Tarinasi koulukiusattuna

Kyllä, kysymykseesi ja oikeastaan jo ennen sitä. Itse olen nyt seiskaluokalla, tilanteessa jossa kaikki ovat jättäneet minut, sisko on mielisairaalassa ja minulla ei ole ketään kaveria. Itse olen kirjoittanut tänne myös ja olen täällä nyt antamassa muille toivoa. Oikea asenne, yksin on koulussakin paremmin, sen olen huomannut, nyt kun parhaat kaverini (tai entiset sellaiset) 8 vuoden takaa jättivät minut yksin (ennen sitä juoksivat minua karkuun, jättivät minut ulos ruokapöydästä ja eivät puhuneet minulle mitään. Siis ei edes sanaa, vaikka mitä olisin sanonut) ja koulukiusaavat minua oikein urakalla. Pidä tuo asenne, olisipa minullakin tuollainen.

Olipa kerran tyttö. Ihan tavallinen tyttö, joka oli ehkä hiukan ujo. Sillä tytöllä oli hieman omituiset pussit silmien alla. Muuten hän oli ulkonäöltäänkin aivan normaali. Maantienväriset hiukset ja silmissä vihreää, ruskeaa ja sinistä. Kun tyttö täytti viisi vuotta, hän aloitti esikoulun. Tyttö oli innoissaan, hän saisi uusia ystäviä, leikkitovereita. Samana vuonna hän sai myös ensimmäisen kännykkänsä.


Mutta jo ensimmäisenä päivänä tyttö jäi ihan yksin. Muut lapset nauroivat hänelle. Tai siltä hänestä ainakin tuntui. Leikkeihin häntä ei otettu mukaan, hän ei kelvannut muiden lapsien ystäväksi. Välitunnit hän vietti yksin. Samoin leikkitunnit. Kukaan ei halunnut olla hänen parinsa erilaisissa leikeissä tai peleissä.


Sama jatkui ala-asteella. Nyt tyttöä sanottiin liian laihaksi ja ujoksi. Sekä tyhmäksi, kun ei saanut katsoa samoja lastenohjelmia kuin muut tytöt. Pokemon, Winx, Harry Potter.. Mistään noista ei tyttö ollut kuullutkaan. Tyttö päätti syödä enemmän, ettei olisi laiha. Tyttö haki huomiota valehtelemalla, esittämällä muuta kuin oli.


Viidennellä luokalla tytölle oli kertynyt jo liikaa painoa. Luokkatoverit tekivät sen tytölle liiankin selväksi. Tyttö alkoi pinnata tunneilta. Häntä ahdisti pelkkä ajatus koulusta, opettajille puhuminenkaan ei auttanut asiaa. Pahensi vain. Joskus kiusaajat uhkasivat hakata hänet. Koulumatkoilla tyttö sai väistellä kiusaajien heittämiä lumipalloja talvella, syksyllä taas mätiä omenoita. Tyttö tunsi itsensä arvottomaksi, hän ei ollut mitään, eikä osannut mitään. Hänellä ei ollut oikeutta elää!


Kuudennella luokalla alkoi viiltely sekä oman kehon raapiminen ihottumille. Valehtelu vain lisääntyi. Tyttö sai muutaman ”ystävän” valehtelemalla ”omasta hevosesta”. Nämä niin sanotut ystävät kuitenkin puhuivat tytöstä ilkeästi muiden lapsien kanssa. Tyttö jäi taas yksin. Päivät kuluivat kotona tietokoneella, piirtäessä tai lukiessa. Kotoa liikuttiin vain hevostalleille.


Yläaste. Painoa kasaantuu lisää lohtusyömisen takia. Juoruja kuulee joka suunnasta. Välitunnit sujuvat yksin tai haamuna luokkalaisten mukana. Tyttö on enää pelkkä tyhjä kuori. Sielu elää omassa maailmassaan. Turvapaikkaan ei muut pääse. Se on yksin tytön. Käynnit Nuoriso polilla alkavat. Kahdeksannella luokalla, tytön luokkaan tulee uusia oppilaita. Yksi heistä ei näytä välittävän vaikka tyttö onkin pelkkä ruma paska. Tyttö alkaa liikkua hänen perässään. Ihailee, katsoo ylöspäin. Kahden viikon kuluttua tyttö kuitenkin vaihtaa koulua.


Uusi koulu on suoraan sanottuna helvetistä. Heti ensimmäisenä päivänä hän saa kuulla olevansa lihapulla, myöhemmin kuvaan astuvat typerät lempinimet, kuten ”kauna” ja ”emokarhu”. Pääsiäisen aikoihin tyttö saa pahan ahdistuskohtauksen. Tie vie Kuusankosken suljetulle osastolle.


Yhdeksäs luokka alkaa JOPE-ryhmässä. Yksitoista oppilasta. Ei kiusaamista. Asiat sujuvat liian hyvin, tyttö on hämmentynyt. Onnellisuus on tunne, jota hän ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut. Se pelotti häntä. Kaikki sujui kuitenkin hyvin. Tyttö uskalsi lähteä kouluun, opettaja ja luokkatoverit ovat ihan mukavia.


Eräänä päivänä kun tyttö on juuri lähtenyt tallilta, bussiin astuu sisälle nuoria, suunnilleen samaa ikäluokkaa kuin tyttökin. He nauravat tytölle. Miten muka mikään hevonen voisi kantaa noin lihavaa tyttöä? Ei mitenkään. Rumakin tyttö oli. Katsokaa nyt, tuollainen ruma angstinen paska. ”Emokin” vielä, hah! Tyttö tulee kotiin itkien. Viiltely, joka oli loppunut sairaalajakson jälkeen, alkaa taas.


~
Tää tyttö oon mä.

Mua syrjittiin jo heti ekaluokalla sitte neloselle mennessä se loppu. Pieni koulu, kaikki tunsi toisensa ja lähes kaikki tytöt vihas mua, en tiiä mistä se johtu, mun äiti sanoo että se oli kateutta ku menestyin hyvin koulussa vähäisellä työllä ja tulin hyvin poikien kaa toimeen. Niin naurettavaa ku se olikin ni ne tyypit jotka mua kiusas oli mua vanhempii, osa kolmekin vuotta vanhempii. Tosin se joka kaiken vihan mua kohtaan laitto liikkeelle oli mun ikäinen tyttö, ne muut meni vaan mukaan. Pidin pään kylmänä ja yritin olla poikien kanssa, vaikka olihan siinäkin vähän hankala mennä mukaan niiden runescape juttuihin. Kolmasluokka oli kaikista pahin. Vanhempani ottivat yhteyttä opettajaanikin, joka oli myös koulun rehtori, opettaja sanoi vaan että selvittäkää itse välinne eikä se siitä muuttunut. Haukuttiin, syrjittiin, puhuttiin pahaa selän takana jne.

Sit neloselle mennessä ne kolme vuotta vanhemmat tytöt häipy ylä-asteelle, niitä oli enimmistö ni toi kiusaajaporukka pieneni huomattavasti. Olin aina ollut mukava nuorempia kohtaan joten niitä ne ei saanut siihen lähtemään mukaan. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja asetuin vastarintaan. Siinä vaiheessa sitte lähennyin vielä enemmän niide poikien kaa. Meillä oli pieni luokka, jossa oli vaan kaks tyttöä, minä ja se kiusaaja, poikia oli 6.
Olihan se raskasta olla koko ajan ns. sotajalalla ja olla koko ajan varautunut kaikkeen, että on helppo sanoa takaisin. Mutta sitä jatku vielä kutosellaki. Silloin neljännellä tuo tyyppi vei sen aikaisen yhden parhaista ystävistäni(joka oli vuotta nuorempi). Se aika oli jatkuvaa valtataistelua
Sitten kuudellenna laitoin ns. keltaseen lappuun ,jossa siis luki oppilaan tiedot, ka ja luokkatoivomukset(joka lähetettiin ylä-asteelle), että EN halua sen ihmisen kanssa samalle luokalle missään tapauksessa
Kutosella alotin myös tanssin, sain tanssiryhmästä monia hyviä kavereita muista kouluista.

