Moni kaipaa vierelleen elämäkumppania!

Useimmathan meistä jossain vaiheessa yksin jää, vai mitä?
Vaikka olisi ystäviä, vaimo/ mies tai lapsia, silti jossain vaiheessa lapset lähtevät omille teilleen, puoliso voi kuolla, eikä niitä ystäviäkään näe kun kauppareissulla.
Eikös se nykyään ole vanhuksien arkea, yksinäisyys?
Ja jos sitä ikävää loppua odotellessa ei halua yksin olla, niin eikö sitä voi tutustua ihmisiin? Myönnän että se voi kasvotusten olla liian hankalaa, mutta kyllähän netistäkin nykyään ihmisiä löytää, ja oppii ehkä tuntemaankin paljon syvemmällä tasolla. Ja sitten kun tuntee, voi vaikka ehdottaa tapaamista jonkin kesätapahtuman merkeissä.

Ja aloittajalle:
Ei kai kukaan elämässä ihan yksin pärjää?
Luulisin, että laumaeläimenä ihminen tuntee olonsa jotenkin ontoksi pitkällä tähtäimellä ilman yhtään ystävää. Omasta lähipiiristä löytyy oikeastaan useampikin esimerkki tästä.

"It's better to play with fire
and burn it all
to love and lose somebody
than never to have loved at all"

Toivottavasti eivät jääneet vain tyhjiksi sanoiksi.
Mutta hyvä, jos olet onnellinen noin. Jaksamisia siskollesi.

GeniusGoneWrong kirjoitti:

Useimmathan meistä jossain vaiheessa yksin jää, vai mitä?
Vaikka olisi ystäviä, vaimo/ mies tai lapsia, silti jossain vaiheessa lapset lähtevät omille teilleen, puoliso voi kuolla, eikä niitä ystäviäkään näe kun kauppareissulla.
Eikös se nykyään ole vanhuksien arkea, yksinäisyys?
Ja jos sitä ikävää loppua odotellessa ei halua yksin olla, niin eikö sitä voi tutustua ihmisiin? Myönnän että se voi kasvotusten olla liian hankalaa, mutta kyllähän netistäkin nykyään ihmisiä löytää, ja oppii ehkä tuntemaankin paljon syvemmällä tasolla. Ja sitten kun tuntee, voi vaikka ehdottaa tapaamista jonkin kesätapahtuman merkeissä.

Ja aloittajalle:
Ei kai kukaan elämässä ihan yksin pärjää?
Luulisin, että laumaeläimenä ihminen tuntee olonsa jotenkin ontoksi pitkällä tähtäimellä ilman yhtään ystävää. Omasta lähipiiristä löytyy oikeastaan useampikin esimerkki tästä.

"It's better to play with fire
and burn it all
to love and lose somebody
than never to have loved at all"

Toivottavasti eivät jääneet vain tyhjiksi sanoiksi.
Mutta hyvä, jos olet onnellinen noin. Jaksamisia siskollesi.

Lue lisää

Niin, kaikkihan ovat lähdön hetkellä yksin. Mutta onhan siinä toki "pieni" kokemusero, olla koko elämänsä yksin, tai olla perheellinen ja olla lähdön hetkellä yksin. Ja eihän se yksinäisyys ole kaikkien vanhusten arkea, kuten ei kaikkien meidän nuorempienkaan.

No, sitä "ihmisiin tutustumista" minä tässä olen harjoitellut jo liki pitäen 35 vuotta, melko laihoin tuloksin. Niin netissä kuin netin ulkopuolellakin. Väkisinkin alkaa tuntua siltä, ettei "tutustuminen" nyt vaan toimi. Mutta, onhan tässä todennäköisesti vielä vuosia aikaa, ja tarkoitukseni onkin, jos yritykseni tuottaa minulle sen verran elantoa, lähteä kokeilemaan tätä "tutustumista" vähän kauemmas, muutama tuhat kilometriä itäänpäin. Tulee sitten testattua sekin, että olenko minä kenties syntynyt "väärään" maahan.

Ymmärrän sinun aidon surun ja huolen tulevaisuudessa ja ihan samaa voisin itsekin nyt murehtia - mutta minua ei huoleta. Ei ainakaan nyt kun tilanne ei ole vielä ajankohtainen.

Olen kyllä jo iässä, että työelämä alkaa olla takana ja fyysiset voimat vähetä ja asunkin laitakaupungilla jossa ei ole palveluja ja ei ole autoa. Varmaan suurin turva ja syy on että en pelkää on luottamukseni Jumalaan. Olen kokenut aina että asiat järjestyvät ja hän antaa apunsa. Mikäli joudun elämään vanhuuden yksin kotonani, niin koen sitten yksinäisyyttä niin kuin monet tälläkin hetkellä kokevat. Ei sitä yksinäistyyttä poista vaikka joku ystävä, tuttava tai kotisairaahoito poikkeaisikin hetken vierellä, mutta suurimman osan ajastaan tulen vittämään kuitenkin omassa seurassani.

Ei sitä elämää ole tarkoitettu edeltäpäin surtavaksi ja pelättäväksi. Tiedän suuren perheen kasvattaneita, jotka ovat sitten vanhana ihan samalla tavoin yksin. Se kai onkin sitten sitä ikävää, kun niitä läheisä olis jossain, mutta ovat kaukana ja heillä on omat elämänsä ja poikkeavat vain joskus lomallaan tervehtimässä. Hoitvakodissa töissä olleena muistan kaipauksia kun vanhus haikailee joulun jälkeen, että elääkö enää kesään jolloin se tyttären perhe tulee katsomaan.
Olen onnellinen nyt kun saan elää tätä hetkeä. Ei me kukaan tiedetä, annetaanko meille edes sitä vanhutta. Siitä on ainakin itsellä muistutus kun olin saada viime kesällä aivoinfarktin, olen ollut joskus -läheltä piti kolarissa ja voihan yllättäen sairastua ärhäkkään syöpään niin kuin nyt sisaren mieheni.

Ei ole sitten enää meidän murhe jos jäämme muumioituneina punkan pohajlle. Ihan turha on tuollaisilla asioilla tämän hetken elämisen iloaan pilata. Itse uskon että jos tällaisia pelkoja kantaa niiin syy onkin sisällä oleva perusturvattomuus, joka on jo syntynyt ihan varahislapsuudessa hylkäämiskokemuksien myötä. On sellainen orpous, että elämä ei kanna, yksinäisyys, ei tunne olevansa kotona oikeastaan missään: ei edes omassa kehossaan.
Ja vielä tuo ajatus, että miehen lohtuna on etttä häntä jäädään kaipaamaan. Minulle on vain suuri ilo, että minua ei jää kukaan ihan kärsimyksekseen kaipaamaan. Tottakai ystävät muutaman päivän ja viikon puhuvat ja ajuksissaan miettivät, mutta pian arki ja elämä jättävät jälkeensä. Hyvä että kiintymys ystäviin ei ole niin hitsaava.

Itse oikeastaan taidan murehtia olla huolissaan juuri näistä tämän hetken asioista. On niitä ysväviä joita ei aina ehdi muistaa ja nyt tulevaisuudessa sisareni tarvitsee paljon tukeaja toiset ystävät jäävät pakosta vähemmälle.

GeniusGoneWrong kirjoitti:

Useimmathan meistä jossain vaiheessa yksin jää, vai mitä?
Vaikka olisi ystäviä, vaimo/ mies tai lapsia, silti jossain vaiheessa lapset lähtevät omille teilleen, puoliso voi kuolla, eikä niitä ystäviäkään näe kun kauppareissulla.
Eikös se nykyään ole vanhuksien arkea, yksinäisyys?
Ja jos sitä ikävää loppua odotellessa ei halua yksin olla, niin eikö sitä voi tutustua ihmisiin? Myönnän että se voi kasvotusten olla liian hankalaa, mutta kyllähän netistäkin nykyään ihmisiä löytää, ja oppii ehkä tuntemaankin paljon syvemmällä tasolla. Ja sitten kun tuntee, voi vaikka ehdottaa tapaamista jonkin kesätapahtuman merkeissä.

Ja aloittajalle:
Ei kai kukaan elämässä ihan yksin pärjää?
Luulisin, että laumaeläimenä ihminen tuntee olonsa jotenkin ontoksi pitkällä tähtäimellä ilman yhtään ystävää. Omasta lähipiiristä löytyy oikeastaan useampikin esimerkki tästä.

"It's better to play with fire
and burn it all
to love and lose somebody
than never to have loved at all"

Toivottavasti eivät jääneet vain tyhjiksi sanoiksi.
Mutta hyvä, jos olet onnellinen noin. Jaksamisia siskollesi.

Lue lisää

Kiitos kauniista sanoista!

a18plus6 kirjoitti:

Niin, kaikkihan ovat lähdön hetkellä yksin. Mutta onhan siinä toki "pieni" kokemusero, olla koko elämänsä yksin, tai olla perheellinen ja olla lähdön hetkellä yksin. Ja eihän se yksinäisyys ole kaikkien vanhusten arkea, kuten ei kaikkien meidän nuorempienkaan.

No, sitä "ihmisiin tutustumista" minä tässä olen harjoitellut jo liki pitäen 35 vuotta, melko laihoin tuloksin. Niin netissä kuin netin ulkopuolellakin. Väkisinkin alkaa tuntua siltä, ettei "tutustuminen" nyt vaan toimi. Mutta, onhan tässä todennäköisesti vielä vuosia aikaa, ja tarkoitukseni onkin, jos yritykseni tuottaa minulle sen verran elantoa, lähteä kokeilemaan tätä "tutustumista" vähän kauemmas, muutama tuhat kilometriä itäänpäin. Tulee sitten testattua sekin, että olenko minä kenties syntynyt "väärään" maahan.

Lue lisää

Tietenkin siinä on ero, mutta viittasin ikään kuin tohon kohtaan, missä kuvailet "yhtä ahdistavista peloistasi".
Vaikka asioita hiukan yleistin, luulisin silti, että Suomessa iso osa vanhuksista kokee yksinäisyyttä. Tähän viittaa omat kokemukset.
Tosin, eihän näistä kukaan voi varmuudella tietää, eikä tarkoitus ollut kinata asiasta, josta ei voi oikein mitään todistaa.

Miten "tutustuminen" ei toimi?
Onko sinulla kriteereitä, jotka vain harva täyttää? Tai oletko miettinyt, että ehkä tunnet yksinäisyyttä, vaikka ihmisiä olisikin läsnä. Eli, että kaipaisit jonkinlaista toisen tuntemisen syvyyttä, jota muut ihmiset ei kaipaa, jolloin tunnet siinäkin tapauksessa olevasi yksin, missä "tutustumisen" toinen osapuoli ei tunne olevansa?
Kykenetkö päästämään toisia ihmisiä lähellesi? Jos ovea ei avaa, kun joku koputtaa, harva alkaa sisäänkään murtautumaan, jos tarkoitus oli vain juoda kuppi kahvia kaverin kanssa. (Surkea vertauskuva, mutta ehkä ymmärsit pointin.)
Saatan tietenkin olla väärässä, mutta veikkaisin ettei se "tutustuminen" ainakaan helpompaa ole vieraassa maassa, (ja ainakin jollain tasolla) vieraassa kulttuurissa. Vieraassa maassa vielä enemmän erottavia tekijöitä.
Ruoho voi näyttää vihreämmältä aidan toisella puolella, mutta harvoin se sitä on. (Ehkä se ruoho muuttuu vihreäksi vasta sitten, kun itse hohkaa sisältään sitä väriä ja valoa.)

Onnea sinulle kuitenkin yritykseesi, eihän sitä koskaan tiedä.

ei enää surua, omaa kirjoitti:

Ymmärrän sinun aidon surun ja huolen tulevaisuudessa ja ihan samaa voisin itsekin nyt murehtia - mutta minua ei huoleta. Ei ainakaan nyt kun tilanne ei ole vielä ajankohtainen.

