Tällä palstalla miesten ja naisten yksinäisyyden vastakkainasettelu on aika räjähdysherkkä puheenaihe. Usein viitataan siihen, etteivät naiset voi kärsiä todellisesta yksinäisyydestä, kuten mies. Yksinäisyyden kokeminen on tietenkin jokaisen omakohtainen asia, mutta en voi olla itsekään ihmettelemättä monien miesten (kuin varmasti joidenkin naistenkin) keskuudessa sitä asiaa, että tänne tulee usein avautumaan naisia, joilla on kumppani (ja ehkä lapsiakin) ja valittavat yksinäisyydestä. Suoraan sanottuna tekisi mieli lyödä turpaan tällaisia, mutta hieman sivistyneenä toivoisin, että tällaiset yksilöt voisivat astua kenkiini (tai jonkun muun yksinäisen kenkiin) ja nähdä, millaista elämäni on ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tai oikeastaan koko elämäni aikana.
Minulle yksinäisyys on sitä, ettei ole minkäänlaisia läheisiä ja turvallisia sosiaalisia suhteita. En vieläkään tiedä, millaista on liikkua kaupungilla ystäväporukassa, millaista on kokea ensikännit ja millaista se on, kun ystävä uskoutuu minulle. En voisi roikkua kenessäkään siksi, että pelkäisin yksinäisyyttä, no, koska en pelkää yksinäisyyttä. Yksin olemisesta on tullut minulle myös suuri voimavara; olen mielummin vaikka koko loppuelämäni yksin kuin kumppani tai ystävä kusipään kanssa. Siitä huolimatta tunnen itseni sairaaksi sen vuoksi, ettei sosiaalisia suhteita ole. En odota kenenkään ihmisen astuvan elämääni ja parantavan minut, se ei ole kenenkään toisen tehtävä tehdä niin.
Kyllä vaan, olen nainen. Mutta vihaan olla nainen. Olen aina kokenut itseni jollain tavoin mieheksi - en siksi, että olisin epätasa-arvoa kannattava feministi, joka "haluaa käyttäytyä mahdollisimman maskuliinisesti, koska naiseus oksettaa". Vihaan feminismiä, koska se EI AJA tasa-arvoa. Mielestäni feminismi kusee omiin nilkkoihinsa ja sanoo epäsuorasti tajuamatta näköjään itse, että naiset ovat heikkoja ja siksi tarvitsevat kiintiöitä, enemmän lääkärikäyntejä ja hyväksyntää. Feministit, tasa-arvo on muutakin kuin naisten oikeuksien parantamista. Se koskee myös miehiä, homoja, lesboja, lapsia, vanhuksia, uskonnottomia, uskovia... en ole vielä keneltäkään feministiltä mediassa saati kansalaisaloitteen merkeissä kuullut miesten pakollisen asepalveluksen lopettamisesta.
En syytä ketään siitä, miksi vihaan olla nainen, mutta luulen, että kolmella asialla on ollut suuri merkitys vihaani: Feminismi (= jonka mukaan naiset ovat heikkoja), miesten viha naisia kohtaan (esim. "kato kun naiset olettaa, että miesten kuuluu tehdä kaikki asiat kuten aloitteet, naiset ovat itse ihan pirun kieroja") ja oma historiani kiusattuna ja kaverittomana olemisesta - ja kiusaamista on tapahtunut molempien sukupuolten toimesta, minkä johdosta olen päätynyt siihen lopputulokseen, että enemmistö ihmisistä on kieroja paskoja.
En oikein osaa pukea ajatuksiani sanoiksi. Mieleni on aivan varmasti hiukan kieroutunut, mutta kellä ei hiukan olisi.
Ehkä halusin vain tulla kirjoittamaan tänne itsestäni (huom. en hae hyväksyntää, enkä päähäntaputuksia) ja kertoa, että vaikka olen nainen (ja vihaan olla nainen), niin tunnen hyvin paljon empatiaa, surua ja arvostusta niitä miehiä kohtaan, jotka ovat yksinäisiä, mutta älykkäitä ja että heitä on vielä olemassa. Jos tapaatte itseään täynnä olevia naispirulaisia, niin älkää antako heille sitä tyydytystä, että he vievät teiltä käden lisäksi mielenne ja muututte katkeriksi ja siten henkisesti köyhiksi ihmisiksi. Te ette halua kumppaniksenne sellaista naista, joka olettaa teidän olevan aloitteentekijä tai joka kohtelee naista, kuin prinsessaa, samalla kun nainen saa sylkeä päällenne.