Ylä-aste oli uusi alku. Pääsin todella hyvään luokkaan, jossa lähes kaikilla on ka yli 8,5. Se sopi mulle tosi hyvin. Pääsin alottamaan puhtaalta pöydältä ja sain tosi paljon kavereita.Vieläkin se sama ihminen yritti myrkyttää kaikkia ihmissuhteitani puhumalla musta mitätöntä paskaa seläntakana. Sillä pahimmalla kiusaajallani on nykyään vaan muutama kaveri, ehkä ihmiset on vihdoin tajunnut millanen se on, vaikka itse en ole tästä kenellekkään nykyiselle kaverilleni paljon puhunut. Välillä mulle tulee ns. takaumia ja tekee mieli vaan itkeä. Kuiskiminen on edelleen kova paikka ja kuvittelen aina että ihmiset kuiskii jotain pahaa musta mutta muuten oon oikeastaan päässyt yli kiusaamisesta

Joo, mullakin toi kolmonen oli pahin. Ja myönnän sen, että kuiskimisesta en itsekkään tykkää yhtään, luulen aina että musta puhutaan pahaa. Mutta tosi hienoa, että olet päässyt muuten yli kiusaamisesta! (bullied siis).

On tosi surullista, että ihmiset kiusaavat ja syrjivät toisia :( Mutta pidetään vain yhtä ja kestetään kiusaaminen!

minua kohtaan on pientä syrjintää. kukaan poika ei pidä minusta. en tiedä miksi olen ainoa jota syrjitään.

minuakin on kiusattu/syrjitty ja piesty ykkösestä lähtien, fyysinen kiusaaminen kuitenkin loppui toisen luokan jälkeen ja jatkui taas viitos luokan

Itselle koko yläaste oli pahin paikka, koska sielä opettaja kiusasi. Kuitenkin nyt lukiossa voin huonoiten, vaikkakin yksi näyttää ymmärtävän jotain. Varmaan jatkuvat hylätyt suoritukset ja pettymyksen aiheuttaminen ottaa päälle, jotenkin ne ihan pienet kiusaamisetkin sattuu nyt enemmän...

Mä oon nyt 13-vuotias poika ja mua on syrjitty eskarista asti. Eskarissa usein leikkisin yksin ilman ystävää. Ensimmäisellä luokalla mulla oli yks kaveri, joka oli mun kaveri 6-luokkaan asti. 4-luokasta asti kiusattiin jatkuvasti. Aina kun joku mut näki niin alko töniin ja pahoinpitelee. No puhuin siitä opettajalle, joka vain pahensi tilannetta. 4-luokalla oma kaverinikin oli minua vastaan. Koko luokka vihas mua ja olin aina ihan yksin. 5 ja 6 luokalla kiusaaminen pysyi samana. No nyt yläasteella mua syrjitään joka paikassa ja tyyliäni haukutaan jatkuvasti ja vaatteitani. Olen ihan yksin yläluokalla. Mua pidetään koulussa ihan haamuna. Esimerkiksi kun seison kuuntelemassa jonkun juttua, niin joku tulee ihan eteeni "huomaamatta" minua. Itsetunto on tällä hetkellä maissa ja olen suunnitellut itsemurhaa jo 5-luokasta. Ja kiusaajat pitäs karkottaa sinne minne ne kuuluu, kiusaajat ei pääse taivaaseen! Voimia kaikille kiusatuille!

Inhottaa lukea näitä, kun näen peilissä vain itseni tekemässä pahaa ilman mitään ayytä ja täysin syyttömälle ihmiselle.. Minua on kiusattu ja MONESTI, mutta sitten tajusin olevani itsekkin kiusaaja.
Tämä tyttö tuli meidän luokallemme toisesta koulusta. Hän oli hiljainen. Yritimme kavereiden kanssa saada tätä mukaan kaveriporukkaan, mutta hän oli yleensä vain omissa oloissaan erään tytön kanssa. Luokkamme pojat nimittelivät ja haukkuivat häntä. Sitten alkoi tyttöjenkin paskanpuhuminen. Vuosi kului ja hän sai pari kaveria. Muistan kuinka luin netistä kiusaamista koskevia juttuja ja säälin kiusattuja. En silloin tajunnut olevani yksi 'kiusaajista'. Eräänä päivänä kaverini kanssa saimme idean että soittaisimme hänelle. Saimme hänen numeron valehtelemalla eräälle hänen kaverilleen. Hän ei vastannut soittoihimme. Emme edes tienneet mitä olisimme sanoneet siinä tilanteessa jos hän olisi vastannut, lyöneet luurin todennäköisimmin, sillä ei meillä hänelle asiaa olisi ollut. Kaverini kirjoitti lapun jossa luki mm. "Miksi et vastaa tönö yms". Laitoimme sen hänen pulpettiin. Myöhemmin opettaja löysi tämän lapun ja kyseli meidän luokkalaisilta nimiä ketkä tämän olivat tehneet. Meidän luokkalaiset nimesivät VAIN MINUT JA KAVERINI syyllisiksi vaikka melkein koko luokka oli syyllistynyt tähän kiusaamiseen. Opettajalle emme missään tapauksessa uskaltaneet muiden osuudesta kertoa, sillä meitä olisi kiusattu juoruamisesta..
Tästä on nyt aikaa, mutta koen vieläkin huonoa omatuntoa monien anteeksipyyntöjen jälkeenkin.. Aina kun meillä on parityötä ja olen hänen parinsa tunnelma on aika hiljainen..enkä ihmettele.. Meillä on joskus aina parikokeita ja olin viimeksi hänen parinsa, sillä olimme olleen molemmat sairaita, mutta tunnelma oli melko hyvä menneisyyteen nähden, sillä nauroimme ja pidimme hauskaa. En tiedä voiko hän ikinä antaa minulle anteeksi ja että tulenko vihaamaan itseäni koko elämäni ajan.. Minuakin kiusattiin hetkellisesti tämän jutun jälkeen, mutta ei opettajalle uskaltanut kertoa.. Tuntui, että hän tuomitsisi minut ja että se olisi minulle oikein.:/ EN KESTÄ! Vihaan itseäni. Olen monesti viillellyt itseäni tämän takia, ja muillakin syillä on ollut suuri vaikutus. Itsemurhaakin harkinnut, en kestä!
Tiedän, että minut tullaan tuomitsemaan tämän kirjoituksen takia, mutta minun on PAKKO purkautua johonkin.:/ Tämä teksti on ollut minulla aiemmin jo tällä palstalla, nyt hieman muunneltuna.. Pyysin tältä tytöltä muutama viikko sitten anteeksi kasvotusten ajatellen, että se helpottaisi omaa pahaa oloani vaikka olen sen kaiken pahan ansainnut.. Silti minulla painaa tämä aasia mieltäni yhä.. Tunnen itseni pahaksi ihmiseksi sillä olen tehnyt tälle tytölle saman mitä minulle tehtiin. Minua kohtaan se kiusaaminen oli tosin vain juoruja, huutelua ja se jännä juttu siinä oli, että minua kiusattiin aina POJISTA. Joko siitä, että olin jonkun pojan kaveri tai, että joku poika piti minusta ja leperteli siitä kavereilleen ja ne sen kaverit kiusasivat siitä minua.. Tunnen itseni NIIN hirveäksi enkä todellakaan tullut hakemaan tänne kehuja tai myötätuntoa, tahdoin vaan purkautua jonnekkin..

