Masentunut ei voi saada uusia ystäviä. Kukaan ihminen ei halua tutustua masentuneeseen ihmiseen.
Jo olemassa olevat ns. ystävät hylkäävät hyvin nopeasti masentuneen ihmisen, koska eivät vaan jaksa hänen jatkuvaa negatiivisuuttaan.
On mukavampi olla iloisten ihmisten seurassa kun kuunnella jonkun itsesäälissä rypevän luuserin(ts. masentuneen) jatkuvaa valitusta.
Joissain tilanteissa, esim jos masentunut on erittäin hyvän näköinen, tämä saattaa kompensoida asiaa siinä määrin, että joku voi hetkellisesti haluta "auttaa", mutta tällöinkin kyse on vain siitä että käytetään hyväksi masentunutta omien tarpeiden tyydytykseen. Ja tosiaan hetkellisesti, pidemmän päälle taaskaan kukaan ei jaksa sitä ainaista itsemurhaitkua.
Masentunut voi kääntyä ainoastaan maksullisen seuran puoleen eli siis maksullisen kuuntelijan, psykiatrin, psykilogin. Heitäkään ei oikeasti keneenkään pahoinvointi kiinnosta, ainoa motivaatio kuunnella on raha.
Johtopäätös on että maailma ei masentuneita kaipaa eli narun jatkoksi vaan.
Jo olemassa olevat ns. ystävät hylkäävät hyvin nopeasti masentuneen ihmisen, koska eivät vaan jaksa hänen jatkuvaa negatiivisuuttaan.
On mukavampi olla iloisten ihmisten seurassa kun kuunnella jonkun itsesäälissä rypevän luuserin(ts. masentuneen) jatkuvaa valitusta.
Joissain tilanteissa, esim jos masentunut on erittäin hyvän näköinen, tämä saattaa kompensoida asiaa siinä määrin, että joku voi hetkellisesti haluta "auttaa", mutta tällöinkin kyse on vain siitä että käytetään hyväksi masentunutta omien tarpeiden tyydytykseen. Ja tosiaan hetkellisesti, pidemmän päälle taaskaan kukaan ei jaksa sitä ainaista itsemurhaitkua.
Masentunut voi kääntyä ainoastaan maksullisen seuran puoleen eli siis maksullisen kuuntelijan, psykiatrin, psykilogin. Heitäkään ei oikeasti keneenkään pahoinvointi kiinnosta, ainoa motivaatio kuunnella on raha.
Johtopäätös on että maailma ei masentuneita kaipaa eli narun jatkoksi vaan.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Tottahan se. Harmittavan moni kuitenkin jatkaa elämäänsä vaikka voisi saada parempaakin.
Tarviit vain yhden kunnon ystävän joka jaksaa niin ei muuta tarvii. Kyllä nitä on. Jos muistelet koulua niin joku vähän saman tyylinen kuin sinä
Olet varmaan osittain, että työkseen joku terapeutti masentunetia auttaa, Niinhän toimii fyysisenkin puolen lääkärit: aika harva tekee töitä ja hoitaa potilaita esim. leikkaussalissa vain vapaaehtoisena ilman palkkaa. Tiedän muutaman lähetyslääkärin, joka on töissä kehitysmaassa ihan vain pienellä korvauksella. Saa vain ruuan, vaatiamattoman asunnon, matkakorvauksen javähän käyttörahaa. Siitä huolimatta monella ihan työkseen tarapauttina toimivalla on ollut jo ammattin kouluttautuessa kutsumus, kiinnostus ihmisten auttamiseen. Kyllä heillä on useimmlla muukin motiivi kuin raha. Ja se etu on että näillä on sitä ihan oikeata ammatillista osaamista joka meillä vain sydämellään toimivilla tukijoilla usein puuttuu. On vain sitä kantapään kautta tullutta kokemusta oman elämän tai läheisten ongelmia katsellessa. Olen kyllä perehtynyt jonkin verran kirjallisuuteen ja yritän oppia ihmistuntemusta.