Olen kyllä jo iässä, että työelämä alkaa olla takana ja fyysiset voimat vähetä ja asunkin laitakaupungilla jossa ei ole palveluja ja ei ole autoa. Varmaan suurin turva ja syy on että en pelkää on luottamukseni Jumalaan. Olen kokenut aina että asiat järjestyvät ja hän antaa apunsa. Mikäli joudun elämään vanhuuden yksin kotonani, niin koen sitten yksinäisyyttä niin kuin monet tälläkin hetkellä kokevat. Ei sitä yksinäistyyttä poista vaikka joku ystävä, tuttava tai kotisairaahoito poikkeaisikin hetken vierellä, mutta suurimman osan ajastaan tulen vittämään kuitenkin omassa seurassani.

Ei sitä elämää ole tarkoitettu edeltäpäin surtavaksi ja pelättäväksi. Tiedän suuren perheen kasvattaneita, jotka ovat sitten vanhana ihan samalla tavoin yksin. Se kai onkin sitten sitä ikävää, kun niitä läheisä olis jossain, mutta ovat kaukana ja heillä on omat elämänsä ja poikkeavat vain joskus lomallaan tervehtimässä. Hoitvakodissa töissä olleena muistan kaipauksia kun vanhus haikailee joulun jälkeen, että elääkö enää kesään jolloin se tyttären perhe tulee katsomaan.
Olen onnellinen nyt kun saan elää tätä hetkeä. Ei me kukaan tiedetä, annetaanko meille edes sitä vanhutta. Siitä on ainakin itsellä muistutus kun olin saada viime kesällä aivoinfarktin, olen ollut joskus -läheltä piti kolarissa ja voihan yllättäen sairastua ärhäkkään syöpään niin kuin nyt sisaren mieheni.

Ei ole sitten enää meidän murhe jos jäämme muumioituneina punkan pohajlle. Ihan turha on tuollaisilla asioilla tämän hetken elämisen iloaan pilata. Itse uskon että jos tällaisia pelkoja kantaa niiin syy onkin sisällä oleva perusturvattomuus, joka on jo syntynyt ihan varahislapsuudessa hylkäämiskokemuksien myötä. On sellainen orpous, että elämä ei kanna, yksinäisyys, ei tunne olevansa kotona oikeastaan missään: ei edes omassa kehossaan.
Ja vielä tuo ajatus, että miehen lohtuna on etttä häntä jäädään kaipaamaan. Minulle on vain suuri ilo, että minua ei jää kukaan ihan kärsimyksekseen kaipaamaan. Tottakai ystävät muutaman päivän ja viikon puhuvat ja ajuksissaan miettivät, mutta pian arki ja elämä jättävät jälkeensä. Hyvä että kiintymys ystäviin ei ole niin hitsaava.

Itse oikeastaan taidan murehtia olla huolissaan juuri näistä tämän hetken asioista. On niitä ysväviä joita ei aina ehdi muistaa ja nyt tulevaisuudessa sisareni tarvitsee paljon tukeaja toiset ystävät jäävät pakosta vähemmälle.

Lue lisää

Näyt saavuttaneen jonkinlaisen sisäisen rauhan, hienoa luettavaa oikeastaan.
Toisilta se saattaa vielä puuttua, itseltänikin.
Tuo hetkessä eläminen on hyvä taito. Ennen sen oppimista elämä voi helposti olla täynnä pelkoja ja kaipuuta, eivätkä kaikki ihmiset välttämättä opi sitä koskaan. Peloista irti päästäminen ei ole helppoa sille, joka pelkää.

Ystävyys kestää kyllä vähän rasitettakin. Toivottavasti jaksatte kaikki, toisianne tukien.

GeniusGoneWrong kirjoitti:

Tietenkin siinä on ero, mutta viittasin ikään kuin tohon kohtaan, missä kuvailet "yhtä ahdistavista peloistasi".
Vaikka asioita hiukan yleistin, luulisin silti, että Suomessa iso osa vanhuksista kokee yksinäisyyttä. Tähän viittaa omat kokemukset.
Tosin, eihän näistä kukaan voi varmuudella tietää, eikä tarkoitus ollut kinata asiasta, josta ei voi oikein mitään todistaa.

Miten "tutustuminen" ei toimi?
Onko sinulla kriteereitä, jotka vain harva täyttää? Tai oletko miettinyt, että ehkä tunnet yksinäisyyttä, vaikka ihmisiä olisikin läsnä. Eli, että kaipaisit jonkinlaista toisen tuntemisen syvyyttä, jota muut ihmiset ei kaipaa, jolloin tunnet siinäkin tapauksessa olevasi yksin, missä "tutustumisen" toinen osapuoli ei tunne olevansa?
Kykenetkö päästämään toisia ihmisiä lähellesi? Jos ovea ei avaa, kun joku koputtaa, harva alkaa sisäänkään murtautumaan, jos tarkoitus oli vain juoda kuppi kahvia kaverin kanssa. (Surkea vertauskuva, mutta ehkä ymmärsit pointin.)
Saatan tietenkin olla väärässä, mutta veikkaisin ettei se "tutustuminen" ainakaan helpompaa ole vieraassa maassa, (ja ainakin jollain tasolla) vieraassa kulttuurissa. Vieraassa maassa vielä enemmän erottavia tekijöitä.
Ruoho voi näyttää vihreämmältä aidan toisella puolella, mutta harvoin se sitä on. (Ehkä se ruoho muuttuu vihreäksi vasta sitten, kun itse hohkaa sisältään sitä väriä ja valoa.)

Onnea sinulle kuitenkin yritykseesi, eihän sitä koskaan tiedä.

Lue lisää

Niin, taitaa meillä molemmilla olla lähinnä mutu-tuntuma vanhusten kokemaan yksinäisyyteen, vaikka toki loogisesti ajatellen sen ei, ainakaan luulisi, koskettavan niitä vanhuksia, joilla puoliso on vielä elossa ja hyvät välit lapsiinsa & lapsenlapsiinsa. Mutta niin, olen samaa mieltä kanssasi, ei kinata asiasta jota ei voi todistaa suuntaan taikka toiseen.

Siis sillä tavalla tutustuminen ei toimi, että olen vuosikausia kestäneistä yrityksistä huolimatta edelleen yksin. Ei minulla ainakaan mitään tietoisia kriteereitä ole, en ole koskaan etsinyt sen kummempaa kuin ihmistä kenen kanssa minulla synkkaa. Toki kaipaan myös sellaista "tuntemisen syvyyttä", jonka saavuttaa kun toisen ihmisen on tuntenut kauan, mutta yksinäisyyttäni ehtii helpoittamaan jo se, että esim kuntosalilla juttelen muutaman minuutin toisen, siihen asti ventovieraan, ihmisen kanssa.

Myönnän, että minulla on vaikeuksia päästää ihmisiä lähelleni. Minun on vaikeaa luottaa toisiin, ja epäilen pitkäänkin toisen motiiveja. Eihän tämäkään itsestään ole tullut, vaan taustalla lienee koulukiusaaminen ja myöhemmät pettymykset ihmissuhteissa.

Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että tutustuminen ole välttämättä sen helpompaa muualla, eikä ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolella. En suinkaan oleta, että elämäni muuttuisi sen kummemmaksi vaikka onnistuisinkin muuttamaan toiseen maahan. En siis suinkaan väitä, että Suomi tai suomalaiset olisivat jotenkin huonoja, ja että muualla olisi asiat sen paremmin. Näenkin asian niin, että olen kokeillut vähän kaikkea mahdollista jo, paitsi kulttuurin vaihtamista. Sitä aion siis kokeilla seuraavaksi.

Niin ja kiitos, onnea ja menestystä myös sinulle elämääsi.

a18plus6 kirjoitti:

Niin, taitaa meillä molemmilla olla lähinnä mutu-tuntuma vanhusten kokemaan yksinäisyyteen, vaikka toki loogisesti ajatellen sen ei, ainakaan luulisi, koskettavan niitä vanhuksia, joilla puoliso on vielä elossa ja hyvät välit lapsiinsa & lapsenlapsiinsa. Mutta niin, olen samaa mieltä kanssasi, ei kinata asiasta jota ei voi todistaa suuntaan taikka toiseen.

Siis sillä tavalla tutustuminen ei toimi, että olen vuosikausia kestäneistä yrityksistä huolimatta edelleen yksin. Ei minulla ainakaan mitään tietoisia kriteereitä ole, en ole koskaan etsinyt sen kummempaa kuin ihmistä kenen kanssa minulla synkkaa. Toki kaipaan myös sellaista "tuntemisen syvyyttä", jonka saavuttaa kun toisen ihmisen on tuntenut kauan, mutta yksinäisyyttäni ehtii helpoittamaan jo se, että esim kuntosalilla juttelen muutaman minuutin toisen, siihen asti ventovieraan, ihmisen kanssa.

Myönnän, että minulla on vaikeuksia päästää ihmisiä lähelleni. Minun on vaikeaa luottaa toisiin, ja epäilen pitkäänkin toisen motiiveja. Eihän tämäkään itsestään ole tullut, vaan taustalla lienee koulukiusaaminen ja myöhemmät pettymykset ihmissuhteissa.

Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että tutustuminen ole välttämättä sen helpompaa muualla, eikä ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolella. En suinkaan oleta, että elämäni muuttuisi sen kummemmaksi vaikka onnistuisinkin muuttamaan toiseen maahan. En siis suinkaan väitä, että Suomi tai suomalaiset olisivat jotenkin huonoja, ja että muualla olisi asiat sen paremmin. Näenkin asian niin, että olen kokeillut vähän kaikkea mahdollista jo, paitsi kulttuurin vaihtamista. Sitä aion siis kokeilla seuraavaksi.

Niin ja kiitos, onnea ja menestystä myös sinulle elämääsi.

Lue lisää

Huumoria, vau.
Eäh... Ajattelin, ettei se aina niin loogisesti mene.
Vaikka lapsiin olisi hyvätkin välit, asuvat silti useimmiten eri paikkakunnalla, ja heillä oma arkensa. Ja, kun kotoa lähdetään maailmalle, ja opitaan pärjäämään itsekseen, sitä helposti ajattelee, että kyllä ne vanhemmatkin pärjäävät itsekseen. Mitä puolisoon tulee, niin jos sellainen löytyy, usein hänestä ollaan jo etäännytty sen verran, että olo on yksinäinen seurassaankin. Vanhukset kun usein ovat taipuvaisia jäämään suhteisiin, joissa ei ole minkäänlaista läheisyyttä. ...Jos koskaan kunnolla olikaan.

Nimenomaan näitä "synkkaamiseen" vaadittuja ominaisuuksia tarkoitin, en uskonutkaan, että teikältä kovin pinnallisia kriteereitä löytyisi. Jos on hiukan harvinaisempaa ihmistyyppiä, voi olla hankalaa löytää henkilöä, jonka kanssa on samalla aaltopituudella.

Toi luottamuksen puute ainakin kuulostaa pahalta ongelmalta, tämän keittiöpsykologin korvin. Siitä voi saada kylmän ja välinpitämättömän vaikutelman, ja harva haluaa hakata päätään seinään.
Tosin, paha sitä muutenkaan ihmisiin reagoida ilman positiivisiä kokemuksia.
Huono tuuri sinulla. Olen pahoillani, jos vaikutin yliolkaiselta.

Se on hyvä, että vielä jaksat yrittää. Siinä vaiheessa kun katkeroituu, peli on yleensä menetetty. Jos niin voi sanoa.

Kiitos.

GeniusGoneWrong kirjoitti:

Huumoria, vau.
Eäh... Ajattelin, ettei se aina niin loogisesti mene.
Vaikka lapsiin olisi hyvätkin välit, asuvat silti useimmiten eri paikkakunnalla, ja heillä oma arkensa. Ja, kun kotoa lähdetään maailmalle, ja opitaan pärjäämään itsekseen, sitä helposti ajattelee, että kyllä ne vanhemmatkin pärjäävät itsekseen. Mitä puolisoon tulee, niin jos sellainen löytyy, usein hänestä ollaan jo etäännytty sen verran, että olo on yksinäinen seurassaankin. Vanhukset kun usein ovat taipuvaisia jäämään suhteisiin, joissa ei ole minkäänlaista läheisyyttä. ...Jos koskaan kunnolla olikaan.