Muakin kiusattiin ennen, mut vaan ykkösluokalla.

Kun lähin eskarista, olin muita pidempi, vahvempi, osasin lukea (en nyt tiedä onko se paremmuutta, en halua kerskua) mutta paljon ujompi ja hiljaisempi. Ykkösluokan kolme ensimmäistä päivää vietin yksikseni muita isoja, pelottavia oppilaita katsellen, niin kuin muutkin luokkalaiseni tekivät. Sitten alkoi muodostua kaverisiteitä, mutta ei minulle. Luokassa oli toinenkin poika, jolla ei ollut kaveria. Häntä harmitti se ja hän rupesikin kiusaamaan minua. Hän oli luokkamme pienin oppilas. Hän haukkui minua, mutta ei älynnyt koittaa ystävystyä. Kerran sitten kävelin pitkin koulun pihaa, ja hän tuli ja tönäisi minut selästä asfaltille. katselin ympärilleni kuka munapää se oli. Sitten näin hänen juoksevan karkuun, ja koitin mennä perään, mutta polveni kipu oli suunnaton joten en voinut juosta.
Seuraavalla välitunnilla pystyin jo juoksemaan, ja eipä kulunut minuuttiakaan kun hän jo roikkui käsissäni ja vieri mäkeä alas. Seuraavana päivänä hän ei edes katsonut minuun, joka ei minua haitannut. Mutta vieläkään minulla ei ollut kaveria. Sitten kiusaajani tuli pyytämään anteeksi, ja minä tein samoin, olimme sujut. Meistä tuli ystävät, olemme ystäviä vielä tänäkin päivänä, menen syksyllä seiskalle.
Itse tuumin, että jos kiusaamiseen ei auta muu, niin menee ja lyö turpaan, mutta se ei ole oikein, itsekkin vielä kadun joskus tekemääni. Mutta silloin se auttoi. Nyt minulla on kavereita, mutta epäilen välillä, ovatko he OIKEASTI kavereitani, vai pelkäävätkö he minua ja ovat siksi kanssani etten alkaisi kiusaamaan heitä?
Se tuntuu välillä pahalta, mitä jos he ajattelevat ihan toisin ja kun olen poissa koulusta he juttelevat minusta pahoja ja haukkuvat? Sitten kun tulen taas kouluun he alkaat taas esittää että pitävät minusta jne.

Meni vähän pitkäks, riistäyty aiheestakin, mutta haitannokko tuo. Niin, kiusaus on väärin ja siitä pitää kertoa jollekulle. Itse ne niin tehnyt vaan turvauduin oman käden oikeuteen.

Mua kiusattiin kakkosella ja kolmosella ja siitä syystä vaihoin koulua ja lisäksi sairastuin anoreksiaan. Uus koulu tuntui aluks hyvältä, mut ainut ystäväni siellä lähti ja mua ruvettiin taas kiusaamaan. Se oli ihan hirveää, tuntui, että olisin ollut vain ilmaa... Lisäksi sairauskin vain paheni ja meidän mökki paloi... Olin sitten koko kesän sairaalassa ja menin yläkouluun. Aluksi kaikki meni hyvin, mutta kun edelliset vuodet jättivät jälkiä, mua kiusattiin jälleen. Onneks se on nyt loppunut ja meen kasille, mut terve en kyllä vieläkään oo.

Itseäni on kiusattu koska minulla oli raivonhallinta ongelmia mikkä on aika paljon nyt poissa sanottu adhd homoks ja kaikki nää normi paskat olin aina vain pää pystyssä joskus dissasin takaisin mutta nyt on loppunu joskus tulee joltai vielä että "vitunhomo" etc, en vastaa kahton pois päin ja meen frendienkaa mukaa joskus voin sanoa että mua hävettää niitten kiusaajien puolesta

Minua on kiusattu toisesta luokasta lähtien. Kavereita minulla oli, mutta jo siihen aikaan selkäänpuukottajia... Muistan hyvin toiselta luokalta päivän jolloin kaikki kiusaaminen alkoi. En tiedä miksi. Anyway.
Oli liikkantunti ja leikimme hippaa. Sain yhden meidän luokkalaisemme pojan kiinni. Hän huusi minulle perään jtn ilkeää ja löi minua selkään niin lujaa, että lensin päin lattiaa. Vintti pimeni hetkeksi ja en voinut liikuttaa päätäni 2viikkoon. Se oli tosi hmm harmillista, koska harrastan/elän hevosia. Tapauksen jälkeen minua ei enään otettu leikkeihin mukaan ja paskanjauhanta alkoi.
Kolmannella luokalla minua syrjittiin huolella ja fyysinen kiusaaminen alkoi. Minä olon se "Vtun ällöttävä ruualla leikkiä läski". Näin jatkui koko vuosi.
Neljännellä luokalla aloin väkivaltaiseksi. Rakas koirani kuoli siihen aikoihin ja elämä meni persilleen. Hevoset olivat ainoa asia mikä esti minua tekemästä itsaria. Kerran yksi luokkalaisemme poika erehtyi haukkumaan minua läskiksi ruualla leikkijäksi. Sille pojalle ei käynyt hyvin. Jahtasin häntä kierroksen koulun ympäri, kunnes sain hänet kiinni. Läin häntä turpaan ja hmh.. Paiskasin maahan. Kiljuin myös hänelle jtn sellaista, että ÄLÄ IKINÄ HAUKU HEVOSIA MINUN KUULLEN! Sen jälkeen kaikki pelkäsivät minua ja olin se hullu hevoselle haiseva läski.
Kadun tuota tietysti, mutta se poika on ollut nykyään ystävällinen minulle. Itseasiassa luotto ystävä.
Viidennellä luokalla olin edelleen se "läski sekopää ratsastaja, josta kannattaa pysyä kaukana."
Luokkaamne tuli myös uusi tyttö, jolle kaikki "vanhat" kertoivat minusta paskaa. Samoin myös siitä pojasta. Olkoon hönen nimensä nyt Pentti ja uuden tytön Rosa.
Kaikki väittivät, että minä ja Pentti seurusteltaisiin. Puoliksi totta puoliksi ei. Meidän suhteemme oli enemmänkin sisarsuhde kuin seurustelusuhde. Katkaisimme huhuilta siivet. Vihasin sillä hetkellä kaikkia muita luokkalaisiamme paitsi Penttiä. Eritoten Rosaa, koska hänestä oli tullut muiden tyttöjen ystävä eikä minun... Muut vihasivat minua tietysti yhtä paljon.. Rosasta ja minusta tuli kuitenkin ystävät. Ja hän hylkäsi kiusaajani. Minusta, Pentistä ja Rosasta tuli ystävät. :) Paskan puhuminen jatkuu kuitenkin edelleen ja jatkui koko kuudennen luokan. Nyt menen seiskalle ja parempi onni siellä sitten. PS. Siihen kouluun ei tule ketään vanhoja luokkalaisiani..

Ala-asteelta muistan kiusaamista: eräs tyttö luokaltani oli muistaakseni juuri kolmannen ja neljännen luokan hallitsevassa asemassa koko kaveripiirissämme. Hän manipuloi, valehteli, keksi koko ajan uusia syitä olla loukkaantunut minulle, ja asioita joissa oli kaikkia parempi, ja asioita, joissa minä olin ihmisenä mitättömämpi. Kun sain uuden ystävän, puhuimme yhdessä pskaa tytöstä, mikä tuntui hyvältä. Oli ihanaa nauraa samalla mitalla takaisin ja pilkata kiusaajaani kaverin kanssa. Päätimme, että emme enää välitä niin älyttömistä syytöksistä ja haukkumisista, ja niin itse asiassa suurin osa luokkalaisistamme tajusi, että pystyin pitämään pintani, eikä niiden vuosien jälkeen ole tarvinnut kuulla mitään kuittailua edes hieman pyöreämmästä vartalostani, josta oli ollut muidenkin oppilaitten suunnalta pientä vihjailua.