Minulle yksinäisyys on sitä, ettei ole minkäänlaisia läheisiä ja turvallisia sosiaalisia suhteita. En vieläkään tiedä, millaista on liikkua kaupungilla ystäväporukassa, millaista on kokea ensikännit ja millaista se on, kun ystävä uskoutuu minulle. En voisi roikkua kenessäkään siksi, että pelkäisin yksinäisyyttä, no, koska en pelkää yksinäisyyttä. Yksin olemisesta on tullut minulle myös suuri voimavara; olen mielummin vaikka koko loppuelämäni yksin kuin kumppani tai ystävä kusipään kanssa. Siitä huolimatta tunnen itseni sairaaksi sen vuoksi, ettei sosiaalisia suhteita ole. En odota kenenkään ihmisen astuvan elämääni ja parantavan minut, se ei ole kenenkään toisen tehtävä tehdä niin.
Kyllä vaan, olen nainen. Mutta vihaan olla nainen. Olen aina kokenut itseni jollain tavoin mieheksi - en siksi, että olisin epätasa-arvoa kannattava feministi, joka "haluaa käyttäytyä mahdollisimman maskuliinisesti, koska naiseus oksettaa". Vihaan feminismiä, koska se EI AJA tasa-arvoa. Mielestäni feminismi kusee omiin nilkkoihinsa ja sanoo epäsuorasti tajuamatta näköjään itse, että naiset ovat heikkoja ja siksi tarvitsevat kiintiöitä, enemmän lääkärikäyntejä ja hyväksyntää. Feministit, tasa-arvo on muutakin kuin naisten oikeuksien parantamista. Se koskee myös miehiä, homoja, lesboja, lapsia, vanhuksia, uskonnottomia, uskovia... en ole vielä keneltäkään feministiltä mediassa saati kansalaisaloitteen merkeissä kuullut miesten pakollisen asepalveluksen lopettamisesta.
En syytä ketään siitä, miksi vihaan olla nainen, mutta luulen, että kolmella asialla on ollut suuri merkitys vihaani: Feminismi (= jonka mukaan naiset ovat heikkoja), miesten viha naisia kohtaan (esim. "kato kun naiset olettaa, että miesten kuuluu tehdä kaikki asiat kuten aloitteet, naiset ovat itse ihan pirun kieroja") ja oma historiani kiusattuna ja kaverittomana olemisesta - ja kiusaamista on tapahtunut molempien sukupuolten toimesta, minkä johdosta olen päätynyt siihen lopputulokseen, että enemmistö ihmisistä on kieroja paskoja.
En oikein osaa pukea ajatuksiani sanoiksi. Mieleni on aivan varmasti hiukan kieroutunut, mutta kellä ei hiukan olisi.
Ehkä halusin vain tulla kirjoittamaan tänne itsestäni (huom. en hae hyväksyntää, enkä päähäntaputuksia) ja kertoa, että vaikka olen nainen (ja vihaan olla nainen), niin tunnen hyvin paljon empatiaa, surua ja arvostusta niitä miehiä kohtaan, jotka ovat yksinäisiä, mutta älykkäitä ja että heitä on vielä olemassa. Jos tapaatte itseään täynnä olevia naispirulaisia, niin älkää antako heille sitä tyydytystä, että he vievät teiltä käden lisäksi mielenne ja muututte katkeriksi ja siten henkisesti köyhiksi ihmisiksi. Te ette halua kumppaniksenne sellaista naista, joka olettaa teidän olevan aloitteentekijä tai joka kohtelee naista, kuin prinsessaa, samalla kun nainen saa sylkeä päällenne.
Vastaukset 4
Vanhimmat
(jatkoa)
Ehkä halusin tulla tänne sitäkin kertomaan yllätyksenä varmaan monelle katkeroituneelle yksinäiselle, että olen ihastunut miehenalkuun, joka on koulussa usein yksin ja vaikuttaa hyvin yksinäiseltä. Hän ei vaikuta rikkaalta, kiusaajahengeltä ja itseään täynnä olevalta henkilöltä. Hän vaikuttaa juuri sellaiselta kiltiltä mieheltä, jolla on kiusattu menneisyys ja joka saattaisi aivan hyvin tulla tänne palstalle avautumaan ja ihmettelemään, miksi "naiset kiinnostuvat vain naistenhakkaajista ja moottoriturvista".