Nimenomaan näitä "synkkaamiseen" vaadittuja ominaisuuksia tarkoitin, en uskonutkaan, että teikältä kovin pinnallisia kriteereitä löytyisi. Jos on hiukan harvinaisempaa ihmistyyppiä, voi olla hankalaa löytää henkilöä, jonka kanssa on samalla aaltopituudella.

Toi luottamuksen puute ainakin kuulostaa pahalta ongelmalta, tämän keittiöpsykologin korvin. Siitä voi saada kylmän ja välinpitämättömän vaikutelman, ja harva haluaa hakata päätään seinään.
Tosin, paha sitä muutenkaan ihmisiin reagoida ilman positiivisiä kokemuksia.
Huono tuuri sinulla. Olen pahoillani, jos vaikutin yliolkaiselta.

Se on hyvä, että vielä jaksat yrittää. Siinä vaiheessa kun katkeroituu, peli on yleensä menetetty. Jos niin voi sanoa.

Kiitos.

Lue lisää

Ehkäpä, ehkäpä. En kiistä, etteivätkö myös vanhukset tuntisi yksinäisyyttä, pointtina oli oikeastaan se, että yksinäisyydessä on hmm, "merkityseroja", siis onko ollut koko elämänsä yksin, vai onko ollut perheellinen, ja vasta vanhana yksin. Tämänhän me ylempänä jo totesimme.

Niin psykologisesti suuntaunut en ole, että osaisin sanoa, mitä ominaisuuksia toisen ihmisen persoonalta vaadittaisiin jotta meillä synkkaisi. Kyllähän sinulla ja minulla juttu tässä ketjussa luonnistuu, mutta tarkoittaako se, että persoonamme synkkaa? On tällä palstalla muutama muukin, kenen kanssa juttu on luistanut. Jos nettikeskustelusta nyt voi mitään päätellä, en minä nyt ainakaan täysin sukupuuttoon kuolevaa ihmistyyppiä edusta. Olen tämän palstan kautta muutamia ihmisiä tavannutkin, ja (ainakin minulla!) oli tapaamisissa kivaa, mutta yhteydenpito lopahti kun nämä ihmiset yksi kerrallaan lakkasivat vastaamasta viesteihini. Ei toki kovin rohkaisevaa, mutta antaa tulevaisuudenuskoa siihen, että tuossa vieraassa kulttuurissa, johon muutaman vuoden aikajänteellä muutan, on mahdollista luoda kontakteja muihin, ehkä jopa kestäviin sellaisiin.

Tuuristahan kaikki elämässä on kiinni, syntymässä jaetaan ne kortit joiden mukaan täällä pelataan. Jos saa huonon käden, elämä on kuin mutavellissä talsimista. En tiedä, vaikutanko kylmältä ja välinpitämättömältä, sitä pitäisi kysyä muilta. Ehkä vaikutankin.

Onnekseni minulla on "äidinperintönä" positiivinen mielenlaatu (uskokaa pois!), ja näen yksinäisyydessäkin sen positiivisen asian, että mikäänhän ei pidätä minua täällä. Olen vapaa menemään minne haluan, koska haluan. Saan itse valita mitä kanavaa telkkarista katsotaan, ja niin edelleen. Tietysti, tässä on vain tehty välttämättömyydestä hyve, jos saisin valita, olisin mieluummin ruuhkavuosia elävä perheellinen mies, enkä yksin telkkaria tuijottava keski-ikää lähestyvä surkimus. Mutta niin, c'est la vie. Kukapa täällä saisikaan päättää, millaisen suunnan elämä päättää ottaa.

a18plus6 kirjoitti:

Ehkäpä, ehkäpä. En kiistä, etteivätkö myös vanhukset tuntisi yksinäisyyttä, pointtina oli oikeastaan se, että yksinäisyydessä on hmm, "merkityseroja", siis onko ollut koko elämänsä yksin, vai onko ollut perheellinen, ja vasta vanhana yksin. Tämänhän me ylempänä jo totesimme.

Niin psykologisesti suuntaunut en ole, että osaisin sanoa, mitä ominaisuuksia toisen ihmisen persoonalta vaadittaisiin jotta meillä synkkaisi. Kyllähän sinulla ja minulla juttu tässä ketjussa luonnistuu, mutta tarkoittaako se, että persoonamme synkkaa? On tällä palstalla muutama muukin, kenen kanssa juttu on luistanut. Jos nettikeskustelusta nyt voi mitään päätellä, en minä nyt ainakaan täysin sukupuuttoon kuolevaa ihmistyyppiä edusta. Olen tämän palstan kautta muutamia ihmisiä tavannutkin, ja (ainakin minulla!) oli tapaamisissa kivaa, mutta yhteydenpito lopahti kun nämä ihmiset yksi kerrallaan lakkasivat vastaamasta viesteihini. Ei toki kovin rohkaisevaa, mutta antaa tulevaisuudenuskoa siihen, että tuossa vieraassa kulttuurissa, johon muutaman vuoden aikajänteellä muutan, on mahdollista luoda kontakteja muihin, ehkä jopa kestäviin sellaisiin.

Tuuristahan kaikki elämässä on kiinni, syntymässä jaetaan ne kortit joiden mukaan täällä pelataan. Jos saa huonon käden, elämä on kuin mutavellissä talsimista. En tiedä, vaikutanko kylmältä ja välinpitämättömältä, sitä pitäisi kysyä muilta. Ehkä vaikutankin.

Onnekseni minulla on "äidinperintönä" positiivinen mielenlaatu (uskokaa pois!), ja näen yksinäisyydessäkin sen positiivisen asian, että mikäänhän ei pidätä minua täällä. Olen vapaa menemään minne haluan, koska haluan. Saan itse valita mitä kanavaa telkkarista katsotaan, ja niin edelleen. Tietysti, tässä on vain tehty välttämättömyydestä hyve, jos saisin valita, olisin mieluummin ruuhkavuosia elävä perheellinen mies, enkä yksin telkkaria tuijottava keski-ikää lähestyvä surkimus. Mutta niin, c'est la vie. Kukapa täällä saisikaan päättää, millaisen suunnan elämä päättää ottaa.

Lue lisää

Silloin, kun ihminen on syntynyt länsimaahan, jossa on alhainen lapsikuolleisuus, julkinen terveydenhoito, ilmainen koulutus eikä sotia tai muitakaan kriisejä, niin hän on saanut jo syntymässään huomattavan paljon paremmat kortit kuin suurin osa muista maailman ihmisistä.

Oli vaan ihan pakko mainita. Ja tosiaan on mahdollisuus myös lähteä täältä pois, matkailla tai muuttaa muualle. Sitäkään ei läheskään kaikilla ole.

simasuuneiti kirjoitti:

Silloin, kun ihminen on syntynyt länsimaahan, jossa on alhainen lapsikuolleisuus, julkinen terveydenhoito, ilmainen koulutus eikä sotia tai muitakaan kriisejä, niin hän on saanut jo syntymässään huomattavan paljon paremmat kortit kuin suurin osa muista maailman ihmisistä.

Oli vaan ihan pakko mainita. Ja tosiaan on mahdollisuus myös lähteä täältä pois, matkailla tai muuttaa muualle. Sitäkään ei läheskään kaikilla ole.

Lue lisää

Kun ihmisellä on täytetty elämiseen tarvittavat fyysiset perustarpeet, esim, ruoka, asunto ja vaatteet ja niin tyytymättömyys siirtyy seuraavaan tasoon Maslowin- terveasteikolla. Meidän voivotukset mitä näillä keskutelupalstoilla yleensä käydään olisivat pilkkalaulua keskityleirillä viettävän luettaviksi tai jossain Afrikan kuivuusalueella nälänhädän keskellä .

a18plus6 kirjoitti:

Ehkäpä, ehkäpä. En kiistä, etteivätkö myös vanhukset tuntisi yksinäisyyttä, pointtina oli oikeastaan se, että yksinäisyydessä on hmm, "merkityseroja", siis onko ollut koko elämänsä yksin, vai onko ollut perheellinen, ja vasta vanhana yksin. Tämänhän me ylempänä jo totesimme.

Niin psykologisesti suuntaunut en ole, että osaisin sanoa, mitä ominaisuuksia toisen ihmisen persoonalta vaadittaisiin jotta meillä synkkaisi. Kyllähän sinulla ja minulla juttu tässä ketjussa luonnistuu, mutta tarkoittaako se, että persoonamme synkkaa? On tällä palstalla muutama muukin, kenen kanssa juttu on luistanut. Jos nettikeskustelusta nyt voi mitään päätellä, en minä nyt ainakaan täysin sukupuuttoon kuolevaa ihmistyyppiä edusta. Olen tämän palstan kautta muutamia ihmisiä tavannutkin, ja (ainakin minulla!) oli tapaamisissa kivaa, mutta yhteydenpito lopahti kun nämä ihmiset yksi kerrallaan lakkasivat vastaamasta viesteihini. Ei toki kovin rohkaisevaa, mutta antaa tulevaisuudenuskoa siihen, että tuossa vieraassa kulttuurissa, johon muutaman vuoden aikajänteellä muutan, on mahdollista luoda kontakteja muihin, ehkä jopa kestäviin sellaisiin.

Tuuristahan kaikki elämässä on kiinni, syntymässä jaetaan ne kortit joiden mukaan täällä pelataan. Jos saa huonon käden, elämä on kuin mutavellissä talsimista. En tiedä, vaikutanko kylmältä ja välinpitämättömältä, sitä pitäisi kysyä muilta. Ehkä vaikutankin.

Onnekseni minulla on "äidinperintönä" positiivinen mielenlaatu (uskokaa pois!), ja näen yksinäisyydessäkin sen positiivisen asian, että mikäänhän ei pidätä minua täällä. Olen vapaa menemään minne haluan, koska haluan. Saan itse valita mitä kanavaa telkkarista katsotaan, ja niin edelleen. Tietysti, tässä on vain tehty välttämättömyydestä hyve, jos saisin valita, olisin mieluummin ruuhkavuosia elävä perheellinen mies, enkä yksin telkkaria tuijottava keski-ikää lähestyvä surkimus. Mutta niin, c'est la vie. Kukapa täällä saisikaan päättää, millaisen suunnan elämä päättää ottaa.

Lue lisää

Mutta siis, vaikka näitä kokemuseroja esiintyykin, tarkoitin alunperin vain sanoa, että todennäköisesti moni jakaa pelkosi yksinäisestä, ja mahdollisesti kiduttavasta, kuolemasta. Eli, että myös iso osa niistä, jotka eivät elä koko elämäänsä yksinäisyydessä, kuolevat yksinäisyydessä.
Enkä muutenkaan uskoisi, että kovin moni ihminen kokee elämässään aitoa läheisyyttä, paitsi sukulaistensa kanssa. Aidon läheisyyden puutteesta kertoo se, kuinka helposti kumppani tai ystävä menetetään, ja usein jopa ihan yllättäen. Kaikki ihmiset eivät näy mitään puutetta huomaavan, ennen kuin on liian myöhäistä. Kertoneeko se sitten siitä, etteivät oikeasti edes välitä toisia tuntea.
Omaan pahan tavan puuttua yksityiskohtiin, jolloin kommentoinnista voi tulla sekavaa.

Harva sitä tyhjentävästi osaakaan selittää, mitä toiselta vaatii.
Ajoin takaa lähinnä sitä, että joillain ihmisillä on taipumusta esim. nähdä useimmat ihmiset pinnallisina, tai typerinä. Tämän tyyppiset kriteerit voivat paljon vaikeuttaa tilannetta. Tosin, tämän viestimäärän jälkeen uskaltaisin jo sanoa, ettet ainakaan vaikuta "hankalalta" ihmiseltä, vaan kuten itsekin kirjoitit, suhteellisen positiiviselta.
Sen, synkkaako esimerkiksi meillä, voi kumpikin määrittää vain omalta osaltaan. Ja pitkälle kantavia päätelmiä voi olla hankala tehdä, jos toista ei kovin syvällisesti tunne.
Yhteydenpidon lopahtaminen voi johtua yksinkertaisesti siitä, ettei synkkaus ollutkaan molemminpuolinen tunne. Tosin, syitä voi olla paljon vähäpätöisempiäkin. Tuskin se syy niinkään sinussa on, ellet ole kovin sulkeutunut. Vai kysyitkö koskaan syitä, miksi lopettivat yhteydenpidon?
Väittäisin, että kyllä ne kortit vaihtuu pitkin elämää. Toisilla se huono tuuri silti vain jatkuu, ja jatkuu.