Olen ensi syksynä menossa lukion toiselle luokalle, ja kuvailisin itseäni sosiaaliseksi, hauskaksi ja suosituksi tytöksi, vieläkin sitä hieman pyöreämpää sorttia ;)
Vain se, että olen asettanut jo varhain filtterin itseni vähättelylle, sekä panostanut omien hyvien puolien arvostamiseen, on saanut itsetuntoni nousemaan lapsuusvuosista. Olin siis aikaisemmin todella ujo, enkä missään tapauksessa uskaltautunut puhumaan vieraille.

Täällä mm. Kysyjä ja moni muukin on vielä ylä-asteikäinen tai nuorempi, joten neuvon kliseisesti teitä luottamaan itseenne, sekä iän mukanaan tuomaan varmuuteen, joka auttaa asettumaan kiusaajien yläpuolelle; ovathan he sydäntäsärkevän mielikuvituksettomia käyttäessään aikaansa johonkin, josta ei ole heille mitään hyötyä, eikä todella hupiakaan.

Mua on kiusattu 4. luokalta lähtien. Olin tuolloin 10 vuotias.
No, meidän luokalle tuli tuona vuonna uusi oppilas. Se oli sellainen poika, joka oli joutunut vaihtamaan koulua kiusaamisen takia. Tuo poika oli aika pullukka. Ja sen takia häntä kiusattiinkin. Hän sai kuitenkin toiselta luokalta yhden kaverin. Heistä sitten tuli kai parhaat kaverit, en tiedä.
Tämä uusi poika sitten oli kuulemma kertonut tuolle sen kaverille, että tykkää MINUSTA. Tästähän alkoi sitten kamala myrsky. Pari toista poikaa alkoi sitten kiusaamaan minua ja tätä uutta poikaa siitä, kuinka sopisimme yhteen.. Minähän en ollut yhtään kiinnostunut tuosta pojasta, en sitten vähääkään.
Aina, kun kävelimme käytävällä toisiamme vastaan, (minä ja tuo poika) alkoi heti kuulua takaa tämmöista: "Uuu!! ;)"
Minähän en sitten välittänyt koko asiasta mitään, annoin vaan olla.
Tätä samaa asiaa jauhettiin sitten seuraavat kaksi vuotta.
Ja kun mentiin ylä-asteelle, pääsimme eri luokille tämän pojan kanssa. Kukaan ei puhunut meistä enää mitään. Tiedä nyt sitten ensi vuonna, kun nämä pari poikaa tulee yläasteelle. Alkaakohan sama taas.. (tämä poika on ihastunut muhun siis edelleen.)
------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tuo ylempi ei nyt varsinaista kiusaamista ollut, mutta ahdistavaa silti. Lisäksi nuo pari poikaa, joista puhuin tuola ylempänä, ovat haukkuneet mua usein läskiksi.
Siitäkään en ole välittänyt ikinä, joten ovat lopettaneet.
Mä oon aika itsevarma ihminen, eli en oikein välitä siitä mitä muut musta aattelee.
Mua ei kiinnosta. Mä en vaan välitä.
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tsemppiä teille joita on kiusattu/kiusataan! Olkaa vaan vahvoja! :)

tiedän kokemuksesta että tyttäreni nyt 15 v on joutunut kokemaan samanlaista.ja nyt meitä vainoaa lasten suojeluviranomaiset koska olemme muka olleet välinpitämättömiä,,,,voiko kavereita pakottaa olemaan kanssasi..ei..ostaakko niitä rahalla....ei voi..suosittelen kesäleiriä se auttoi meill löydettiin ystävä....ja tää kesä ollu tosi hyvä.ota joku kiinnostava harrastus sieltä voi ystävä löytyä....sellainen joka samoista asioista kinnostunut

Voi, tsemppiä sinulle! Tiedän sen enemmän kuin hyvin, ei ole helppoa olla ulkonäön takia kaikkien silmätikkuna, ja vielä siinä sivussa kärsiä iho-ongelmista. nuo pojat ovat todella turhamaisia ääliöitä, älä suotta välitä idiooteista, vaan keskity niihin poikiin, joilla on esim. samanlainen tyyli tai musamaku kuin itselläsi. Aina ei tarvitse mennä massan mukana :)
En oikeastaan edes tiedä, miksi minua alettiin kiusata, mutta kaipa se johtui siitä, kun esikoulussa parhaimmat ystävät olivat poikia, ja tytöt sitten pitivät sitä hirmu outona, ja pian alkoi liikkua inhottavia juoruja, ja niitä luki vessoissa, lattioissa ja leikkipuistossa. No, 2luokalla tämä kyseinen poika muutti muualle, mutta ystävyytemme silti säilyi :) tosin hän ei ollut enää samalla luokalla, joten jäin ypöyksin. Kaikki olivat minua vastaan, tavalla jos toisella. Kiusattiin henkisesti ja fyysisesti. Kerran eräs poika ahdisti minut luokan nurkkaan ja alkoi potkia ja lyödä. Muu luokka sitten toljotti siinä poikaa kannustaen. Pistää vihaksi näin jälkeenpäin! Isommilla luokilla mukaan astui sitten myös se ulkonäköasioista kiusaaminen, esim. hiuksista & iho-ongelmista. Minulla oli tiivis kaveriporukka, mutta välillä minut heitettiin siitäkin pihalle, ja olin yksin ja syrjitty :(
Sen ikäisenä vain piti olla niin massaa kuin vain olla ja voi, jos oli vähänkin poikkeavat vaatteet niin alettiin marmattaa niistä. Pukeuduin kuullemma liian lapselisesti, ja minulla oli liian rumat käkkärähiukset.
Ylä-asteella kiusaaminen on aikalailla vähäistä, tosin tunnen itseni toisinaan hieman syrjityksi luokassa, mikä johtunee siitä, kun olen vain niin kertakaikkisen ujo. Silti kiusaaminen on jättänyt ikuiset arvet, ja näin jälkeenpäin aiheuttanut masennusta, josta minun on ollut todella vaikea puhua kellekkään.

Mä haluaisin kertoa teille, että ala-asteella tunsin tytön, jonka kanssa olin samassa luokassa koko ala-asteen. Ensimmäisellä luokalla tytöllä oli vain yksi kaveri, eräs poika, jolla ei ollut muita kavereita kuin tämä tyttö. Lähes kaikki meidän luokkalaiset kiusasivat heitä, huutelivat ja nauroivat "pusukopeista" ja "seurustelusuhteesta". Sitä oli jatkunut ihan alkusyksystä asti. Minä kävin sanomassa näille kaveruksille monesti, ettei niiden kannattanut välittää muiden huuteluista. Niin äiti oli minullekin opettanut.

Tämä tyttö oli hieman omanlaisensa, eikä tuntunut sopivan joukkoon. Minäkin ajattelin itseäni melkein vuotta nuorempaa tyttöä hieman pimahtaneeksi (minä olen syntynyt tammikuussa ja tämä tyttö joulukuussa), koska hän mm. pelkäsi pikkujouluihin tullutta joulupukkia, joka todellisuudessa oli vain joku kuudesluokkalainen kuminaamari päässään. Hän puhui kirjakieltä, mikä kuulosti meistä murteella puhuvista lapsista tietenkin hölmöltä.