Kieltämättä masentuneen rinnalla helposti väsyy ja sen vuoksi on hyvä että on useita tutkihenkilöitä ja masentunut itsekkin ymmärtää, että ei vaadi mahdottomia läheisiltään ja ystäviltään.
Itse koen että minulle on vain tämä tehtävä annettu ja kun se on niin voimia vain annetaan ja ei uuvu. Jaksan uskoa , että jokainen voi parantua ja jos ei niin ainakin saa voiman elää sairauden kanssa. Ei elämästä koskaan täällä valmista saada ja jokaisella on omat taakkansa. Toisella sairaus toisella jokin muu!
Kuinka voin saada jatkuvan voimakkaan kuolemanpelon ja kaikentattavan epätoivoisuuden tunteen koskien tulevaisuuttani hallintaani? Tällaiseen tuskaisuuteen eivät lääkkeet edes auta. Annapa jokin varteenotettava neuvo minulle, ikää on yli 40 vuotta ja kaikenlaista on tullut elämänvarrella koettua. Sairastan pitkäaikaista masennusta ja ahdistuneisuutta plus muutamaa muuta mielenterveyden ongelmaa/häiriötä sekä autoimmuunisairautta jonka vuoksi olen yhä pahemmin eristäytynyt kaikista ihmisistä kotiini.
No 99% lääkäreistä tekee työtään vain ja ainoastaan rahasta. Muistan kerran kun olin lentokoneessa matkalla etelään kun joku mies sai sydänkohtauksen. Kuulutettiin sitten lääkäriä tai muuta hoitohenkilökuntaa häntä auttamaan. Löytyihän niitä, mutta eikös nämä ollut sitten heti vaatimassa ilmaisin drinkkejä lentoemoilta vaivannäöstä kun joutuvat "työasioita" lomamatkallaan hoitamaan. V*ttu kun ei edes hädässä olevaa kuolevaa voi auttaa ilman jotain palkintoa!!
"V*ttu kun ei edes hädässä olevaa kuolevaa voi auttaa ilman jotain palkintoa!!"
Montako kertaa sinä olet auttanut asioissa voit ilman että sinulla on jonkinlainen kannustin auttamiseesi?
Kuinka pitkälle sinun tarjoamassasi avussa muille on pyyteettömyys kantanut sinut?
Hmm?
Mielestäni lääkäreillä on täysi oikeus kantaa osittaista sankarinviittaa harteillaan ja nauttia tietyistä eduista. Yksi näistä on yhteisön suosionosoitukset - ja toinen on osittainen immuniteetti lääkäreiden tekemille virheille.
Eipä tässä yhdessä vastauksessa voine mitään tyhjentävää "reseptiä" antaa... Siinä lienet oikeassa, että lääkkeet eivät auta itse tapahtumiin, korkeintaan pahimman ahdistuksen yli.
Jokin syy sinulla on ollut masentua ja miksi mielenterveys on alkanut häiriintyä. Kun sen syyn setvit pohjia myöten ja löydät keinon, jonka avulla voit elää asioiden kanssa, olet jo aika pitkällä....
Kuolemanpelon itselläni on vienyt ensinnäkin se, että kuolema on ollut jo hyvin pienestä asti osa elämääni, yhtä lailla kuin uusien ihmisten syntymä (iso suku nääs...). Ja toisekseen, minä uskon, että tämä elämä nyt ei ole ainoamme täällä maan päällä. Antaa ihan erilaista perspektiiviä miettiä asioita, kun ajattelee, että tämä elämä on tällainen ja jossain toisessa elämässä on jotain muuta (yllättävän moni ihminen muuten sanoo, esim. että "edellisessä elämässäni olen varmaan ollut kissa, kun rakastan lämpöä" ja kysyttäessä ei kuitenkaan "usko" uudelleensyntymään...:) ), tässä elämässä näen nurjan puolen ja toisessa olen ollut kuninkaallinen tms. Aina voi miettiä, mitä on elämän tapauksista oppinut.