Yksi huomio vielä: Vaikka tilanteesi on hyvin surullinen, et sinä ole surkea.
Harva täällä on todella onnellinen. Melkein jokainen haluaa olla jotain muuta, kuin on. Mielestäni itseään ei kuitenkaan kannata määrittää toisten kautta. (Vaikken toki tiedä, teetkö edes niin.)

Teille kahdelle uudelle kaverille:
Vaikka siellä Afrikassa perusasiat prakaa, ja nälänhätää löytyy (ja vaikka mitä muutakin hätää), luuletteko, ettei heillä ole henkisiä tarpeita?
Mikään fyysisen hyvinvoinnin määrä ei voi taata henkistä hyvinvointia. Eikä fyysisesti huonosti voiva, välttämättä voi huonosti henkisesti.
Vaikka täällä "länsimaissa" onkin sellainen näkökulma asiaan, että tärkeintä on elossa pysyminen, se ei tarkoita, että näissä "koyhissä" maissa ihmiset ajattelisivat samoin. Toki melkein kaikille fyysinen hyvinvointi ja raha ovat jossain määrin tärkeitä, mutta monet heistäkin, joilla on puutetta niistä, kykenevät löytämään onnen. Vaikka meillä ei nyt sotia olekaan, löytyy Suomestakin monta sellaista perhettä, joihin syntyminen on yhtä kriisiä ja sotaa.

simasuuneiti kirjoitti:

Silloin, kun ihminen on syntynyt länsimaahan, jossa on alhainen lapsikuolleisuus, julkinen terveydenhoito, ilmainen koulutus eikä sotia tai muitakaan kriisejä, niin hän on saanut jo syntymässään huomattavan paljon paremmat kortit kuin suurin osa muista maailman ihmisistä.

Oli vaan ihan pakko mainita. Ja tosiaan on mahdollisuus myös lähteä täältä pois, matkailla tai muuttaa muualle. Sitäkään ei läheskään kaikilla ole.

Lue lisää

Totta tuokin. Länsimaalaisena, valkoihoisena miehenä olen etuoikeutettu. Voin lähteä täältä pois, mennä toiseen länsimaahan, eikä minua suljeta pakolaisleirille, ei vastaanottokeskukseen, eikä minua uhkaa rasismi millään muotoa.

Nousee väkisinkin mieleen se, kun muutama vuosi sitten luin jutun palestiinalaisesta raketintekijästä. Hamasin jäsenestä, joka rakensi raketteja kellarissaan niistä tarvikkeista mitä nyt sattui löytämään, ja ampui niitä Israelin puolelle. Mies oli varttunut pakolaisleirillä, ja hän oli vankina omassa maassaan, eikä hänen taitojaan tarvittu esim. teollisuudessa, vaan hän joutui käyttämään niitä väkivaltaan ja sotaan.

Se miksi tuo tarina jäi mieleeni oli se, että tuo mies oli syntynyt samana päivänä ja samana vuonna kuin minä. Ajattelin, kuinka erilaiseksi elämämme muodostui vain siksi, että minulla oli onni syntyä tänne, ja hänellä ei.

Ja silloin kun minä vielä opiskelin yliopistossa, tuo mies sai surmansa Israelin kostoiskussa. Siinä väkisinkin hiljentyi pohtimaan elämän mielettömyyttä.

GeniusGoneWrong kirjoitti:

Mutta siis, vaikka näitä kokemuseroja esiintyykin, tarkoitin alunperin vain sanoa, että todennäköisesti moni jakaa pelkosi yksinäisestä, ja mahdollisesti kiduttavasta, kuolemasta. Eli, että myös iso osa niistä, jotka eivät elä koko elämäänsä yksinäisyydessä, kuolevat yksinäisyydessä.
Enkä muutenkaan uskoisi, että kovin moni ihminen kokee elämässään aitoa läheisyyttä, paitsi sukulaistensa kanssa. Aidon läheisyyden puutteesta kertoo se, kuinka helposti kumppani tai ystävä menetetään, ja usein jopa ihan yllättäen. Kaikki ihmiset eivät näy mitään puutetta huomaavan, ennen kuin on liian myöhäistä. Kertoneeko se sitten siitä, etteivät oikeasti edes välitä toisia tuntea.
Omaan pahan tavan puuttua yksityiskohtiin, jolloin kommentoinnista voi tulla sekavaa.

Harva sitä tyhjentävästi osaakaan selittää, mitä toiselta vaatii.
Ajoin takaa lähinnä sitä, että joillain ihmisillä on taipumusta esim. nähdä useimmat ihmiset pinnallisina, tai typerinä. Tämän tyyppiset kriteerit voivat paljon vaikeuttaa tilannetta. Tosin, tämän viestimäärän jälkeen uskaltaisin jo sanoa, ettet ainakaan vaikuta "hankalalta" ihmiseltä, vaan kuten itsekin kirjoitit, suhteellisen positiiviselta.
Sen, synkkaako esimerkiksi meillä, voi kumpikin määrittää vain omalta osaltaan. Ja pitkälle kantavia päätelmiä voi olla hankala tehdä, jos toista ei kovin syvällisesti tunne.
Yhteydenpidon lopahtaminen voi johtua yksinkertaisesti siitä, ettei synkkaus ollutkaan molemminpuolinen tunne. Tosin, syitä voi olla paljon vähäpätöisempiäkin. Tuskin se syy niinkään sinussa on, ellet ole kovin sulkeutunut. Vai kysyitkö koskaan syitä, miksi lopettivat yhteydenpidon?
Väittäisin, että kyllä ne kortit vaihtuu pitkin elämää. Toisilla se huono tuuri silti vain jatkuu, ja jatkuu.

Yksi huomio vielä: Vaikka tilanteesi on hyvin surullinen, et sinä ole surkea.
Harva täällä on todella onnellinen. Melkein jokainen haluaa olla jotain muuta, kuin on. Mielestäni itseään ei kuitenkaan kannata määrittää toisten kautta. (Vaikken toki tiedä, teetkö edes niin.)

Teille kahdelle uudelle kaverille:
Vaikka siellä Afrikassa perusasiat prakaa, ja nälänhätää löytyy (ja vaikka mitä muutakin hätää), luuletteko, ettei heillä ole henkisiä tarpeita?
Mikään fyysisen hyvinvoinnin määrä ei voi taata henkistä hyvinvointia. Eikä fyysisesti huonosti voiva, välttämättä voi huonosti henkisesti.
Vaikka täällä "länsimaissa" onkin sellainen näkökulma asiaan, että tärkeintä on elossa pysyminen, se ei tarkoita, että näissä "koyhissä" maissa ihmiset ajattelisivat samoin. Toki melkein kaikille fyysinen hyvinvointi ja raha ovat jossain määrin tärkeitä, mutta monet heistäkin, joilla on puutetta niistä, kykenevät löytämään onnen. Vaikka meillä ei nyt sotia olekaan, löytyy Suomestakin monta sellaista perhettä, joihin syntyminen on yhtä kriisiä ja sotaa.

Lue lisää

Tosin, jos et elä yksin, esimerkiksi sairaustapauksen kohdalla sinulla on elämässäsi joku, joka voi soittaa apua. Et joudu kärsimään yksin. Otetaan esimerkki elävästä elämästä, omastani itseasiassa, Kärsin ajoittain pahoista migreenikohtauksista. Muutama vuosi sitten sain erityisen pahan kohtauksen, ja tuuperruin vessan lattialle kykenemättä liikkumaan. Olin simmahtaneena muutaman tunnin tai minuutin, en itseasiassa tiedä tarkkaan. Mutta lopulta voimani palautui niin, että pääsin ylös ja pystyin soittamaan apua.

Tuo kokemus kyllä herätti minut. Mietin silloin, ja mietin yhä, mitä olisi tapahtunut, jos voimani ei olisikaan koskaan palautuneet? Mitä, jos en olisi kyennyt enää liikkumaan lainkaan? Kohtaloni olisi ollut kuolla vessan lattialle, hiljaa kituen pois, eikä kukaan tietäisi kohtalostani. Oli hyvin epämiellyttävää vain maata lattialla ja tuijottaa vessan kattoa, ja miettiä sitä, nousenko tästä enää koskaan.

Tosin, nyt minulla on hyvä lääkitys, eikä tuollainen kohtaus ole uusiutunut koko tänä aikana. Mutta tuo pelko jäi. Siksi hankin koiran, heti kun saan muutettua sellaiseen asuntoon, jossa koira voi elää mukavasti. Koira ei toki "soita" apua, mutta se alkaa haukkumaan, tarvittaessa kovaankin ääneen (joka taatusti herättää naapurit) kun se ei saa minua hereillä. Ja niin, ellet ole aikaisemmin lukenut viestejäni, sinulle ei ole ehkä selvää että minä todella todella pidän koirista. Ihmisen parhaista ystävistä, toden totta. Ja toisaalta, kehitys kehittyy, ehkä tulevaisuudessa on henk. koht hoivarobotteja, jotka pystyvät diagnisoimaan ja annostelemaan esim kipulääkettä. En minä silti koirista luopuisi.

Mitä sitten on aito läheisyys? Kyllä minun mielestäni sitä voi kokea toisen ihmisen kanssa, jopa saman sukupuolen edustajan, kun persoonat synkkaa. Mutta niin, toisilla "eroamisen tuska" näyttää väljentyvän nopeammin kuin toisilla, ehkei heillä ole sitten ollut sitä "aitoa" läheisyyttä.

Yleensä ensimmäinen ajatus mikä minulle toisista ihmisistä tulee mieleen on a) satuttaako hän minua tai b) yrittääkö hän hyötyä minusta. Rankat kouluvuodet näkyvät vielä näin vanhempanakin. Suhtaudun ihmisiin edelleen pidättäytyvästi, lähinnä näyttelen kiinnostunutta yms, kunnes olen varmistunut siitä, että tämä toinen on "aidossa mielessä" liikkeellä.

Minun mielestäni sen näkee miltei heti, synkkaako vaiko ei. Ja siis tässä tarkoitan "synkkaamisella" sitä, kuinka miellyttävältä jutustelu itsestä tuntuu. Se, että ylipäätään synkkaa, on mielestäni pohja, jolla aloitetaan mahdollinen syvempi tutustuminen, kaveruus ja ystävyys. Ainahan sinne ei toki päädytä, mutta onhan se todennäköisempää kuin silloin, milloin ei kertakaikkisesti tunnu lainkaan hyvältä.

Totta, voi olla, etteivät he tunteneet samoin kun minä, enkä minä suinkaan heitä syytä siitä. Eihän ihminen tunteilleen mitään voi. Siksi en ole lähtenyt kyselemään heiltä, miksi he lopettivat yhteydenpidon, se voidaan tulkita syytöksenä tai tivaamisena, enkä minä halua sellaiseen lähteä.

Eikö se, että huono tuuri tuntuu kasautuvan, tarkoita juuri etteivät kortit vaihdu?

Minusta itseään ei kannata määrittää muiden kautta, vaan ihmisen omista lähtökohdista. Ainahan tulee joku toinen, joka "parempi", "kauniimpi", "rohkeampi" et cetera et cetera. Katson elämääni niin, että mikä siitä tuntuu puuttuvan, sitä lähden hakemaan. En minä kaipaa "missityttöystävää", en Ferraria, en merenrantataloa enkä yksityissuihkaria. Mutta toisia ihmisiä minä kaipaan, toisia ihmisiä minä tarvitsen. Niinpä minä etsin heitä.