Seuraavana vuonna siirryttiin kakkoselle. Tyttö oli ilmeisesti kesällä saanut tarpeekseen pojasta johtuneesta kiusaamisesta, ja ei siksi päästänyt poikaa enää lähelleen. Lapsia kun olimme, hän jahtasi poikaa usein pihalla heiluttaen esimerkiksi sateenvarjoa ja koulureppuaan, kuin pelotellen poikaa. Kaikkien muiden mielestä tämä oli ihan hillittömän hauskaa, ja tytölle naurettiin paljon selän takana. Poika sai kavereita muista pojista, mutta tyttö oli aina yksin. Kukaan ei halunnut olla hänen parinaan missään, eikä kukaan pyytänyt häntä leikkeihin mukaan. Tyttö sai vanhemmiltaan syntymäpäivä lahjaksi marsun, ystävän, jota hän oli kaivannut.

Kolmas luokka meni samoissa merkeissä, hänestä puhuttiin paljon pahaa, ja joskus jopa sanottiin ilkeästi päin naamaa. Näin erityisesti monesti tytön itkemässä liikuntasalin pukuhuoneen suihkutiloissa, koska muut olivat haukkuneet häntä. Hän ei ollut liikunnassa yhtä hyvä kuin muut, aina vaihtopenkillä ryhmäpeleissä ja kompastelemassa hyppynaruissa. Hänen suosikki ohjelmansa oli Winx, minkä vuoksi hän haaveili keijuista ja piirsi niitä usein vihkoihin. Tämä oli muiden mielestä erittäin lapsellista 9-vuotiaalta, tosin minusta ei. Pidin itsekin silloin kyseisestä sarjasta ja juttelinkin tytön kanssa siitä joskus. Lisäksi hän piirsi marsunsa kuvia näihin samoihin vihkoihin, mikä antoi meidän luokkalaisille lisää potkua haukkua häntä. "Etkö sä muuta osaa piirtää? Voi hyvänen aika, joku marsu? Hanki elämä jne." Muistan kaiken hyvin, koska usein noiden haukkujen jälkeen jäin seisomaan tytön pulpetin viereen ja sanoin että minusta hänen piirustuksensa ovat söpöjä. Sitten livistin tieheni. Hänen vanhempansa erosivat. Eikä kukaan lohduttanut häntä.

Tyttö loi itselleen oman maailmansa, hän kirjoitti lauluja ja runoja, ja hän piirsi paljon.
Neljäs luokka oli hieman erilainen. Luokkaamme tuli kaksi uutta tyttöä, nimetään nyt vaikka Hannaksi ja Leilaksi. Hannasta tuli minun kaverini, ja toisesta tämän kiusatun tytön kaveri. Tuskin ehti kulua edes puolta vuotta, kun koko luokan kaveripiirit olivat sekaisin. Hanna oli elänyt elämänsä poikien keskellä, riehuen minkä siltä istumaltaan jaksoi. Minä olin ujo ja rauhallinen, joten jäin. Hanna lyöttäytyi poikien ja parin muun tytön seuraan aiheuttamaan tuhojaan. Hänestä tuli yksi pahimmista kiusaajista. Ja Leila, hänestä tuli minun porukkani jäsen, ja hän sanoi, ettei halunnut olla kiusatun tytön kanssa, koska tämä oli niin outo. Tyttö oli siis taas yksin. Hanna ja hänen kaverinsa haukkuivat häntä. He löysivät hänen runonsa ja levittivät niitä koulussa. Minun kävi sääliksi tyttöä, ja tein yhden sen astisen elämäni parhaista päätöksistä. Aloin hänen ystäväkseen. Aluksi juttelin hänelle useammin, sitten menin hänen luokseen kylään, ja hän tuli meille. Vaikka minua häiritsikin se kirjakielen kuunteleminen koko ajan puhuttuna, olin hänen kanssaan. Huomasin, että olimme kiinnostuneet molemman samoista peleistä, Playstation ja tietokone olivat kovassa käytössä. Me molemmat tykkäsimme myös keijuista ja muista fantasia-olennoista. Minä tosin olin kiinnostunut jonkin verran myös vaatteista, mutta häntä ne eivät kiinnostaneet. Meistä tuli parhaat kaverit.

Viides luokka toi heti alkuvuodesta melkoisen myrskyn, tytön marsu kuoli kasvaimeen. Kiusaajat haukkuivat häntä entistä pahemmin liikuntatunneilla ihan pienistäkin syistä: Miksi tytöllä ei ollut tuulihousuja tai verkkareita, vaan farkut? Miksei hän ottanut palloa kiinni tai potkaissut sitä? Yritin lepytellä kiusaajia, koska halusin olla kaikkien kaveri. Mutta he vain nauroivat ja kiusattu tyttö meni itkemään taas pukuhuoneisiin, minä menin lohduttamaan häntä. Myöhemmin syksyllä tytön äiti kertoi, että he muuttaisivat äidin uuden miesystävän luokse 200 km päähän. Kun meidän luokkalaisemme kuulivat siitä, he huokaisivat helpotuksesta. Vihdoin päästäisiin siitä outolinnusta eroon. Tuli joululoma, ja tyttö muutti pois. Kirjoittelimme paljon ja näimme joskus viikonloppuisin. Mutta koulussa minun kanssani ei halunnut olla kukaan.