Esimerkiksi minä olin naimisissa narsistin kanssa, olen todellakin oppinut vetämään oman itseni rajat. Olen oppinut kommunikoimaan tarvittaessa lyhyesti ja niukasti vain kulloisestakin asiasta. Olen oppinut, kuinka tärkeää on pitää kiinni siitä, mihin itse uskon (esim. hyvyyteen ja rehellisyyteen) ja omasta itsestäni. Jos sitä narsistia ei olisi elämääni tullut, en varmastikaan olisi näin selkeärajainen kuin nyt olen. Tai ei voi tietenkään tietää, mutta näin arvelen.
Oman itsen henkistä kehittämistä se masennuksen voittaminen vaatii. Onneksi siihen on saatavana erilaisa apukeinoja, esimerkiksi lukemalla erilaisa kirjoja, voit saada asioihin uutta näkökulmaa. Tällä palstalla kaikki alkavat varmaan jo kyllästyä, mutta luettelen silti tähänkin vielä ne kirjat, jotka ovat minua auttaneet (en kaikki, mutta osan):
Rhonda Byrne: Salaisuus (voit olla, saada ja tehdä, mitä haluat. jos englannin kieli on hallussa, kannattaa käydä www.thesecret.tv -sivuilla lukemassa Living The Secret -osiossa ihmisten kertomuksia siitä, miten he ovat pääseet epätoivoisista tilanteista jälleen oman elämänsä herroiksi )
Wayne Dyer: Pyrkimyksen voima (kertoo myös vetovoiman laista, kuten Salsisuuskin, mutta on enemmän pohdiskeleva)
Neale Donald Walsch: Keskusteluja Jumalan kanssa 1-3 (nämä kirjat syntyivät, kun Neale suuttui Jumalalle ja kirjoitti Hänelle tulikivenkatkuisen kirjeen, jossa tiukkasi vastauksia mm. siihen, miksi täällä pitää elää ja miten tätä elämän peliä pelataan. Ylllätyksekseen hän alkoi saada vastauksia ja niistä syntyi useita kirjoja. Kymmenet miljoonat ihmiset ympäri maailman ovat ihastuneet näihin kirjoihin, minä myös, pistävät nekin ajattelemaan tätä elämää vähän eri kantilta. Ja ei, en ole mikään kirjallisuusagentti, en saa provikoita näistä... :) Tästä on myös elokuva, saattaa löytyä kirjastosta tai jopa leffavuokraamoista.
loppujen lopuksi ihminen itse on oman onnensa seppä, itse pitää tietää, mistä itselle tulee hyvä olo. Tämä voi kuulostaa vähän tylyltä, mutta pitää muistaa, että moniakaan meistä ei ole opetettu pitämään itse itseistämme huolta, vain (ensin vanhemmat, sitten) lääkärit, opettajat, kirkko ja valtio tietävät, miten pitää olla ja elää (mutta mitään ohjeita ja apuja ei ole, jos ei sovikaan siihen keskivertokansalaisen muottiin.......).....
Minusta sinä tarvitsisit jonkun pidempiaikaisen terapeutin, jonka kanssa käydä läpi sitä pelkoa ja epätoivoa. Toivoa on niin kauan kuin on elämääkin, mutta joskus sitä on yksin vaikea löytää ja vielä vaikeampaa ylläpitää. Hirvittävän vahva ihminen henkisesti on täytynyt olla esimerkiksi Viktor Frankl:n, joka keskitysleirikokemustensa perusteella kehitti logoterapian, opin, jossa keskeinen asia on, että jokaisessa tilanteessa on jotakin hyvää ja sen voi opetella näkemään. Kannattaa ehkä tutustua hänenkin kirjallisuuteensa (missä sitä kuolemanpelkoa enemmän kokisi kuin keskitysleirillä........).
Iloa, Valoa ja voimia kevääseen toivon sinulle!