Kaiken kaikkiaan, katsoisin kuitenkin olevani onnellinen. Kuntoni on nykyisin hyvä, lihakseni miehekkään komeat, niska/hartiasäryt historiaa. Pääsin eroon työstä, jota vihasin, ja saan tehdä nyt jotain, jota olen aina halunnut. Pian pääsen myös pois tästä nykyisestä asuinpaikastani, ja jos Spagettihirviö suo, viiden vuoden aikajänteellä pääsen kokeilemaan siipiäni ihan muualla. Ehkä siellä sitten löytyy niitä ihmisiä, jotka täällä elämästäni ovat jääneet puuttumaan.

a18plus6 kirjoitti:

Tosin, jos et elä yksin, esimerkiksi sairaustapauksen kohdalla sinulla on elämässäsi joku, joka voi soittaa apua. Et joudu kärsimään yksin. Otetaan esimerkki elävästä elämästä, omastani itseasiassa, Kärsin ajoittain pahoista migreenikohtauksista. Muutama vuosi sitten sain erityisen pahan kohtauksen, ja tuuperruin vessan lattialle kykenemättä liikkumaan. Olin simmahtaneena muutaman tunnin tai minuutin, en itseasiassa tiedä tarkkaan. Mutta lopulta voimani palautui niin, että pääsin ylös ja pystyin soittamaan apua.

Tuo kokemus kyllä herätti minut. Mietin silloin, ja mietin yhä, mitä olisi tapahtunut, jos voimani ei olisikaan koskaan palautuneet? Mitä, jos en olisi kyennyt enää liikkumaan lainkaan? Kohtaloni olisi ollut kuolla vessan lattialle, hiljaa kituen pois, eikä kukaan tietäisi kohtalostani. Oli hyvin epämiellyttävää vain maata lattialla ja tuijottaa vessan kattoa, ja miettiä sitä, nousenko tästä enää koskaan.

Tosin, nyt minulla on hyvä lääkitys, eikä tuollainen kohtaus ole uusiutunut koko tänä aikana. Mutta tuo pelko jäi. Siksi hankin koiran, heti kun saan muutettua sellaiseen asuntoon, jossa koira voi elää mukavasti. Koira ei toki "soita" apua, mutta se alkaa haukkumaan, tarvittaessa kovaankin ääneen (joka taatusti herättää naapurit) kun se ei saa minua hereillä. Ja niin, ellet ole aikaisemmin lukenut viestejäni, sinulle ei ole ehkä selvää että minä todella todella pidän koirista. Ihmisen parhaista ystävistä, toden totta. Ja toisaalta, kehitys kehittyy, ehkä tulevaisuudessa on henk. koht hoivarobotteja, jotka pystyvät diagnisoimaan ja annostelemaan esim kipulääkettä. En minä silti koirista luopuisi.

Mitä sitten on aito läheisyys? Kyllä minun mielestäni sitä voi kokea toisen ihmisen kanssa, jopa saman sukupuolen edustajan, kun persoonat synkkaa. Mutta niin, toisilla "eroamisen tuska" näyttää väljentyvän nopeammin kuin toisilla, ehkei heillä ole sitten ollut sitä "aitoa" läheisyyttä.

Yleensä ensimmäinen ajatus mikä minulle toisista ihmisistä tulee mieleen on a) satuttaako hän minua tai b) yrittääkö hän hyötyä minusta. Rankat kouluvuodet näkyvät vielä näin vanhempanakin. Suhtaudun ihmisiin edelleen pidättäytyvästi, lähinnä näyttelen kiinnostunutta yms, kunnes olen varmistunut siitä, että tämä toinen on "aidossa mielessä" liikkeellä.

Minun mielestäni sen näkee miltei heti, synkkaako vaiko ei. Ja siis tässä tarkoitan "synkkaamisella" sitä, kuinka miellyttävältä jutustelu itsestä tuntuu. Se, että ylipäätään synkkaa, on mielestäni pohja, jolla aloitetaan mahdollinen syvempi tutustuminen, kaveruus ja ystävyys. Ainahan sinne ei toki päädytä, mutta onhan se todennäköisempää kuin silloin, milloin ei kertakaikkisesti tunnu lainkaan hyvältä.

Totta, voi olla, etteivät he tunteneet samoin kun minä, enkä minä suinkaan heitä syytä siitä. Eihän ihminen tunteilleen mitään voi. Siksi en ole lähtenyt kyselemään heiltä, miksi he lopettivat yhteydenpidon, se voidaan tulkita syytöksenä tai tivaamisena, enkä minä halua sellaiseen lähteä.

Eikö se, että huono tuuri tuntuu kasautuvan, tarkoita juuri etteivät kortit vaihdu?

Minusta itseään ei kannata määrittää muiden kautta, vaan ihmisen omista lähtökohdista. Ainahan tulee joku toinen, joka "parempi", "kauniimpi", "rohkeampi" et cetera et cetera. Katson elämääni niin, että mikä siitä tuntuu puuttuvan, sitä lähden hakemaan. En minä kaipaa "missityttöystävää", en Ferraria, en merenrantataloa enkä yksityissuihkaria. Mutta toisia ihmisiä minä kaipaan, toisia ihmisiä minä tarvitsen. Niinpä minä etsin heitä.

Kaiken kaikkiaan, katsoisin kuitenkin olevani onnellinen. Kuntoni on nykyisin hyvä, lihakseni miehekkään komeat, niska/hartiasäryt historiaa. Pääsin eroon työstä, jota vihasin, ja saan tehdä nyt jotain, jota olen aina halunnut. Pian pääsen myös pois tästä nykyisestä asuinpaikastani, ja jos Spagettihirviö suo, viiden vuoden aikajänteellä pääsen kokeilemaan siipiäni ihan muualla. Ehkä siellä sitten löytyy niitä ihmisiä, jotka täällä elämästäni ovat jääneet puuttumaan.

Lue lisää

Olet oikeassa.
Vaikeaa kuvitellakaan, kuinka hirveältä tollasessa tilanteessa tuntui.
Ihme se olisi ollutkin, jos pelkoja ei olisi jäänyt. Itse olisin todennäköisesti täysin kykenemätön asumaan itsekseni sen jälkeen.
Olen pahoillani puolestasi.

Olen tainnut joihinkin viesteihisi ennenkin törmätä. Nimimerkkisi vaikutti jotenkin tutulta, mutten tällä palstalla kovin usein vieraile.
Koira varmasti onkin hyvä kumppani. Hienoja eläimiä, ne kun vaikuttavat suhtautuvan elämään niin helposti, jos niin voi sanoa. Näyttävät siis hyvää esimerkkiä.
Toisaalta, koiratkin ovat yksilöitä. Eivät ne aina hauku, vaikka omistajalleen huonosti kävisikin. Tosin, ehkä viimeistään sitten, kun toteavat ettei ruokaa olekaan tulossa.
Niin, vaikka teknologia kehittyisikin siihen malliin, että sellaisia tieteen saavutuksia voisi tavalliset kansalaisetkin hankkia kotiinsa, kyllä se koira silti paremmalta kuulostaa. Koirassa kuitenkin elämää, uskollisuutta, ja tapa leimautua ihmiseen.

Itse ajattelen aidon läheisyyden olevan molemminpuolista toisen tuntemista, välittämistä, ja arvostusta. Voihan ihminen toki tuntea läheisyyttä vaikka hai-kalaan, mutta tuskin hailla on samaa tunnetta ihmistä kohtaan. (En sitä tietenkään varmasti tiedä, tämä vaan tällainen yleistys.)
Jos läheisyyden tunne ei ole molemminpuolinen, ihmissuhde voi helposti rikkoutua, sillä se osapuoli, joka ei läheisyyttä tunne, ei koe suhdetta niin merkityksellisenä.
Mielestäni läheisyyttä voi myös tuntea toiseen, vaikkei persoonat niin synkkaisikaan, kunhan toisen todella tuntee, hänestä välittää, ja häntä arvostaa.
Sitä taas synkkaako toisen kanssa, on minusta hankala heti määrittää, koska vaikka juttelu voi aluksi tuntua miellyttävältä, toisesta voi ajan mittaan alkaa paljastua piirteitä, jotka on liian häiritseviä oman mielenrauhan kannalta. Näitä piirteitä voisivat olla esimerkiksi suvaitsemattomuus, rasismi, väheksyntä jne. Minkä kukakin kokee häiritsevänä.
Tai, ehkä olen vain huonompi tunnistamaan ihmisiä heti kättelyssä. Tai, huonompi hyväksymään ihmisiä, vaikka itse peräänkuulutankin kaikkien ihmisten hyväksymistä sellaisina, kuin ovat. (Tekopyhää, jep. Mutta tästä yritän parantua, toivottavasti se ei ole pysyvä tila.)

Luulisin, että pidättäytyväisyys voi joskus olla hyväksikin, vaikka varmasti vaikealta tuntuukin aina ensin epäillä toista.
Se on hyvä, ettei syyttele muita. Tosin, ei kannata itseäänkään syytellä. Ymmärrän, ettei sitä usein oikein syyllistämättä voi kysellä, miksi toinen ei enää vastaa viesteihin. Mutta sellainen voi jäädä vaivaamaan, jolloin on altis epätietoisuuden vuoksi kehittelemään mielessään mahdollisia syitä, jotka voivat olla kaukana todellisuudesta. Jos on edes kiinnostunut syistä.

"Eikö se, että huono tuuri tuntuu kasautuvan, tarkoita juuri etteivät kortit vaihdu?"

- Ei minusta, sillä vaikka monet ihmiset saavat syntyessään ne huonot kortit, eivät ne silti välttämättä määritä kyseisten henkilöiden loppuelämää. Eli, kaikilla huono tuuri ei kasaannu. Vaikka slummiin syntyisikin, voi kuolla miljonäärinä. Vaikka syntyisi rasistiseen sukuun, voi kasvaa pitämään kaikkia ihmisiä samanarvoisina.
Mielestäni nämä voivat mennä myös toisinpäin. Se, että on saanut hyvät kortit syntyessään, kuten vaikka hyvät vanhemmat, hyvän lapsuuden ja koulutuksen, ei takaa, etteikö henkilöä voisi löytää itsekeskeisenä narkkarina kadulta. Onko tämä henkilö sitten huonompi, kuin huonoilla korteilla syntymästään asti varustettu kohtalotoveri?
Minusta ihmisen elämään vaikuttavat niin monet tekijät (joista "tuuri" on suurin), ettei ketään ihmistä pitäisi syyttää siitä, mihin hän päätyy. Tosin, yhteiskuntaahan ei voi tähän tyyliin pyörittää. Henkilö itse voi tietenkin yrittää tehdä asioille jotain, jos siihen löytyy halua, ja kovilla ponnisteluilla pääsee usein tuloksiin, vaikka tuuria olisi vähemmänkin.

Jokainen tarvitsee jotakuta, luulen.
Hyvä, että muuten menee mukavasti. Se voi olla jo iso helpotus, ettei tarvitse päivittäin tehdä jotain, mistä ei pidä.
"Niin kauan, kuin ihmisellä on oma itsensä, tarvitsee hän vain muutamia harvoja kirjoja, muutamia harvoja, hyvin harvoja ystäviä, ja suklaata."
Vai miten se meni...

Kommenteillani en tarkoita mitään pahaa, tai arvostella. (Täällä kun ei kuule äänenpainoa, eikä näe ilmeitä.)

GeniusGoneWrong kirjoitti:

Olet oikeassa.
Vaikeaa kuvitellakaan, kuinka hirveältä tollasessa tilanteessa tuntui.
Ihme se olisi ollutkin, jos pelkoja ei olisi jäänyt. Itse olisin todennäköisesti täysin kykenemätön asumaan itsekseni sen jälkeen.
Olen pahoillani puolestasi.

Olen tainnut joihinkin viesteihisi ennenkin törmätä. Nimimerkkisi vaikutti jotenkin tutulta, mutten tällä palstalla kovin usein vieraile.
Koira varmasti onkin hyvä kumppani. Hienoja eläimiä, ne kun vaikuttavat suhtautuvan elämään niin helposti, jos niin voi sanoa. Näyttävät siis hyvää esimerkkiä.
Toisaalta, koiratkin ovat yksilöitä. Eivät ne aina hauku, vaikka omistajalleen huonosti kävisikin. Tosin, ehkä viimeistään sitten, kun toteavat ettei ruokaa olekaan tulossa.
Niin, vaikka teknologia kehittyisikin siihen malliin, että sellaisia tieteen saavutuksia voisi tavalliset kansalaisetkin hankkia kotiinsa, kyllä se koira silti paremmalta kuulostaa. Koirassa kuitenkin elämää, uskollisuutta, ja tapa leimautua ihmiseen.