Noh oma kiusaamiseni alkoi vasta seiskaluokalla. Minulla ja kavereillani oli ollut supertiivisporukka aikaisemmin vaikka ehkä jotkut lissut ja muut yrittävätkin nälviä. Sitten meille tuli erilaiset kiinnostuksen kohteet ja mukaan tuli yksi tyttö jonka kanssa minulla ei ollut alusta asti kauhean hyvät välit lisäksi paras kaverini alkoi vihaamaan minua ja syytä en koskaan saanut selville. Aloin jättämään sitä porukkaa pikkuhiljaa kun tämä edellä mainittu henkilö alkoi puhumaan paskaa seläntakana, haukkumaan ja ja nälvimään. Lisäksi kasilla luokkaan tuli eräs poika, joka alkoi vihaamaan minua heti alusta.
Lopulta tämä tyttö oli onnistunut käännyttämään nekin harvat koulun ihmiset minua vastaan joiden kanssa olin ollut vielä hyvissä väleissä. Aloin jäämään yksin välitunneilla, vapaa-ajalla ja tein myös usein yksin ryhmätöitä. Olin liian poikamainen tyttöpiireihin ja liian transu poikapiireihin. Minua pidettiin läskinä ja r umana yleisestikin joten aloin käymään päivittäin juoksulenkeillä ja aloin kasvissyöjäksi, sillä tavalla sainkin 7 kiloa pois. Lohdutusta sain kuitenkin katsomalla animea ja lukemalla mangaa jota olen tykännyt tehdä niin kauan kuin muistan. Friikin ja ernun maineesta en oikeastaan pahastanut, koska sehän on ihan totta. En edes uskaltanut kertoa kenellekään että olen bi enkä hetero koska siitä olisi kiusattu lisää. Kesäloma menikin sitten yksin.
Kasilla aloin panostaa kouluun ja ajattelin että se kiusaaminen loppuisi ja kaikki pitäisi fiksuna ja saisin hyvät paperit jolla päästä pois. Kukaan ei edes tervehtinyt kun tulin kouluun koko vuonna ja jotkut lähtivät pois kun näkivät minut. Sain tuolloin ensimmäisen tietokoneen ja olin aina ollut vähän nörtti niin pääsin nopeasti jyvälle ja aloin tekemään amv tä vapaa ajalla (anime music video) sain tuosta itsetuntoa ja nettikavereita jotka auttoivat minua paljon. Koulussa en enään uskaltanut puhua kenellekään ja kiusaaminen vain jatkui. Myös kaksi entistä kaveriani tulivat siihen kouluun tuolloin jotka olivat kiusanneet minua niin henkisesti kuin fyysisesti ja saaneet itkemään monesti ja tämä vain pahensi tilannetta. Oli muuten helvetin lähellä etten tehnyt itsemurhaa.
Ysillä löysin uuden kaverin tupakan jota polttelinkin ihan kyrpänä salassa muilta koska en halunnut turpaan. Kouluarvosanani olivat nousseet kivasti ja jatkoin edelleen videoiden tekemistä. Kiusaamisesta en vaan jaksanut välittää paskaakaan. Minusta liikkui paljon juoruja josta en ollut tietoinen ennen kuin niistä alettiin huudella, minulle edelleen naurettiin ja haukuttiin. Eräänä päivänä olin vain saanut tarpeekseni ja menin haukkumaan erään kiusaajistani suoraan päin naamaa koko luokan läsnäollessa. Sain siitä valtavasti itsetuntoa ja se tuntui silloin hyvältä. Tämän seurauksena hän oli vihainen minulle koko päivän ja seuraavana päivänä englannin opettaja joutui selvittelemään sitä. Myöhemmin eräs nettikaverini kysyi minulta tulenko desucon frostbiteen. (japanilaisen populaarikulttuurin harrastijien tapahtuma) Se pelasti elämäni. En ollut käynyt coneissa kuin viimeksi 2009 ja sekin oli vain päivä. Tutustuin siellä cosplayihin eli pukuiluun ja halusin joku päivä tehdä itsekkin noita upeita pukuja ja pukeutua fiktiiviseksi hahmoksi. Aloin voida paremmin löydettyäni Manga Cafen (harmi vaan että muutti siitä uusiin tiloihin melkeen heti) ja miitit saatuani sieltä kavereita, jotka oli samanhenkisiä. Opin jopa sanomaan vastaan kiusaajille.
Sain hyvän päättötodistuksen, tosin minulla ei ollut ketään jota hyvästellä joten koulusta lähteminen oli helppoa. Pääsin lukioon, jossa masennus tuli takaisin. En uskaltanut enään puhua kellekään koska pelkäsin ettei kukaan oikeasti hyväksy minua tälläisenä. Kouluarvosanat alkoivat tippua, olin vaan liian väsynyt panostamaan. Kukaan ei oikeastaan kiusannut mutta silti oli tyhjä olo. Jo talvella tuli se olo ettei tämä lukio ole mua varten ja päätin vaihtaa amikseen. Pääsin nyt ensimmäiseen hakutoiveeseen ja odotan nyt tulevaa lukuvuotta siellä. Tulen valmistumaan vuoden myöhemmin mutta ei se oikeastaan haittaa.

No, olen 99 syntynyt poika ja toiset meijän luokkalaiset pojat kiusaavat minua tönimällä ja sanomalla kaikkea negatiivistä. He ajattelevat että se on hauskaa. En uskalla kertoa opettajalle koska sitten he sanoisivat että olen ''nössö'' kun kerroin opelle ja rankaistukseksi en saa olla heidän porukassaan ja joudun viettämään välitunnit yksin. Minulla on vain 2 hyvää kaveria. jos on jotain vinkkejä kertokaa !

voimia kaikille ketkä tähä on kommentoinu omasta kokemuksestaan ja voimia myös aloittajalle!
Mut tässä ois miun tarina... Okei kaikki alko 6 luokalla. Olin just muuttanu uuteen paikkaan ja mua jännitti tosi paljon. No menin sitte ensimmäisenä koulupäivänä ihan rohkeesti kouluun, etin rehtorin kanslian ja se näytti mulle mun luokan. Aluksi kukaan ei kiinnittäny muhun mitään huomioo olin aika paljo yksin yms... Sitten aloin olee yhen vuotta vanhemman tytön kanssa (ala- ja yläaste samassa koulussa) ja se oli siellä mun ainut ystävä. Aloin polttamaan tupakkaa koska pelkäsin että se hylkäis mut jos en olis niinku se. Mun luokalla alko liikkuu tosi ilkeitä juttuja miusta. Sitten pojat alko kysellä multa että paljolla lähtis yms yms... ja perään alettiin huutaa huoraa... Olin kyllä vähän että mitä vittua koska, en ollut koskaan ollut kenenkään kanssa sillä tavalla. No koko 6 luokka oli sitä että mua syrjittiin meijä luokalla ja musta jauhettiin paskaa ja huudeltiin. 7 luokalla kaikki meni vielä enemmän päin vittua, se mun ainut kaveri kuka oli miusta vuotta vanhempi joutu vierotukseen (oli käyttäny huumeita yms) Olin tosi yksi eikä mulla ollu ketää. Meidän luokat oli sekottunu ku mentii 7 ja meidän luokalta oli lähteny kaikki ''kivat'' pojat pois ja niitä kusipäitä oli tullu vaa lisää. Ne alko ahistelemaan mua kaikenlaisilla viesteillä... Muistan kun purin mun koululaukkua ja kirjan välistä tippu lappuja, ''hei lutka, tavataan koulun takana välitunnilla mä raiskaan sut'', ''vitun ruma huora, imasisit ittees'' yms muuta paskaa. Sitten se mun ainut vuotta vanhempi ystävä tuli takas kouluu ja olin ilonen, mut se oli muuttunu, jauho kaikkee jumalasta yms, joten en mä enää sitten ollu sen kanssa. Jäin taas yksi. Aloin saada käytävillä katseita ja ne oli jostaki hankkinu mun numeron ja sain kokoajan viestejä: HUORA, LUTKA, TAPA ITTES, yms.. Sitten meijän luokalle tuli mun tyylinen poika uutena oppilaana, tutustuin siihe, oltiin molemmat tosi yksinäisiä ja meitä molempia kiusattiin... Oltiin kokoajan kahestaan ja sitten alettiin seurustella :) Mutta meijän suhde ei kestäny pitkään koska meitä molempia haukuttiin 10 kertaa enemmän ku oltii yhessä. No onneks sitte tuli kesäloma... En poistunu kotoo koko lomana... Sain koko alku kesän ajan viestejä facebookkiin, puhelimeen, tumblriin yms että oon huora ja ruma lutka. Sitten poistin facen, rikoin puhelimen sim kortin ja vaihdoin tumblrin osotteen... Elin koko kesän hiljaiseloa, eikä kukaan tienny miusta mitään (paitsi miun vanhemmat, jotka kävi yö töissä joten heitä ei niinkään paljoo näkynyt). Sitten yks päivä loppukesästä uskallauduin ulos, menin kävelemään johonkin metsään ja tapasin sen saman pojan siellä kenen kanssa olin ollu vähän aikaa yhessä. Juteltiin pitkään ja huomasin että se oli viillelly, kysyin siltä että miks ja se sano: ''saan kuulla sitä paskaa joka päivä päi naamaa kuinka paska oon ja että miun pitäis kuolla, ja kun sä poistit faces, tumblrin ja puhelimes ei enää toiminu, luulin että oot kuollu, en vaa enää jaksanu'' sitten se purshkahti itkuun ja halas mua... Sanoin sille että mulla on ollu ikävä sitä ja sitten päätettiin palata yhteen, eikä välitettäis enää mitä muut sanois. Koulu alko ja oltiin siis yhessä, kuulin paljon käytävillä kommentteja: ''Mitä vittuu, etkös sä tappanu ittes horo'' en ottanu niitä enää itteeni ja pikkuhiljaa se loppu.... Mulle ei enää huudeltu yms... Mut mun poikaystävää vielä haukuttiin, mut mä aina puolustin sitä ja oltiin tiimi... Nyt ollaan oltu 5vuotta yhessä, se oli mun pelastava enkeli, rakastan sitä tosi paljon....
Vaikka mun kiusaamis tarina ei oo mitään melkein muitten tarinoihin verrattuna, halusin vaa kertoo, että aina on joku joka välittää, ehkä et oo vaan tavannu sitä ihmistä vielä