Pitäisikö masentuneiden ottaa vähän vastuuta omasta sairaudestaan ja asenteestaan? Voitko surutta ulkoistaa kaiken muiden hoidettavaksi, vai voisitko itse tehdä jotain tilanteesi parantamiseksi? Oletko jo tehnyt kaiken voitavasi että voisit paremmin huomenna? Kai sulla on lääkitys olemassa ja käyt säännöllisesti terapeutilla?
Yksi asia olisi kaikkien masentuneiden hyvä ymmärtää : kaikilla on omakin elämä elettävänään. Harva viitsii kaveripohjalta alkaa tukihenkilöksi, kun omassakin elämässä on murheita. On OK keskustella asioista vastavuoroisesti, mutta on väärin dumpata murheensa yksipuolisesti jonkun toisen harteille, jos tämä toinen ei ole ammattiauttaja.
"Pitäisikö masentuneiden ottaa vähän vastuuta omasta sairaudestaan ja asenteestaan?"
Kysymys on: Kykenevätkö he?
Onko vaatimus vastuunkannosta kohtuullinen? Miksi olisi - etenkään kun tutkitaan masennuksen (erityisesti vakavan sellaisen) todellista luonnetta aivan objektiivisen tieteentekemisen ja logiikan valossa?
Minä en olisi niin holtiton.
En jätä :
Pukkia kaalimaan vartijaksi.
Rosvoa rahojen säilyttäjäksi.
Masentunutta sairautensa parantajaksi.
Tämä siksi että ymmärrän täsmälleen mikä on pukin, varkaan tai masentuneen substanssi.
Masennus on jotain sellaista jossa ihminen pitää nimenomaan pelastaa ulkoakäsin, hänen masennukselleen pitää pystyä laittamaan rajat, ainoa "velvoite" mikä masentuneelle voi tai pitää antaa on osallistuminen, tahtotila kiinnittyä ja havaita rajat jotka eivät enää murru. Vasta kun putoaminen on saatu loppumaan ja ihminen asetettu suojelutilaan voi hän alkaa opetella oikeasti ulos masennuksestaan.
Juuri tämän takia masennuksen hoitovasteet ovat niin tolkuttoman huonoja ja perustuvat syrjätytämiselle ja sammuttamiselle, koska vastuu masennuksesta halutaan siirtää potilaalle itselleen. On tutkimustietoa metodeista joilla masennus voidaan parantaa 95% vasteella - näiden metodien olennaisena osana on kuitenkin se että masentuneet pitää siirtää esim. normaalin yhteiskunnan ulkopuolelle turvalliseen tilaan, heille siis luodaan hyvä elämä josta ei tarvi olla itse vastuussa - mutta johon voi osallistua - ja masennuksesta ei rangaista. Noissa oloissa ihminen saa täyden itsevallan ja uskaltaa alkaa taas toteutua.
Kuten sanoin, tuossa metodissa vaste on 95%+ ja se on täysin lääkkeetön ja tehoaa erityisesti "parantumattomiin masentuneisiin". Metodi ei ole kovin suosittu koska sen yksikköhinta on korkea ja sitä ei voi "medikalisoida" vaan kyseessä on kokonaisvaltainen palvelu joka tehdään potilaan eduksi ja jonka yksi periaate on että potilasta ei saa hyväksikäyttää vaan häntä pitää auttaa koska se on oikein ja parantaa ongelman, eli taloudellista kustannuserää ei voi siirtää potilaalle.
Oikeasti masentuneet pitää laittaa laitoksiin hyysättäviksi joo.
Suomi24 suoltamiseen kykenevät feikkileikki"masentuneet" voivat ryhdistäytyä itsekin.
Ei, vaan oikeasti masentuneet pitää ottaa laitos-yhteiskunnasta pois.
Ongelma nykymaailmassa on se että ihmiset - siis terveet - nimenomaan laitostetaan osaksi yhteiskuntaa. Onko joku sanonut että nykyinen elämänmallimme on yleensäkään terveellinen - ns. terveelle ihmisellekään?