Itse ajattelen aidon läheisyyden olevan molemminpuolista toisen tuntemista, välittämistä, ja arvostusta. Voihan ihminen toki tuntea läheisyyttä vaikka hai-kalaan, mutta tuskin hailla on samaa tunnetta ihmistä kohtaan. (En sitä tietenkään varmasti tiedä, tämä vaan tällainen yleistys.)
Jos läheisyyden tunne ei ole molemminpuolinen, ihmissuhde voi helposti rikkoutua, sillä se osapuoli, joka ei läheisyyttä tunne, ei koe suhdetta niin merkityksellisenä.
Mielestäni läheisyyttä voi myös tuntea toiseen, vaikkei persoonat niin synkkaisikaan, kunhan toisen todella tuntee, hänestä välittää, ja häntä arvostaa.
Sitä taas synkkaako toisen kanssa, on minusta hankala heti määrittää, koska vaikka juttelu voi aluksi tuntua miellyttävältä, toisesta voi ajan mittaan alkaa paljastua piirteitä, jotka on liian häiritseviä oman mielenrauhan kannalta. Näitä piirteitä voisivat olla esimerkiksi suvaitsemattomuus, rasismi, väheksyntä jne. Minkä kukakin kokee häiritsevänä.
Tai, ehkä olen vain huonompi tunnistamaan ihmisiä heti kättelyssä. Tai, huonompi hyväksymään ihmisiä, vaikka itse peräänkuulutankin kaikkien ihmisten hyväksymistä sellaisina, kuin ovat. (Tekopyhää, jep. Mutta tästä yritän parantua, toivottavasti se ei ole pysyvä tila.)

Luulisin, että pidättäytyväisyys voi joskus olla hyväksikin, vaikka varmasti vaikealta tuntuukin aina ensin epäillä toista.
Se on hyvä, ettei syyttele muita. Tosin, ei kannata itseäänkään syytellä. Ymmärrän, ettei sitä usein oikein syyllistämättä voi kysellä, miksi toinen ei enää vastaa viesteihin. Mutta sellainen voi jäädä vaivaamaan, jolloin on altis epätietoisuuden vuoksi kehittelemään mielessään mahdollisia syitä, jotka voivat olla kaukana todellisuudesta. Jos on edes kiinnostunut syistä.

"Eikö se, että huono tuuri tuntuu kasautuvan, tarkoita juuri etteivät kortit vaihdu?"

- Ei minusta, sillä vaikka monet ihmiset saavat syntyessään ne huonot kortit, eivät ne silti välttämättä määritä kyseisten henkilöiden loppuelämää. Eli, kaikilla huono tuuri ei kasaannu. Vaikka slummiin syntyisikin, voi kuolla miljonäärinä. Vaikka syntyisi rasistiseen sukuun, voi kasvaa pitämään kaikkia ihmisiä samanarvoisina.
Mielestäni nämä voivat mennä myös toisinpäin. Se, että on saanut hyvät kortit syntyessään, kuten vaikka hyvät vanhemmat, hyvän lapsuuden ja koulutuksen, ei takaa, etteikö henkilöä voisi löytää itsekeskeisenä narkkarina kadulta. Onko tämä henkilö sitten huonompi, kuin huonoilla korteilla syntymästään asti varustettu kohtalotoveri?
Minusta ihmisen elämään vaikuttavat niin monet tekijät (joista "tuuri" on suurin), ettei ketään ihmistä pitäisi syyttää siitä, mihin hän päätyy. Tosin, yhteiskuntaahan ei voi tähän tyyliin pyörittää. Henkilö itse voi tietenkin yrittää tehdä asioille jotain, jos siihen löytyy halua, ja kovilla ponnisteluilla pääsee usein tuloksiin, vaikka tuuria olisi vähemmänkin.

Jokainen tarvitsee jotakuta, luulen.
Hyvä, että muuten menee mukavasti. Se voi olla jo iso helpotus, ettei tarvitse päivittäin tehdä jotain, mistä ei pidä.
"Niin kauan, kuin ihmisellä on oma itsensä, tarvitsee hän vain muutamia harvoja kirjoja, muutamia harvoja, hyvin harvoja ystäviä, ja suklaata."
Vai miten se meni...

Kommenteillani en tarkoita mitään pahaa, tai arvostella. (Täällä kun ei kuule äänenpainoa, eikä näe ilmeitä.)

Lue lisää

No, ei minulla ole muita vaihtoehtoja kuin jatkaa elämistä yksin, joten välttämättömyydestä on tehty hyve tässäkin kohtaa ;) Kiitos silti sanoistasi.

Jep, yksilöitä koiratkin ovat, eivätkä kaikki koirat ole ihmisen parhaita ystäviä. Tosin, minusta vaikuttaa, että koiraa on tällöin jonkun ihmisen toimesta kohdeltu huonosti. Ne koirat, joihin olen elämäni aikana törmännyt, ovat pitäneet omistajastaan huolen, tiedän yhdenkin joka herätti omistajansa keskellä yötä repimällä peiton pois ja haukkumalla kovaan ääneen, koska ilmeisesti haistoi omistajansa hengityksestä tämän verensokerin olevan liian alhaalla! Omistaja oli siis diabeetikko, ja todellakin, hänen verensokerinsa oli tuossa vaiheessa vaarallisen alhaalla. Koiran valppauden ansiosta hän kuitenkin selvisi. Pyrin itsekin valitsemaan sitten rodun, joka tunnetaan sosiaalisuudestaan ja lempeydestään. Olenkin varma, että kun kohtelen koiraani hyvin, se kyllä pitää huolen minusta, ja jos sairauskohtaukseni ikinä uusiutuu, koira herättää vaikka koko kerrostalon :P

Hoivarobotin "etu" koiraan verrattuna on se, että robotti pystyy myös lääkitsemään ihmistä. Koirahan pystyy periaatteessa vain hälyttämään apua. Tietysti, tämä teknologia on vielä vuosien päässä, mutta en näe koiraa ja hoivarobottia toisiaan poissulkevina. Koira on ennen kaikkea uskollinen ystävä, eikä varoitussireeni.

Olettaisin, että hai tuntee ihmiseen vain "ateria" -tyyppistä rakkautta ;) Mutta niin, olen samaa mieltä määritelmästäsi aidolle läheisyydelle. Ehkäpä onkin niin, että minussa on jokin sellainen vika, jota tarkemmin en osaa määritellä, joka estää minua ikinä saavuttamasta molemminpuolista läheisyyden tunnetta kenen tahansa ihmisen kanssa. Tähän astinen elämä ainakin viittaa siihen suuntaan. Koirilta olen tuota läheisyyden tunnetta saanut, ehkä yksinäisyyteni päättyy tunnetasolla vasta kun olen saanut hankittua koiran elämääni. Tai sitten tuossa vieraassa kulttuurissa, johon lähden, on jotain "erilaista", ja sopeudun sinne jostain syystä paremmin. Mistäpä sen tietäisi, muutakuin kokeilemalla. Onhan yksinäisyydessä se hyvä puoli, että tässä saa melko vapaasti kokeilla mitä haluaa, eikä jonkun toisen mielipidettä tarvitse ottaa huomioon. Jos olisin jo naimisissa, ja minulla olisi lapsia, ei liene mahdollista harkita näin radikaaleja ratkaisuja. Tai ainakaan yhtä helppoa.

Mielestäni ihmiset pitää lähtökohtaisesti hyväksyä sellaisena kuin ovat. Siis, ketään ei pidä etukäteen tuomita. Ihminen kyllä käytöksellään osoittaa ennemmin tai myöhemmin onko häneen syytä pitää enemmänkin välimatkaa. Esimerkiksi rasismi voi olla häiritsevää oman mielenrauhan kannalta, mutta toisaalta myös se antaa mielenkiintoisen haasteen, rasistien väitteet kun voi aika helposti osoittaa absurdeiksi. Vanhassa työpaikassani rasisteja riitti, ja minulla olikin siellä eräänlaisena huvina repiä heidän väitteitään riekaleiksi. Hmm, ei siis liene ihme että työkavereista ei tullut varsinaisia kavereita :P

Niin, onhan sekin, että onko niillä syillä sitten loppujen lopuksi edes väliä? Enhän minä kuitenkaan tee sinänsä mitään väärin; käyn suihkussa joka päivä, vaihdan vaatteeni, harjaan hampaani, pukeudun siististi, ajan partani ja hiukseni ovat järjestyksessä, en kohtele ketään väkivaltaisesti enkä hauku muita. Käyttäydyn yleisesti kohteliaasti ja hyvin. Syyt ovat siis jotain sellaista, joille en jokatapauksessakaan voi yhtään mitään. Miksi vaivata niillä päätään?

Ei se, että syntyy johonkin tiettyyn maantieteellisen paikkaan ja taloudelliseen hyvinvoinnin kulttuurin tarkoita vielä korttienjakamisesta muuta kuin sen, kuinka helppoa tai vaikeaa ponnistaminen ylöspäin on. Kortit, jotka meille syntymässä, tai oikeammin, jo hedelmöityksessä, jaetaan, ovat kortit jotka määrittävät geenimme. Geenit sitten vuorostaan mahdollistavat sen, voiko kuolla miljonäärinä, vaikka syntyisikin slummissa. Geenit vaikuttavat myös siihen, kuoleeko rikkaan suvun vesa narkkarina jossain sivukadulla. Onhan tämäkin jossain mielessä masentavaa; masentavaa ajatella, että vain siksi, koska synnyin tällä geeniyhdistelmällä, minut on tuomittu yksinäisyyteen ja lajitoverieni kiusaamaksi hylkiöksi. Riippumatta siitä, mitä itse teen. Kylmä tosiasia on myös se, että yritti ihminen sitten miten kovin tahansa, jos tuuria ei ole, niin sitä ei ole. Kova työ ei takaa yhtään mitään, se luo vain mahdollisuuden tuurille vaikuttaa siihen, että menestyy.

Mitenkäs se nyt menikään, raha tulee rahan luo, onni onnen luo, heillä, joilla ei ole, otetaan, heillä, joilla on, annetaan.

Kyynikko-a18plus6 taas vauhdissa :P

Jokainen tarvitsee jotakuta, mutta kaikki eivät koskaan saa ketään. Sellaista se on.

Kyllä kirjoitustyylistäsi näkyy, ettet tarkoita mitään pahaa, vaikka äänenpainoja ei kuulukaan, ei siis huolta. En tiedä, miltä minun kirjoitustyylini vaikuttaa, mutta en minäkään mitään pahaa tarkoita.

a18plus6 kirjoitti:

No, ei minulla ole muita vaihtoehtoja kuin jatkaa elämistä yksin, joten välttämättömyydestä on tehty hyve tässäkin kohtaa ;) Kiitos silti sanoistasi.

Jep, yksilöitä koiratkin ovat, eivätkä kaikki koirat ole ihmisen parhaita ystäviä. Tosin, minusta vaikuttaa, että koiraa on tällöin jonkun ihmisen toimesta kohdeltu huonosti. Ne koirat, joihin olen elämäni aikana törmännyt, ovat pitäneet omistajastaan huolen, tiedän yhdenkin joka herätti omistajansa keskellä yötä repimällä peiton pois ja haukkumalla kovaan ääneen, koska ilmeisesti haistoi omistajansa hengityksestä tämän verensokerin olevan liian alhaalla! Omistaja oli siis diabeetikko, ja todellakin, hänen verensokerinsa oli tuossa vaiheessa vaarallisen alhaalla. Koiran valppauden ansiosta hän kuitenkin selvisi. Pyrin itsekin valitsemaan sitten rodun, joka tunnetaan sosiaalisuudestaan ja lempeydestään. Olenkin varma, että kun kohtelen koiraani hyvin, se kyllä pitää huolen minusta, ja jos sairauskohtaukseni ikinä uusiutuu, koira herättää vaikka koko kerrostalon :P

Hoivarobotin "etu" koiraan verrattuna on se, että robotti pystyy myös lääkitsemään ihmistä. Koirahan pystyy periaatteessa vain hälyttämään apua. Tietysti, tämä teknologia on vielä vuosien päässä, mutta en näe koiraa ja hoivarobottia toisiaan poissulkevina. Koira on ennen kaikkea uskollinen ystävä, eikä varoitussireeni.

