Ahdistaa, avautuminen

Elämääni haittaa myös se, etten ole toipunut vieläkään syömishäiriöstäni. Parempia jaksoja on, joskus saan parantumisbuustin, jolloin päätän että olen kaunis ja ihana tälläisenä, hyväksyn itseni. Oikeasti en itseäni hyväksy, mutta uskottelen itselleni olevani jo parantunut - yhdessä päivässä. Muutaman päivän päästä vajoan jälleen syömishäiriön kouriin, ja annan sen viedä itseäni mukanaan. En usko, että kykenen koskaan oikeasti parantumaan tästä. Syömishäiriöni on liian syvälle juurtunut, ajatukset liian vahvoja...

Yksi ongelmistani on raivokohtaukseni. Raivarin jostain asiasta saadessani paiskon tavaroita jne. mikä nyt vielä normaalin piikkiin menisikin. Mutta jos koirani osuu tielleni raivarin aikana, huudan sen lyttyyn ja alan sitten välittömästi katua sitä. Raivari jostakin asiasta muuttuu raivoksi itseäni kohtaan, olenhan kykenemätön hillitsemään itseäni, säälittävä kusipää joka huutaa eläimellekin, viattomalle olennolle. Tällöin alan lyömään itseäni, koska mielestäni ansaitsen sen. Rankaisen itseäni myös esim. päivän syömättömyydellä, koska mielestäni en ole ansainnut ruokaa.

Viime jouluna sain varmaan pahimman raivokohtauksen koskaan. Hakkasin itseäni nyrkeillä päähän, mutta se ei riittänyt, joten latasin pääni vaatekaappia vasten niin kovaa kuin kykenin. Seurauksena oli ilmiselvä aivotärähdys, mutten kehdannut lähteä lääkäriin niin sekavassa ja itkuisessa tilassa. Ei kukaan olisi uskonut höpötystä liukastumisesta ja pään lyömisestä jäähän.

En oikein tiedä itsekään mitä tällä sekavalla tekstilläni hain. Sain raivarin puolisen tuntia sitten, jonka jälkeen löin itseäni kasvoihin ja hakkasin nyrkeillä keskivartaloani. Kaipa mä haluan edes joskus saada kerrottua tän kaiken ulos, kun en siihen kasvotusten kenenkään kanssa kykene...

En osaa varmaan auttaa sinua, mutta jotain tulee spontaanisti mieleen. On erittäin hyvä alku kun päätit kirjoittaa tuntojasi ulos. Olet päättänyt hallita itse elämäsi, pitää tunteet ja tekemiset täydessä kontrollissa. Kukaan ja mikään ei saa tulla reviiirillesi . Jospa ajatus halliinnan menttämisestä saa sinut raivoon ja tämä raivo juuri on osoitu siiitä että itsehallinta ja kontrolli pettää. Siis olet sinäkin heikko ja myönnät tai et. Ja saat ollakin.
Kun joutuu koko ajan näyttelemään, hallitsemaan itseään, torjumaan, se vie valtavasti energiaa tottakai psyyke väsyy. Seurauksena voi olla syvä masennus tai sitten pimahtaminen ja jopa hermoromahdus.
Sinulla on sisimmääsä paljon vihaa, raivoa ja kätkettyjä tunteita ja se purkautuu nyt hajottamalla esineitä ja kohdistuu omaan itsenä vahingoittamiseen.
Ei haittaa jos hajotat tarpeettomia esineitä, mutta koiralle ja itselles ja lähimmäisille ei saa tapahtua pahaa. Silloin kyllä pitää älytä lähteä hakemaan apua.
On minullkain ollut joskus ongelmana, että en päästä itseäni lähelle etten joutuisi torjutuksi. Ehkä siitä alkoikin halu auttaa ja tukeaa toisia. Kaikki ystäväsuhteeni koostuikin minua heikoimmista ihmisistä. En halunut olla heille paha ja ilkeä, mutta tiesin että ei hekään voi minua nujertaa ja kiusata. Ongelmana oli myös että huomasin takertuvani ja olin mustasukkainen. Vieläkin minua ahdistaa selvästi minua auktoriteettiasemassa olevat henkilöt ja ysävyyssuhteissa pitää olla hehdottomasti tasavertaisuus tai mielellään että itse voin säilytää isenäisyyteni.
Kuitenkin empaattisuutta ja luonnollisuutta voi alkaa opettelemaan vaikka auttamalla. Pikkuhiljaa alkaa huomata että saa jopa aitoa palautetta ja alkaa uskaltaa olla oma itsensä. Vaarana on vain että auttamisellla ja miellyttämisellä voi alussa kuin "ostaa" ystävyyttä ja ihmissuhtetia. Juuri meidänlaisista tulee helposti niitä laheisrppuuvaisia ja toisten mmiellyttäjiä. Kun rakastuu tai kiintyy johonkin, niin takeruu ja tekee sitten kaikkensa että vaikka menee solmulle tai alkaa manipuloimaan pidäkseen hyppysissään rakastamansa ihmisen. Sinäkin olet alkanut oppia tuntemaan itseäsi ja kun tapahtuu niin on mahdolliista kasvaa.
Hiljaa hyvä tulee: oppia ikä kaikki!