Mainitsemani metodiikka on ns. yhteisökodit. Kyseessä ei ole mikään klassinen laitos, vaan paikka jossa ihminen saa olla rauhassa masentunut mutta tästä huolimatta hän saa terveellistä ruokaa, sosiaalisia kontakeja ja ulkoiset puitteet jotka eivät romahda omaan jaksamattomuuteen.
Avoimien yhteisökotien on havaittu toimivan 90% asiakasvetoisesti, eli siis ihmiset alkavat nopeasti sellaiseen päästyään elää suht normaalia arkea. Ihmisille ei tarvi tehdä ruokaa koska he tekevät sen itse - kyse on vain siitä että turvamekanismi on sellainen että ruuanlaitto ei jää tekemättä vaikka kukaan ei jaksaisi, koska kuitenkin yhteisökoti toimii niin hyvin niin näitä "tarvitsemme palvelua" tilanteita on hyvin vähän.
Sairaala/laitos on kirjaimellisesti karsina jonne ihminen tungetaan "paranemaan", fyysisissä vammoissa tämä voi ehkä toimia, mutta henkisesti ei ole hyvä että ihmiset suljetaan ulos normaalielämästä. Yhteisökoti sensijaan takaa normaalielämän pakottamatta ylläpitämään itse väkisin sellaista; yksin kotonaan masentunut ei elä normaalielämää - eikä hän elä sitä suljetulla osastollakaan. Yhteisökodissa vakavasti masentunut saa sen tuen ja turvan mitä normaali eläminen vaatii vastikkeettomasti, mutta koska ihminen rakentuu niin että me kuitenkin haluamme lopulta osallistua elämäämme niin se "vastikkeellisuus" - eli itsestään huolehtiminen - muodostuu osaksi arkea sen kautta että ihminen alkaa hoitamaan oman osansa siinä missä toisetkin. Yhteisöllisyys puolestaan takaa sen että on aina toisia ihmisiä joihin nojata ja joiden kautta peilata normaaliolemista ja toimia - tuo "Muiden voima" on erittäin merkityksekäs vaikka muut olisivatkin periaatteesa masentuneita itsekin - vertaisuus johtaa tilanteeseen jossa ei tarvi hävetä itseään, ei tarvi suoriutua vaan tehdä asiat siten kuin pystyy. Samoin ne jotka ovat jo tottuneet yhteisöasumiseen ja aktivoituvat vetävät imussaan heikompia tapauksia.
Mistä sitten homma kinnaa?
Tietenkin rahasta ja kulueristä, yhteisökodit vaativat tilaa ja henkilökuntaa - jos ajatellaan että suomessa olisi noin 50000 ihmistä jotka tarvitsevat kunakin hetkenä yhteisökodin palveluja se tarkoittaa että kustannuserä on 50000 huonetta sopivissa tiloissa (esim. vanhat koulut, suuremmat omakotitalot etc soluasunnoiksi sopivat) ja noin 15000 henkilöä vakituista työvoimaa kolmeen vuoroon + kulut.... eli halvalla ei toimivasta masennuksenhoidosta päästäisi.
Kyse on lopulta yhteiskunnallsiesta tahdosta - tai tahdon puutteesta - hoitaa ongelma toimivalla tavalla. Tällä hetkellä ongelma on hoidettu halvalla tavalla = maksaa n. 15e/kk/potilas ja vaste on erittäin huono.
Jonkin verran voisi auttaa se, että masennuksesta annettaisiin omaisille ammattilaisen taholta oikea tieto. Velvoitettaisiin esim. lasten ja nuorten vanhemmat mukaan hoitoon kodin osalta. Kodin tehtävä on tarjota suojaa ja olla vaatimatta mitään ja antaa se turvallinen ympäristö. Monikaan vanhempi ei vain tähän pysty, koksa ajatellaan, että masennus on häpeä (ja varmasti osaa nuorista "hoidetaan" masentuneina ihan vain murrosiän takia) tai ei todellakaan ymärretä, että kyse ei ole itsekseen ohimenevästä mielentilasta, joka menee siitä, kun ottaa itseään niskasta kiinni...