Mua on kiusattu 1luokast lähtien koska mul on sairaus jolle en ite voi mitää,
Mua haukuttii sen takia joka päivä heiteltii tavaroita ympäri pihaaa vedettiii turpaan ja olin aika ujo ja itsetunto oli mennyttä!
Sit mun piti muuttaa onneks kauas sielt tänne pääkaupunki seudulle ,sitten ajattelin et nyt voin jatkaa elämää ilman koulu kiusaamista!
Näin ei tavallaan käyny;1lopun 4loppuu sain uudes koulus käydä ihan rauhassa mutta 5piti vaihtaa kouluu ekaks olin tosi innoissani ja mul oli ennestää jo maailman paras Mestis jonka sain 4luokalla mut ku vitone vähä jatku ni kevääl se alko olee meijän luokan poikien kans lopuks se oli niitten kaa pelkästää eikä ollenkaa mun kans sit se alko haukkuu mua ja ne pojatki alko vihaa mua,sitten se tyttö jätti mut vaiks se kuitenki koko ajan puhu must paha mun kaikille kamuille ja koko koululle melkei sit me kuitenki taas oltii bestiksii nyt meil ei oonii. Paljo riitaa mut mua pelottaa se et virka se tai jättääks se mut taas tökki lukuvuoden yksin ;(

Mitäpä sanoisi. No, kuulkaas nuoret, jos asioihin ei tule muutoksia kouluaikana, ongelmat saattavat seurata aikuisiässäkin. Näkisin, että AINOA keino saada asiaton kohtelu loppumaan, on asiasta keskustelu. Sen avaamisen tekijä ei voi olla muu kuin kiusattu.

On valitettavaa, että lapsilla ja nuorilla ei ole aikuisten tukea kiusaustapauksiin kuin valveutuimmissa tapauksissa. Asiaan puuttuminen valitettavasti vaatii aloitteen tekijän (joita helposti kutsutaan kantelijoiksi). Kiusatun häpeää tulla kiusatuksi käytetään häikäilemättä hyväksi, myös kantelua pidetään paheksuttavana. Niinpä kiusaaminen pääsee jatkumaan ja kasvamaan ihan rauhassa. Epäasiallisesta kohtelusta ilmoittaminen ei ole kantelua vaan terveen kouluilmapiirin luomista. Ilmoituksen voi tehdä sivullinenkin.

Muutos tapahtuu VAIN jos sekä koulun rehtori, opettaja (t), kiusaajan vanhemmat, kiusatun vanhemmat sekä kiusaaja ja kiusattu osallistuvat asian yhteiskäsitelyyn. Myös koulun terveydenhuololla voisi olla paikkansa neuvottelussa. Paras tapa aloittaa on kertoa vahemmille ja sille vanhemmista, jolla on organisointikykyä. Ja kun asiasta puhuu, niin pitää tuoda esille kaikki, mistä ei pidä! Ujostelu ei auta asiaa.

Tsemppiä kaikille!

Kun olin ala-asteella ekalla ja tolalla luokalla olin todella pidetty ja suosittu koulussa koska olin ulospäinsuuntautunut, iloinen, itsevarma (ei muokkaamisessa tavalla), kaikkien kaveri ja kuulemma hauska. Välituntisin minulla oli paljon kavereita joiden kanssa leikkiä yleensä kirkonrottaa joka sai luokanvalvojani sekaisin, sillä pahimmat draamaa syntyivät kirkonrotasta :D
Kolmannen luokan alussa meininki jatkui samaan tapaan olin musiikkiluokassa ja minua kehuttiin lahjakkaasta ja että olin syntynyt pelimanniksi ja viihdyttäjäksi ja olin todella taitava. Olin ahkera soittoharrastuksessani ja olin uimajoukkueessa.
Soitonopettajani sanoi että minä olen luontainen lahjakkuus todella hyvän sävelkorvani takia ja uimaohjaaja sanoi että minussa on ainesta kansainvälisiin kilpailuihin ja oli siirtämässä minua vuoden päästä kilpauintijoukkueeseen.
Sitten kolmannen luokan vähän ennen lukuvuoden puoltaväliä muistan että kun tulin kouluun minua oli vastassa joukko poikia jotka huutelivat minun perääni kaiken näköistä, mutta en antanut sen häiritä jo sillä että en ymmärtänyt että joku edes ajattelisi tai pystyisi sanomaan minulle niin.
Sitten humisten miten sekä huuteli ja nimittely alkoi lisääntymään ja lisääntymään yhä enemmän ja käymään aina vain aggressiivisemmaksi.
Kolmannen luokan loppupuolella tai neljännen alkupuolella tämä noin kuuden pojan porukka kävivät heti koulupäivän jälkeen kimppuuni koulun porttien ulkopuolella. Muistan miten mut heitettiin jalkakäytävää päiten ja miten mua työnnettiin aitaa vasten ja hakattiin tempuilla ja potkittiin. Ja miten näin monta autoa poistuvan koulun pihalta ihan meidän vierestä ja jatkavan matkaansa kute mitää ei olisi tapahtunut. Sitten kun ne pojat oli aikansa mua hakannu (kai noin viides minuutis ohi) nii ne lähti pyörällä nopeasti pois pari minuuttia ennen kuin äitini tuli minua hakemaan.
En kuitenkaan sanonut miksi multa tuli verta nenästä,suusta ja käsivarresta ja miksi itkun sanoin vain että kaaduin kun me leikittiin kavereiden kanssa.
Sitten muistan miten koulun varjojen takana mua hakattiin yhä useammin ja neljännen luokan lopulla aloin sairastelut todella paljon ja otin ensikertalainen yliannostuksen jotain pillereitä ja viilleltiin koska en voinut käsittää miksi yhtäkkiä kukaan ei halunnut olla mun kaa välituntisin ja kirkonrotasta mut jätettiin ulkopuolelle tai ei etsitty ja paljastettiin mun piilopaikka.
Viidennenstä luokasta en muista oikei mitää mutta en pystynyt muistaakseni käymään koulussa oikeestaan ollenkaan koska en uskaltanut mennä sinne ja sairastin kokoajan. Tässä vaiheessa olin lopettanut uinnin sillä en kehdannut olla muiden ihmisten edessä ilman paitaa koska pelkäsin että minulle naurettaisiin.
Olin päättänyt että koska minusta ei tule ikinä tulemaan mikään ja että en näe mitään ulospääsyä koska en pystynyt puhumaan asioista sillä olin nii kokonaisvaltaisesti lukossa. Aloin piilottelemaan kasvojani ja vartaloani pitkällä otsatukalla ja mustilla vaatteilla. Isäni on alkoholisti ja sil on aina pulloja autotallissa ja aina öisin kävin sieltä hakemassa kymmenisen tökkii karhua tai siideriä ja toin ne omaan huoneeseensa ja piiloon kaapin alle. Aloin käyttämään huumeita sillä olin lukenut että huumeisiin kuolee helposti ja viilly paheni.
Sitten mut passitettiin suljetulla psykiatriselle osastolle ensiksi kolmeksi kuukaudeksi ja myöhemmin puoleksitoista vuodeksi.

Mul loppu nyt kesken kaiken into kirjoittaa ja koska muutenkin mä en siedä omaa tarinaani nyyhkyttämään ihmisille paitsi tietyssä mielentilassa nii tää mun angstinyyhkypaska jää nyt tähän.