Voi hyvinkin pitää paikkansa, että et ole masentunut. Pitää olla itsellä myös motivaatio etsiä apua terapeutilta. Terapiasuhde on aina myös henkilökemiasta kiinni ja on niin erilaista tapaa antaa terapeuttista hoitoa ja eri koulukuntaa. Ei kannata jatkaa jos homma ei toimi eikä luottamusta synny.
En sekin viisasta hyväksyä oma rikkinäisyydensä. Älykkäänä ihmisenä varmaan voit itsekkin auttaa itseäsi eheytymisen teillä. Nykyään on hyllykaupoilla erilaista terapeuttista kirjallisuutta kirjastoissakin ja saa veraistukea näin virtuaalisesti.
Minäkin olen hyvin empaattinen, mutta en osaa itkeä kuin ilosta. Jos on syvä suru ja ahdistus niin koen vain möykyn rinnassa. Varmaan tämä juontuu äidiltäni, sillä en nähnyt hänen itkevän reilusti koskaan, meillä ei myöskään halattu vaikka olen kyllä nyt oppinut senkin taidon ainkin harkitusti (kaikki eivät tykkää tulla liikaa iholle).
Minua jotenkin ärsyttää henkilöt, jotka pitävät puhetta (varsinkin miespuoliset ja puhuessaan itkeä turisevat ja eivät hallitse itseään). Tämä on tietenkin väärin ja minun heikkouteni ja kasvamattomuuteni.
Teillä kotona on varmaan ollut rakkautta, mutta sitä ei ole osattu osoittaa halimalla ja liikaa sanoinkaan.
Yritä varjella päätäsi että ei tule vammoja. Itselleni puhuminen, huumori, höpöttäminen ja kirjoittaminen on ollut hyvää terapiaa.

Kuullostaa hirmu tutulta. Ei kaikilta osin, mutta tarpeeks kuitenki. :(

En osaa auttaa, itse kun painin saman tapasten ongelmien parissa enkä kyllä täältä pohjalta taida ylemmäs päästä. Mutta joka tapauksessa ainaki vertaistukee voin antaa ja halauksia ja voimia tälläin netin välityksellä ainakin. :)

Mut jos ny mainitsen jotain samoja ongelmia mitä mulla on sun kans kirjotuksen perusteella. Oon 18v tyttö enkä oo ikinä seurustellu. Sen takia että pidän itteeni rumana ja huonona ihmisenä, ajattelen etten voi kelvata kenellekkään. Mulla on kaks ystävää ja vaan toinen tietää joistain mun ongelmista (paniikkihäiriöstä ja sosiaalisten tilanteiden pelosta). Sain sen kerrottua sille kuukausi sitte ku oltiin juhlimassa sen synttäreitä. Ja nyt tuntuu paljon paremmalta, on ees joku joka tietää ees osittain mun tuntemuksista.