Lääkebusiness on rahasampo, esim. KTL on kuulemani mukaan lujasti siltä pohjalta sidoksissa "hyväveli"-verkostoihin, ei tokikaan kannata lääkehoitoja lopettaa, koska se tuo tietyille tahoille rahaa. Kyse on todellakin tahdosta auttaa ja hoitaa ihmisiä ja rahasta.
Saisin nyt sen 45M€ arvonnasta, niin jotain tuollaista yhteisökotia tms. olin suunnitellutkin jollekin kohderyhmälle laittavani...
Osa ihmisistä osaa tulla toista vastaan tällaisena aikana, osa taas ei. Masentunutta käytetään helposti hyväksi tiettyjen taholta ..se on selvä asia.
Toivottavasti sulla on niitä ihmisiä, joista on oikeasti sun tilanteessa avuksi.
Tärkeintä tietty on, että pääset selvittämään asioita ja tervehtymään.
Tsemppiä sinne.
Tuo on jokseenkin totta, nimittäin masentuneen olemus on sellainen että heihin on vaikea tutustua ja ihmissuhde ei anna kovin paljoa. Ihan perusempaattisen ihmisenkin on vaikeaa toimia masentuneen kanssa jos häntä ei kannusteta siihen jossain muualla.
Jotain tästä voi peilata siitä että masentuneet harvoin edes kokoontuvat yhteen tietoisesti, vertaisina. Toisaalta syy on se että todellista kipinää tähän ei ole ja jaksamiskysymys, mutta toisaalta myös se että toisen masentuneen seura ei anna masentuneelle kovin hirveästi työkaluja oman masennuksen suhteen.
Mutta peli ei ole vielä menetetty. Sosiaalisessa kanssakäymisessä ei tarvita kovin suurta ponnistusta loppujen lopuksi, etenkään jos se toinen ymmärtää masennusta. Tällöin siis masentuneelle ystävän pitäminen ei vaadi samaa kuin terveelle, vaan ymmärtävälle ihmiselle riittää vähäisempikin. Samoin on olemassa paljon toimintaa joka ei edes yritä olla "ihmiset summauttavaa" - vaan esim. sosiaalipsykiatristen säätiöiden päivätoiminta / harrastetoiminta tarjoaa sekä subjektin (tekemisen aiheen) että seuran - ilman vaatimuksia sekä läsnä on joku ihminen jolla ei ole masennuksen taakkaa harteillaan (ohjaaja). Noissa ympyröissä masentuneet voivat toimia, he saavuttavat usein hetkeksi olotilan jolloin masennus ei ole päällimmäinen olotila (vaikka esim. kotona tila palaisi) ja siksi nuo systeemit ovat myös sosiaalisesti merkittävä tapahtuma, tosin se sosiaalisuus ja toisiin tutustuminen on ikäänkuin sivuoire eikä se ole mikään yksiselitteinen tavoite tai sen tarvi edes tapahtua, itsekin ryhmissä käyneenä olen enemmän sivussa kuin sosiaalisessa asemassa ja se sopii minulle, mutta tunnelma itsessään ja toisten seurassa mukana oleminen ja tietylainen mukaankuuluvuuden tunne itsessään antaa jo paljon.
Toinen juttu mikä tepsii on silkka henkilökohtainen rakkaus ymmärtäväiseltä ihmiseltä. On tietenkin äärimmäisen haastavaa masentuneena löytää joku joka välittää niin paljon ja tuon syvän ihmissuhteen luominen on masentuneelle haastava prosessi, mutta sitäkin tapahtuu. On suorastaan helvetin vaikeaa olla edes 50% masentunut jos pääsee päivittäin oman kullan syliin, ja rakastavalle osapuolelle hänen tuntiessaan kohteensa läpikotaisin ei masennus ole kuin yksi luonteen ulottuvuus.
Allekirjoittanut toimii vertaisryhmissä Lahden seudulla, on maannut sängyn pohjalla 5 vuotta elämästään ja piipahtanut suljetullakin osastolla muutaman kerran. Nyt menee huomattavasti paremmin.