Mut annan sellaiseen vinkin et älkää tehkö niinku mä! Älkää opetelko sisäistämään jokaista tunnetta ja asiaa sisälle sillä mulla sekä johti siihen että tänäkään päivänä en osaa ilmaista tunteita kuten viha ja suru mitenkään vaan patoan ne automaattisesti sisälle ja sitten puran niitä yöllä ja en pysty nukkumaan lääkkeisiin, viiltelyyn ja mietin niitä itsekseni. Näen joka yö olentoja huoneessa jotka haluavat tulla kimppuuni ja ääniä jotka kertovat että en pysty paeta. En pysty puhumaan kasvotusten tai muuta kuin anonyymisti asioita niinkuin ne ovat kellekään koska olen liian tottunut siihen että ollaan kokoajan vain yhtä aurinkoa sillä en pidä että mulla on oikeutta olla epäonnellinen ja surullinen. Älkää padotko asioita sisäinen tai pura niitä sua satuttavia asioita tekemällä sillä se ei johda mihinkään ja mitä pidempään se jatkuu sitä epätodennäköiseltä ja vaikeammaksi ylitsepääseminen ja jaloilleen takaisin nouseminen on.

Olin ala-asteen luokat 1-4 ihan suosittu, oli kavereita, oma 4 hengen kaveriporukka koulussa. Olin iloinen hauskuuttaja ja pidin itsestäni ja muista ja meillä oli luokassa loistava ryhmähenki. Nelosella minulla alkoi murrosikä, mikä oli siis paljon aiemmin kuin muilla. Aloin muuttua, kun taas muut pysyivät samannäköisinä. Uusi muttuva kroppa hävetti minua, joten pukeuduin mustiin säkkeihin, toivoin olevaani poika. Ihoni alkoi myös huonontua ja kasvoni eivät olleet lapsen kasvot enää, vaan sellaset rumat esiteinin kasvot, jotka eivät silti ole kovin aikuismaisetkaan. Myös ihoni huonontui. Olin kauhuissani, en piitannut ulkonäöstäni ollenkaan, tai näin yritin vakuuttaa muille. Tämä ei tietenkään auttanut asiaa, vaan ihmiset alkoivat halveksia minua. Neljän hengen kaveriporukasta yksi kyllästyi meihin ja lähti pois.

Aloitimme viidennen luokan toisessa koulussa (koulumme lakkautettiin vakavan homeongelman vuoksi) ja olimme yhä kolmestaan. Luokkamme jaettiin uudessa koulussa niin, että ne kaverit, joiden kanssa olin hyvä ystävä, joutuivat toiselle luokalle ja parhaat ystäväni ja minä jouduttiin niiden kanssa, jotka olivat vain luokkakavereita, ei sen ihmeempiä. Sain uudelta luokalta yhden uuden ystävän, joka vihasi luokkaansa. Rinnakkaisluokalta sain useita ystäviä. Uudella luokallani oli yksi poika, joka teki selväksi, että olin hirveän ruma. Lisäksi luokalla oli kaksi poikaa, jotka olivat ihastuineita minuun, mutta se ei auttanut asiaan, koska minusta oli tullut todella epävarma itsestäni ja käytin vieläkin mustia löysiä vaatteita. Minulle oltiin sujautettu lappu, jossa luki: "Leikkaa hiukses :)", hymynaama ei pelastanut. Viidennen luokan puolessavälissä aloin pitää huolta itsestäni, leikkasin ne hiukset ja aloin käyttämään jälleen kivoja, muodikkaita vaatteita, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Eräs, jota olin pitänyt kaverinani, sanoi ystävälleen kun ei tajunnut, että olin ihan lähellä: "X on mun kaa samassa pöydässä, en kestä!" Tästä lähtien aloin vihaamaan häntä ja hänen ystäviään.

Kuudennella luokalla olin ihan suhtkoht onnellinen, ihmiset katsoivat minua vieläkin vähän kieroon, mutta olin saanut uusia ystäviä rinnakkaisluokalta, joten se ei haitannut. Ennen kuin kutosluokan puolessavälissä nämä kaksi muuta ystävääni hylkäsivät minut, koska he olivat ystävystyneet näiden vihaamieni pissiskanojen kanssa. Olin yksin luokassa, toisinaan sen yhden uuden kaverini kanssa, joka vihasi näitä pissiksiä myös. Välituntisin olin tämän kaverin kanssa rinnakkaisluokkalaisten luona ja meillä oli hauskaa. Liikkatunnit olivat perseestä, olin aina ilman paria. Se oli sellaista minulla on hyvä olla/paska olla- vuoristorataa. Onneksi minulla oli vielä vuoden nuorempi paras ystäväni. Kuudennella saimme tietää, että yläasteelle mentäessä kokeillaan sellaista, että ryhmiä ei sekoitetakkaan. Kaikki olivat innoissaan, en minä. En kehdannut kertoa vanhemmilleni, että tahtoisin vaihtaa ryhmää, koska kaikki oli kuitenkin näennäisesti hyvin.

Yläasteen aloitin vittuuntuneena ja vihaisena kaikille. Luokallemme oli tullut uusi poika joka haukkui minua jatkuvasti rumaksi ja härnäsi muutenkin. Luokan tytöt nauroivat. Pääsin kuitenkin sellaiseen 7-hengen (minut mukaan luettuna) ryhmään, joka koostui pääosin näistä rinnakkaisluokkalaisista mitä oli ala-asteella, kuin myös parista uudesta tyypistä. Mutta se oli vain välkällä, luokassa oli yhtä helvettiä ja kaikki luokkaretkihommat/yhteishetket olivat painajaismaisia. Liikkatunnilla jos minä tein jotain väärin, siitä seurasi pilkkanaurua ja kaikkea: "No vittu olisit nyt voinut yrittää, toi pilaa meidän joukkueen, vitun ääliö", mutta jos joku suosittu teki saman virheen, se oli ihan ok, ja sille vain naurettiin hyväntahtoisesti. Voisin sanoa, että tämä yksi kana kavereineen oli ihan kamala, mutta osa luokkalaisista oli kuitenkin ihan ystävällisiä minulle. Eräskin liikkaryhmäläinen muisti kehua minua aina, jos olin onnistunut jossain. Mikään ei tunnu paremmalta kuin paskaläjässä sanottu kommentti: "X, pelasit tänään tosi hyvin."

Yläasteella aloin myös hoitamaan huonoa ihoani (jonka takia en ollut meikannut) ja se parani todella hyvin. Lukion aloitin hyväihoisena, kahden ystäväni kanssa, muut menivät ammattikouluun. Aloin meikkaamaan. Luokat sekoitettiin tällä kertaa ja meille tuli todella ihana luokka, harmi vain, että olin melko väsynyt ylä-asteen jälkeen, sillä vaikka en ollutkaan kovin pahasti kiusattu, oli se silti jättänyt epävarmuuden muihin ihmisiin ja itseeni. En tiennyt, kelpaisinko. Muut yrittivät tutustua, mutta itse vetäydyin sisäänpäin, suojelemaan itseäni. Nyt on viimeinen lukiovuosi menossa, pidän koulunkäynnistä, minua ei kiusata ja minulle ollaan ystävällisiä. Pidän luokkalaisistani ja en ole yksin. Vaikka lukiosta ei nyt tullutkaan mitään elämäni kultavuotta, uskon sen silti antavan minulle lisää itsevarmuutta myöhempään elämään.

Mua ei ole kiusattu muuten, kun levittämällä perättömiä juoruja ja se on oikeastitodella ärsyttävää. Nyt kun loma loppuu kohta niin menen 7. luokalle ja pelkään että mua kiusataan siellä, koska mulla ei oo yhtään kaveria.

Viihdyttävää luettavaa kun on hyvällä kieliopilla kirjoitettu.

Katsokaapa koulukiusaajat dokumentti valkoinen viha.