Mut mun yllätykseks siinä meidän puhuessa mun kaveri kerto mitä se arvostaa mussa. Että oon sen mielestä vahva tyyppi kenellä on vahva mielipide, joka ei anna ihmisten kävellä yli ja joka tavallaan osaa olla oma ittensä. Se on mun tavote, mutta ite taas oon sitä mieltä etten oo lähelläkään sitä. En pysty sanoon ihmisille ei. En halua loukata ketään torjumalla niitä. En osaa olla oma itteni, oon aina varuillani. En uskalla juoda alkoholia koska mun on pakko pitää itteni hallinnassa, mä en halua menettää kontrollia omista tuntemuksistani yhtään.

Ja toi raivostuminen. Se on niin tuttua mullekki. Mulla on oma koira (ollu joulukuusta asti) ja välillä mulla vaan totaalisesti palaa hermot niin pieniin ja typeriin asioihin. Kuten jos se tuijottaa mua tosi pitkään eikä lopeta, mua rupee ärsyttää ja raivoon sille. Kun se ei suostu syömään sen ruokaansa, oon joskus ottanu sitä niskasta kiinni ja tunkenu sen pään siihen ruokakuppiin väkisin. Ja hetken päästä huomaan kuinka se tärisee ja pelkää mua. Mä oon niin helvetin pahoillani. Ei tälläsellä ihmisellä sais olla mitään koiraa. Ja aina ihmettelen miks se silti palaa mun luo, miks sen silmistä loistaa sellanen luottavaisuus aina sillon ku en oo vihanen. En vaan voi sille mitään, silllon ku hermot menee niin mun on pakko purkaa se jotenkin. Ja koira on niin helppo uhri. :'(

Tosin toi väkivaltasuus voi johtua mun lapsuudesta, oon joutunu kattoon sitä niin paljon. Mun äitin ex miehet hakkas sitä kännissä, olin kuuden vanha enkä voinu auttaa mitenkään. Kai mun raivohulluus on jotenki sieltä lähtösin, se on jossain alitajunnassa se ajatus että väkivalta helpottaa oloo.

Mut mäkään en suostu näyttään heikkouttani. En äitilleni, en ystävilleni, en lääkäreille. Maailmassa on tasan yks ihminen kelle pystyn kertoon sillon ku kaikki on menossa päin helvettiä. Just pari viikkoo sitte näin sen ja kerroin sille kuinka paljon mua todellisuudessa on taas alkanu ahdistaan. Ja sain sen lupaamaan oleen kertomatta eteenpäin. Vaikka se on sen velvollisuus. Se on kuitenkin mun ex lastenkodin ohjaaja ja oon yhä sen lastenkodin jälkihuollossa. Tiiän että se välittää musta ja on huolissaan. Se on ainoo ihminen kehen luotan tässä maailmassa täysin.

Mut niin, lähetän sulle paljon voimia, mut mitään apua musta ei ikävä kyllä sulle oo. :(

ahdistus on säälittävää Dd:::D:

Olipa tuttua tekstiä, että aivan kun oisit minusta puhunu. Mulla kans semmosta etten osaa luottaa toisiin ihmisiin, kun pelkäänettä ne kuitenkin hylkää-- kuka sitä tämmösestä paskiaisesta tykkäis. Sitten ne raivokohtaukset ja väkivaltasuudet itseä kohtaan on mulla kans hankalia. Mulla sitten todettiin epävakaa persoonallisuus häiriö ja kävin sitten 2vuotiisen ryhmäterapian, mistä ei sanottavasti ollu hyötyä. Mulla myös masennusta. MUlle kokeiltu jos jonkinlaisia lääkeitä niin tuntuu ettei mikään auta noihin raivokohtauksiin eikä muutenkään tähän olotilaan. Onko sulla nopeita mielialan vaihteluita ekana kaikki on niin ihanaa että- sitten jonkinajan päästä on sitten jo itsemurhan partaalla, siis päivän aikana nuo mielialan vaihdokset.