Olettaisin, että hai tuntee ihmiseen vain "ateria" -tyyppistä rakkautta ;) Mutta niin, olen samaa mieltä määritelmästäsi aidolle läheisyydelle. Ehkäpä onkin niin, että minussa on jokin sellainen vika, jota tarkemmin en osaa määritellä, joka estää minua ikinä saavuttamasta molemminpuolista läheisyyden tunnetta kenen tahansa ihmisen kanssa. Tähän astinen elämä ainakin viittaa siihen suuntaan. Koirilta olen tuota läheisyyden tunnetta saanut, ehkä yksinäisyyteni päättyy tunnetasolla vasta kun olen saanut hankittua koiran elämääni. Tai sitten tuossa vieraassa kulttuurissa, johon lähden, on jotain "erilaista", ja sopeudun sinne jostain syystä paremmin. Mistäpä sen tietäisi, muutakuin kokeilemalla. Onhan yksinäisyydessä se hyvä puoli, että tässä saa melko vapaasti kokeilla mitä haluaa, eikä jonkun toisen mielipidettä tarvitse ottaa huomioon. Jos olisin jo naimisissa, ja minulla olisi lapsia, ei liene mahdollista harkita näin radikaaleja ratkaisuja. Tai ainakaan yhtä helppoa.

Mielestäni ihmiset pitää lähtökohtaisesti hyväksyä sellaisena kuin ovat. Siis, ketään ei pidä etukäteen tuomita. Ihminen kyllä käytöksellään osoittaa ennemmin tai myöhemmin onko häneen syytä pitää enemmänkin välimatkaa. Esimerkiksi rasismi voi olla häiritsevää oman mielenrauhan kannalta, mutta toisaalta myös se antaa mielenkiintoisen haasteen, rasistien väitteet kun voi aika helposti osoittaa absurdeiksi. Vanhassa työpaikassani rasisteja riitti, ja minulla olikin siellä eräänlaisena huvina repiä heidän väitteitään riekaleiksi. Hmm, ei siis liene ihme että työkavereista ei tullut varsinaisia kavereita :P

Niin, onhan sekin, että onko niillä syillä sitten loppujen lopuksi edes väliä? Enhän minä kuitenkaan tee sinänsä mitään väärin; käyn suihkussa joka päivä, vaihdan vaatteeni, harjaan hampaani, pukeudun siististi, ajan partani ja hiukseni ovat järjestyksessä, en kohtele ketään väkivaltaisesti enkä hauku muita. Käyttäydyn yleisesti kohteliaasti ja hyvin. Syyt ovat siis jotain sellaista, joille en jokatapauksessakaan voi yhtään mitään. Miksi vaivata niillä päätään?

Ei se, että syntyy johonkin tiettyyn maantieteellisen paikkaan ja taloudelliseen hyvinvoinnin kulttuurin tarkoita vielä korttienjakamisesta muuta kuin sen, kuinka helppoa tai vaikeaa ponnistaminen ylöspäin on. Kortit, jotka meille syntymässä, tai oikeammin, jo hedelmöityksessä, jaetaan, ovat kortit jotka määrittävät geenimme. Geenit sitten vuorostaan mahdollistavat sen, voiko kuolla miljonäärinä, vaikka syntyisikin slummissa. Geenit vaikuttavat myös siihen, kuoleeko rikkaan suvun vesa narkkarina jossain sivukadulla. Onhan tämäkin jossain mielessä masentavaa; masentavaa ajatella, että vain siksi, koska synnyin tällä geeniyhdistelmällä, minut on tuomittu yksinäisyyteen ja lajitoverieni kiusaamaksi hylkiöksi. Riippumatta siitä, mitä itse teen. Kylmä tosiasia on myös se, että yritti ihminen sitten miten kovin tahansa, jos tuuria ei ole, niin sitä ei ole. Kova työ ei takaa yhtään mitään, se luo vain mahdollisuuden tuurille vaikuttaa siihen, että menestyy.

Mitenkäs se nyt menikään, raha tulee rahan luo, onni onnen luo, heillä, joilla ei ole, otetaan, heillä, joilla on, annetaan.

Kyynikko-a18plus6 taas vauhdissa :P

Jokainen tarvitsee jotakuta, mutta kaikki eivät koskaan saa ketään. Sellaista se on.

Kyllä kirjoitustyylistäsi näkyy, ettet tarkoita mitään pahaa, vaikka äänenpainoja ei kuulukaan, ei siis huolta. En tiedä, miltä minun kirjoitustyylini vaikuttaa, mutta en minäkään mitään pahaa tarkoita.

Lue lisää

Koirat on kyllä lojaaleita elukoita. Mun silti käy niitä toisaalta sääliksi kun itsekkäät ihmiset ottavat niitä pieniin kerrostalokämppiin. Tuollainen ihminen ei voi olla kovin älykäs tai vaihtoehtoisesti kovin lämmin. On asia erikseen sitten sitten jos koiralla on paljon tilaa (omakotitalon pihamaa) tai jos koiran ottaja tarvitsee koiraa vaikka sairautensa takia.

Pienet koirat pärjäävät toki paremmin kerrostalossa, mutta niidenkin pitää aina erikseen anoa tarpeilleen pääsyä tai sitten ne on tehtävä omistajan määrittäminä ajankohtina. Tuo on aika sairasta kun sitä ajattelee. Isommilla koirilla tulisi mielestäni olla oikeus juoksennella ympäriinsä silloin kuin haluaa eikä silloin kuin omistaja niin sallii ja usein silloinkin on tyytyminen vaan kävelyyn ketjun päässä.

a18plus6 kirjoitti:

No, ei minulla ole muita vaihtoehtoja kuin jatkaa elämistä yksin, joten välttämättömyydestä on tehty hyve tässäkin kohtaa ;) Kiitos silti sanoistasi.

Jep, yksilöitä koiratkin ovat, eivätkä kaikki koirat ole ihmisen parhaita ystäviä. Tosin, minusta vaikuttaa, että koiraa on tällöin jonkun ihmisen toimesta kohdeltu huonosti. Ne koirat, joihin olen elämäni aikana törmännyt, ovat pitäneet omistajastaan huolen, tiedän yhdenkin joka herätti omistajansa keskellä yötä repimällä peiton pois ja haukkumalla kovaan ääneen, koska ilmeisesti haistoi omistajansa hengityksestä tämän verensokerin olevan liian alhaalla! Omistaja oli siis diabeetikko, ja todellakin, hänen verensokerinsa oli tuossa vaiheessa vaarallisen alhaalla. Koiran valppauden ansiosta hän kuitenkin selvisi. Pyrin itsekin valitsemaan sitten rodun, joka tunnetaan sosiaalisuudestaan ja lempeydestään. Olenkin varma, että kun kohtelen koiraani hyvin, se kyllä pitää huolen minusta, ja jos sairauskohtaukseni ikinä uusiutuu, koira herättää vaikka koko kerrostalon :P

Hoivarobotin "etu" koiraan verrattuna on se, että robotti pystyy myös lääkitsemään ihmistä. Koirahan pystyy periaatteessa vain hälyttämään apua. Tietysti, tämä teknologia on vielä vuosien päässä, mutta en näe koiraa ja hoivarobottia toisiaan poissulkevina. Koira on ennen kaikkea uskollinen ystävä, eikä varoitussireeni.

Olettaisin, että hai tuntee ihmiseen vain "ateria" -tyyppistä rakkautta ;) Mutta niin, olen samaa mieltä määritelmästäsi aidolle läheisyydelle. Ehkäpä onkin niin, että minussa on jokin sellainen vika, jota tarkemmin en osaa määritellä, joka estää minua ikinä saavuttamasta molemminpuolista läheisyyden tunnetta kenen tahansa ihmisen kanssa. Tähän astinen elämä ainakin viittaa siihen suuntaan. Koirilta olen tuota läheisyyden tunnetta saanut, ehkä yksinäisyyteni päättyy tunnetasolla vasta kun olen saanut hankittua koiran elämääni. Tai sitten tuossa vieraassa kulttuurissa, johon lähden, on jotain "erilaista", ja sopeudun sinne jostain syystä paremmin. Mistäpä sen tietäisi, muutakuin kokeilemalla. Onhan yksinäisyydessä se hyvä puoli, että tässä saa melko vapaasti kokeilla mitä haluaa, eikä jonkun toisen mielipidettä tarvitse ottaa huomioon. Jos olisin jo naimisissa, ja minulla olisi lapsia, ei liene mahdollista harkita näin radikaaleja ratkaisuja. Tai ainakaan yhtä helppoa.

Mielestäni ihmiset pitää lähtökohtaisesti hyväksyä sellaisena kuin ovat. Siis, ketään ei pidä etukäteen tuomita. Ihminen kyllä käytöksellään osoittaa ennemmin tai myöhemmin onko häneen syytä pitää enemmänkin välimatkaa. Esimerkiksi rasismi voi olla häiritsevää oman mielenrauhan kannalta, mutta toisaalta myös se antaa mielenkiintoisen haasteen, rasistien väitteet kun voi aika helposti osoittaa absurdeiksi. Vanhassa työpaikassani rasisteja riitti, ja minulla olikin siellä eräänlaisena huvina repiä heidän väitteitään riekaleiksi. Hmm, ei siis liene ihme että työkavereista ei tullut varsinaisia kavereita :P

Niin, onhan sekin, että onko niillä syillä sitten loppujen lopuksi edes väliä? Enhän minä kuitenkaan tee sinänsä mitään väärin; käyn suihkussa joka päivä, vaihdan vaatteeni, harjaan hampaani, pukeudun siististi, ajan partani ja hiukseni ovat järjestyksessä, en kohtele ketään väkivaltaisesti enkä hauku muita. Käyttäydyn yleisesti kohteliaasti ja hyvin. Syyt ovat siis jotain sellaista, joille en jokatapauksessakaan voi yhtään mitään. Miksi vaivata niillä päätään?

Ei se, että syntyy johonkin tiettyyn maantieteellisen paikkaan ja taloudelliseen hyvinvoinnin kulttuurin tarkoita vielä korttienjakamisesta muuta kuin sen, kuinka helppoa tai vaikeaa ponnistaminen ylöspäin on. Kortit, jotka meille syntymässä, tai oikeammin, jo hedelmöityksessä, jaetaan, ovat kortit jotka määrittävät geenimme. Geenit sitten vuorostaan mahdollistavat sen, voiko kuolla miljonäärinä, vaikka syntyisikin slummissa. Geenit vaikuttavat myös siihen, kuoleeko rikkaan suvun vesa narkkarina jossain sivukadulla. Onhan tämäkin jossain mielessä masentavaa; masentavaa ajatella, että vain siksi, koska synnyin tällä geeniyhdistelmällä, minut on tuomittu yksinäisyyteen ja lajitoverieni kiusaamaksi hylkiöksi. Riippumatta siitä, mitä itse teen. Kylmä tosiasia on myös se, että yritti ihminen sitten miten kovin tahansa, jos tuuria ei ole, niin sitä ei ole. Kova työ ei takaa yhtään mitään, se luo vain mahdollisuuden tuurille vaikuttaa siihen, että menestyy.

Mitenkäs se nyt menikään, raha tulee rahan luo, onni onnen luo, heillä, joilla ei ole, otetaan, heillä, joilla on, annetaan.

Kyynikko-a18plus6 taas vauhdissa :P

Jokainen tarvitsee jotakuta, mutta kaikki eivät koskaan saa ketään. Sellaista se on.

Kyllä kirjoitustyylistäsi näkyy, ettet tarkoita mitään pahaa, vaikka äänenpainoja ei kuulukaan, ei siis huolta. En tiedä, miltä minun kirjoitustyylini vaikuttaa, mutta en minäkään mitään pahaa tarkoita.