Enkä oleta, en missään vaiheessa ole olettanut, että hänelle kuuluisi aloitteen teko. En edes tiedä, mitä mieltä hän on minusta; pitääkö hän minua vastenmielisenä vaiko sittenkin vain hyvänä kaveriehdokkaana. Hänellä ei ole velvollisuutta ryhtyä kumppanikseni, koska olen "heikko nainen" ja minulla ei ole velvollisuutta ryhtyä hänen kumppanikseen, koska hän on "yksinäinen mies".
En tiedä, mitä tästä tulee. Olen siitä kiitollinen, että voin paljon paremmin kuin kaksi vuotta sitten. Kiitos siitä kuuluu terapeutilleni. Nyt kun jaksan jo seistä jaloillani, on seuraava suuri askeleeni mennä juttelemaan ihmisille. Se on vaikeaa, varmasti heillekin joilla ei sosiaalisten tilanteiden pelkoa ole, mutta ei ihmissuhteita synny neljän seinän sisällä...
En tiedä. Ehkä tulin tänne vain toivottamaan itselleni onnea.
Jostain Apu-lehden kannesta kerran luin jonkun julkkishenkilön kommentoivan näin:
"Miehen paikka on siellä, missä mies haluaa olla ja naisen paikka siellä, missä nainen haluaa olla." Näihin ei sovinisteilla ja feministeillä ole mitään sanomista. Ja vielä lopuksi ohimennen, olen ihmetellyt väitettä siitä, että nainen kuuluu keittiöön. Mediassa kuin suvussani olen havainnoinnut, että miehet ovat parempia kokkaamaan kuin naiset... ei naisista ole yhtään mihinkään! ;P
Paljon sulta tulee tekstiä siihen nähden ettet omien sanojen mukaan osaa pukea ajatuksia sanoiksi.
Mun oma mielipide on se, että kaipaisin kyllä ystäviä ja parisuhdetta, mutta en kumpaakaan mistään muusta syystä kuin siitä että vastapuolikin sitä haluaa.
En ymmärrä sitäkään että täällä ja muuallakin naiset sanoo, että miehet haluaa vain seksiä. Miten voi toistuvasti harrastaa seksiä saman ihmisen kanssa ilman tunteita? Mitä pahaa seksissä on, eikö se kuulu parisuhteeseen? Eikö naisetkin siitä nauti? Jos molemmilla on hyvä olla, mitä pahaa siinä on?
Yhdessäolo on paljon muutakin kuin seksiä. Eikö olisi hienoa jakaa arki jonkun kanssa? Uskon että olisi.
Sitten näistä jotka valittaa yksinäisyyttä tai onnettomuutta parisuhteessa: mitä järkeä tuhlata ainut elämä tilanteessa, jossa ei koe olevansa onnellinen, vaikka on mahdollisuus valita? Eikö sellainen tilanne ole enemmänkin oma tappio kuin kumppanin, jos roikkuu toisessa kiinni olematta siltikään onnellinen? Vai onko syy sittenkin se, että yksin olisi vieläkin karumpaa? Niillä joilla kumppania ei ole, ei ole mahdollisuutta valita. Jos miettisi välillä kumppanin hyviä puolia huonojen sijaan, tekisikö se onnellisemmaksi? Mitä hyötyä kenellekään on siitä, että jatkuvasti miettii toisen huonoja ominaisuuksia?
Kuule ihan turha vaiva, sinuunkaan elämästä ei varmasti tulee ikinä onnellista. Niin se vaan menee kun olet jo nyt tuollainen. Tulet vielä miljoona kertaa pettymään ja olemaan miljoona kertaa onnettomampi kun nyt. Saattaa olla että olet silloin tuhat kertaa vahvempi kun nyt, mutta tuskin se riittää.
Tämä ei ole pessimismiä, jos niin joku luuli, vaan realismia. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sen selkeämmin elämän realiteetin hän ymmärtää. Nuorena ihminen on aina hölmön naiivi.
Aiheesta oon jo aika monta ketjua väkertänyt tässä vuosien varrella ja viimeisimmän nyt nettideittailuun keskittyen NettiDeittailu osiossa, jos kiinnostaa käydä lukemassa:
http://keskustelu.suomi24.fi/node/11329240