisti. Tunnen sen sekoamispisteen olevan ihan lähellä, joten siinä vaiheessa mun on ihan pakko katkasta jotenki se ajatus ja tunnne ja miettiä ihan mitä tahansa muuta. Ja sama kuoleman kanssa. Ku mietin välillä että ihan oikeesti jossain vaiheessa oon kuollu. Miltä se tuntuu. Tunnenko mitään. Miten voin olla olematta olemassa kun oon koko elämäni ajan ollu olemassa? Se ahdistaa hemmetisti. :(

Itselläni oli samanlainen juttu ja ihan lapsuudesta asti. Pohdin ja pohdin etsien vastauksia raamatusta ja tieteestä...

Päädyin lopulta lukemaan fysiikkaa yliopistoon ja vaikka se pohdinta ja matka vieläkin jatkuu, niin se ei enää sillä tavalla haittaa. Välillä on edelleen vaikeuksia pysyä tässä päivässä kun ajatukset pyörivät siinä, mikä ihminen ja kaikki lopulta on.

Omiin ongelmiin liittyi myös neurooseja, tavaran hamstrausta ja muuta...
Kait ne oli seurausta vaikeista kotioloista lapsena?

Minulla on myös samantyyppistä ongelmaa. Muistan sen alkaneen lapsena sillä, että katselin ihmisiä ja mietin, kuinka pelottavaa on, että yksi apinalaji nimeltään ihminen on niin erilainen kuin muut eläimet.

Nykyään pyörittelenkin sitten kaikkea mahdollista, analysoin ja kyseenalaistan. Kuolemaa mietin myös. Sitä miten elävä olento voi vaan kadota jonnekin ja lakata olemasta. Kuolleista tuttavista ja sukulaisista en jollain tapaa suostu uskomaan, että heitä ei vain enää ole. Joudun tajuamaan sen jotenkin aina uudelleen, kun heitä mietin. Enkä silti tajua.

Muiden ihmisten käytös alkaa kyllä tuntua todella oudolta, kun kyseenalaistaa kaiken eikä niele mitään sellaisenaan. Ja sillä saa kyllä myös takuulla päänsä sekaisin ja elämän tuntumaan tarkoitusettomalta.

Joitakin erittäin mielenkiintoisia pohdittavia asioita:

- elämän rakentuminen elottomista aineista
- tietoisuuden rajat ja sijainti
- yksilön ja ympäristön välinen raja
- vapaa tahto(?)
- aika-avaruuden fysikaalinen rakenne
- todellisuuden subjektiivinen luonne

Itse pohdin tuonlaisia asiota lähes joka päivä. Mielenkiintoisimpia asioita mitä voi olla minun mielestäni. En tosin ole huolissani mielenterveydestäni. Sanoisin itseni ja ehkä joidenkin muidenkin tänne kirjoittaneiden olevan vain äärimmäisen analyyttisiä, ymmärryksen haluisia. Ja siis ns. syvällisiä.

Itse en koe ajatusten haittaavan muuta kuin toisinaan sosiaalista kanssakäymistä, kun ihmiset pitävät ajatuksiani joko tunnekylminä, pelottavan outoina ja käsittämättöminä, tylsinä ja turhina tai ties minä. Siksi en niistä yleensä puhu.

Mutta toki jos kokee oman ajattelunsa pakonomaiseksi ja haluaa päästä siitä eroon, niin kyseessä voisi olla ainakin pakko-oireinen häiriö, kuten joku täällä jo taisi kirjoittaakkin. En osaa neuvoa miten päästä tuosta liiallisesta ajattelusta eroon, mutta suosittelen varmaan ajan vaikka psykologille, mikäli itse epäilet että siitä voisi olla yhtään mitään hyötyä.

Ajattelin, että lienenkö ainoa kuka tuollaisia pohtii, mutta onpa näitä muitakin näköjään. Tämä on vain ja ainoastaan minun mielipiteeni, mutta itse en ensimmäisenä suosittelisi psykiatria. Minua jotenkin helpottaa sellainen, että järkeilen asiat tiettyyn pisteeseen tieteellisten faktojen valossa ja totean sitten, että näin se tuntuu järkevimmältä ja lopullista vastausta näihin kysymyksiin ei voi saada. Ja toisaalta kaikki täällä maanpäällä ollaan ns samassa veneessä, joten mitäpä sitä stressaamaan. Universumin ja elämän salaisuuksien pohtiminen on toisaalta äärimmäisen kiehtovaa, mutta toisaalta ahdistavaa ja pelottavaa kun vastausta ei saa.

Minulla tämä kaikki alkoi hyvin poikkeuksellisten tapahtumien kautta. Vanhat traumat ja elämänkatsomus, joka antoi mahdollisuuden jonkinlaiselle jumalalle aiheuttivat itselläni lievän psykoosin. Itselläni psykoosi koostui uskonnollisväritteisistä sattumusten sarjoista ja olin sitten osittain siinä uskossa, että onko tämä jotain johdatusta tai onko tässä takana jotain suurempaa. Selvisin tapauksesta, mutta kylkiäisiksi minulle jäi jollain tavalla pakonomainen tapa miettiä avaruuden ja elämän käsittämättömyyttä ja tämän lisäksi ahdistus ja sekoamisen pelko. Mutta itselläni taustalla tosiaan vaikutti merkittävästi vanhat traumat, joten perusjantterilla joka pohtii syvällisiä ei ole syytä huoleen sekoamisen suhteen.