Lue lisää

Niin.
Tosin, teikältäkin varmaan löytyy sukulaisia. Tai sitten voisi harkita jonkinlaista laitoshoitoa, tai vaikka viimeisenä äärimmäisenä keinona: sieppaisi vain jonkun kadulta. Moni voisi kyllä suostua vapaaehtoisestikin asuinkumppaniksi.
Näiden ideoiden toteuttaminen taitaisi vaan vaatia itsekunnioituksen heittämistä romukoppaan.
Sinulle se varmaan ei olisi vaihtoehto, tuskin kovin monelle muullekaan, mutta itseni puolesta en menisi vannomaan. Pelko saa ihmeitä aikaan.

Hieno selviytymistarina tuolla diabeetikolla. Omaan tuttavapiiriin ei ole osunut yhtään sen kaltaista.
Jos koira ei ole saanut viettää opettavaista "lapsuutta", on saatettu vaikka erottaa liian aikaisin emosta ja sisaruksistaan, tärkeitä asioita yleensä jää oppimatta. Jo pelkkä välinpitämättömyys voi saada aikaan ikäviä tuloksia.
Itse kerran tutustuin surulliseen tapaukseen, joka vuoden vanhasta asti ollut sidottuna ketjulla, suhteellisen pienellä alueella. Paikaltaan se kyllä näki satunnaisten ihmisten, kissojen, ja autojen kulkevan ohi, mutta varsinaisia kontakteja toisiin eliöihin tällä koiralla oli vain silloin, kun joku muisti ruokkia sitä. Ja silloin se meno oli sellasta, että siinä sai tosiaan seistä jalat tukevasti maassa, ettei löytänyt itseään selältään mudasta. Sellasta asiaa ei montaa ollutkaan, minkä vuoksi se ei olisi haukkunut ja hyppinyt ketjuaan vasten, kuin riivattuna. Yritin sen oloa helpottaakin, mutta minkäänlaisiin eleisiin se ei juurikaan reagoinut. Sitä koiraa ei oltu muuten kaltoin kohdeltu, kuin välinpitämättömyydellä, ja virikkeiden puutteella. Koiran perhe sitten kovasti ihmetteli, kun ei ollut yhtään haukkunut, vaikka eräs vanhempi sairauksista kärsivä henkilö oli kaatunut maahan, vain noin kymmenen metrin päähän koiran ulottuvilta. Tällä henkilöllä vielä usein tapana ruokkia koiraa.
Lisäksi, vaikka koiralla olisi ollut täysin onnellinen elämä, eivät kaikki ole haukkuvaa tyyppiä. Koira voi käydä vain viereen makaamaankin, ja nuolla kasvoja. Ehkä se menee kuten ihmistenkin kohdalla: eivät kaikki puutu tilanteisiin, toiset ovat sivustakatsojia.
Olen tuntenut myös kaksikin koiraa, jotka eivät sinä aikana, kun ne tunsin, koskaan haukkuneet. Toinen oli vissiin syntymästään asti sellainen. Se vain vinkui, ei koskaan haukkunut. Toinen oli niin hyvin kasvatettu (ja ilmeisesti fiksu) koira, että se oli oikeastaan parempi ja lempeämpi, kuin kuuluisa rotutoverinsa Lassie. Pentuna sekin varmaan haukkui, mutta päätyi perheeseen, joka on äärimmäisen rauhallinen, ja määrätietoinen.
En usko, että kumpikaan näistä koirista, joilla vaikutti olevan onnellinen elämä, olisi hädän hetkellä haukkunut.
(Onhan erikseen koirarotujakin, jotka ovat ominaisuuksiltaan vähähaukkuisempia, mutta en tässä niitä tarkoita, koska sellaisten edustajaa et varmaan ajatellut hankkia.)

En itsekään näe koiraa ja robottia toisiaan poissulkevina vaihtoehtoina. Meinasin vain, että robotti, ei elollisena, vaikuttaa huomattavasti kylmemmältä.
Ja, mistä sitä tietää minkälaisia piilovaikutuksia toisella elollisella olennolla, johon on kiintynyt, voi olla, ihmisen selviytymiskamppailua ajatellen.

Ehkä ovat vain erehtyväisiä, nuo hait. "Ateria" -tyyppinen rakkauskin tyhjää parempi, joku sanoisi. :)
Voihan se niinkin olla, että sinussa on jokin vika, joka estää molemminpuolisen läheisyyden tunteen kenen tahansa kanssa. Mutta sen uskominen vaatisi melkein uskomaan, ettei maailmassa tuuri vaihtele. Tosin, uskonhan minä kohtaloon. En vain usko, että kukaan ihminen voi sitä ennalta tietää.
Onhan yksinäisyydessä vapaus. Toisaalta, miksi edes lähteä suhteeseen, jossa ei saa olla vapaasti oma itsensä? Minusta todellisessa vapaudessa voi elää olematta irrallaan.

Mielestäni se, että henkilö pitää rasistien väitteitä absurdeina, ja rasisti pitää niitä oikeutettuina, johtaa yleensä siihen, ettei persoonat synkkaa.
Toki, osa rasisteista päätyy rasismiin itse suorittamansa "loogisen" päättelyn kautta, ja sellaisia rasisteja voi olla mahdollista käännyttää repimällä heidän väitteitään riekaleiksi, mutta sitten on niitäkin rasisteja, joilla rasismi on osa itseä. Jos sellaiselle henkilölle huomauttaa hänen väitteidensä mielettömyydestä, kokee hän sen ikään kuin hyökkäyksenä itseään vastaan. Silloin kyseenalaistaa rasistin "minuuden". Ja mielestäni on mahdotonta (tai vähintään hyvin vaikeaa), muuttaa sitä, mitä todella on syvällä sisimmässään.
Itsekin olen noita kyseisiä haasteita ottanut vastaan, vähän liikaakin. Yleensä se kuitenkin johtaa siihen, että se kuka on kykenevä hyväksymään (useimmiten minä), hyväksyy.

Ehkä se, ettei etsi syyllisiä, on harvinaisen hyvä tapa suhtautua maailmaan yleensäkin. Ihminen kuitenkin on utelias, ja haluaa usein selvittää syitä asioihin. Siitä seuraa usein vain ylianalysointia. Maailmassa kun ei kai mikään ole varmaa. Hienoa olisikin saavuttaa sellainen mielenrauha, että kykenisi elämään onnellisena täydessä epävarmuudessa.

(Jatkuu)

a18plus6 kirjoitti:

No, ei minulla ole muita vaihtoehtoja kuin jatkaa elämistä yksin, joten välttämättömyydestä on tehty hyve tässäkin kohtaa ;) Kiitos silti sanoistasi.

Jep, yksilöitä koiratkin ovat, eivätkä kaikki koirat ole ihmisen parhaita ystäviä. Tosin, minusta vaikuttaa, että koiraa on tällöin jonkun ihmisen toimesta kohdeltu huonosti. Ne koirat, joihin olen elämäni aikana törmännyt, ovat pitäneet omistajastaan huolen, tiedän yhdenkin joka herätti omistajansa keskellä yötä repimällä peiton pois ja haukkumalla kovaan ääneen, koska ilmeisesti haistoi omistajansa hengityksestä tämän verensokerin olevan liian alhaalla! Omistaja oli siis diabeetikko, ja todellakin, hänen verensokerinsa oli tuossa vaiheessa vaarallisen alhaalla. Koiran valppauden ansiosta hän kuitenkin selvisi. Pyrin itsekin valitsemaan sitten rodun, joka tunnetaan sosiaalisuudestaan ja lempeydestään. Olenkin varma, että kun kohtelen koiraani hyvin, se kyllä pitää huolen minusta, ja jos sairauskohtaukseni ikinä uusiutuu, koira herättää vaikka koko kerrostalon :P

Hoivarobotin "etu" koiraan verrattuna on se, että robotti pystyy myös lääkitsemään ihmistä. Koirahan pystyy periaatteessa vain hälyttämään apua. Tietysti, tämä teknologia on vielä vuosien päässä, mutta en näe koiraa ja hoivarobottia toisiaan poissulkevina. Koira on ennen kaikkea uskollinen ystävä, eikä varoitussireeni.

Olettaisin, että hai tuntee ihmiseen vain "ateria" -tyyppistä rakkautta ;) Mutta niin, olen samaa mieltä määritelmästäsi aidolle läheisyydelle. Ehkäpä onkin niin, että minussa on jokin sellainen vika, jota tarkemmin en osaa määritellä, joka estää minua ikinä saavuttamasta molemminpuolista läheisyyden tunnetta kenen tahansa ihmisen kanssa. Tähän astinen elämä ainakin viittaa siihen suuntaan. Koirilta olen tuota läheisyyden tunnetta saanut, ehkä yksinäisyyteni päättyy tunnetasolla vasta kun olen saanut hankittua koiran elämääni. Tai sitten tuossa vieraassa kulttuurissa, johon lähden, on jotain "erilaista", ja sopeudun sinne jostain syystä paremmin. Mistäpä sen tietäisi, muutakuin kokeilemalla. Onhan yksinäisyydessä se hyvä puoli, että tässä saa melko vapaasti kokeilla mitä haluaa, eikä jonkun toisen mielipidettä tarvitse ottaa huomioon. Jos olisin jo naimisissa, ja minulla olisi lapsia, ei liene mahdollista harkita näin radikaaleja ratkaisuja. Tai ainakaan yhtä helppoa.

Mielestäni ihmiset pitää lähtökohtaisesti hyväksyä sellaisena kuin ovat. Siis, ketään ei pidä etukäteen tuomita. Ihminen kyllä käytöksellään osoittaa ennemmin tai myöhemmin onko häneen syytä pitää enemmänkin välimatkaa. Esimerkiksi rasismi voi olla häiritsevää oman mielenrauhan kannalta, mutta toisaalta myös se antaa mielenkiintoisen haasteen, rasistien väitteet kun voi aika helposti osoittaa absurdeiksi. Vanhassa työpaikassani rasisteja riitti, ja minulla olikin siellä eräänlaisena huvina repiä heidän väitteitään riekaleiksi. Hmm, ei siis liene ihme että työkavereista ei tullut varsinaisia kavereita :P

Niin, onhan sekin, että onko niillä syillä sitten loppujen lopuksi edes väliä? Enhän minä kuitenkaan tee sinänsä mitään väärin; käyn suihkussa joka päivä, vaihdan vaatteeni, harjaan hampaani, pukeudun siististi, ajan partani ja hiukseni ovat järjestyksessä, en kohtele ketään väkivaltaisesti enkä hauku muita. Käyttäydyn yleisesti kohteliaasti ja hyvin. Syyt ovat siis jotain sellaista, joille en jokatapauksessakaan voi yhtään mitään. Miksi vaivata niillä päätään?

Ei se, että syntyy johonkin tiettyyn maantieteellisen paikkaan ja taloudelliseen hyvinvoinnin kulttuurin tarkoita vielä korttienjakamisesta muuta kuin sen, kuinka helppoa tai vaikeaa ponnistaminen ylöspäin on. Kortit, jotka meille syntymässä, tai oikeammin, jo hedelmöityksessä, jaetaan, ovat kortit jotka määrittävät geenimme. Geenit sitten vuorostaan mahdollistavat sen, voiko kuolla miljonäärinä, vaikka syntyisikin slummissa. Geenit vaikuttavat myös siihen, kuoleeko rikkaan suvun vesa narkkarina jossain sivukadulla. Onhan tämäkin jossain mielessä masentavaa; masentavaa ajatella, että vain siksi, koska synnyin tällä geeniyhdistelmällä, minut on tuomittu yksinäisyyteen ja lajitoverieni kiusaamaksi hylkiöksi. Riippumatta siitä, mitä itse teen. Kylmä tosiasia on myös se, että yritti ihminen sitten miten kovin tahansa, jos tuuria ei ole, niin sitä ei ole. Kova työ ei takaa yhtään mitään, se luo vain mahdollisuuden tuurille vaikuttaa siihen, että menestyy.

Mitenkäs se nyt menikään, raha tulee rahan luo, onni onnen luo, heillä, joilla ei ole, otetaan, heillä, joilla on, annetaan.

Kyynikko-a18plus6 taas vauhdissa :P

Jokainen tarvitsee jotakuta, mutta kaikki eivät koskaan saa ketään. Sellaista se on.

Kyllä kirjoitustyylistäsi näkyy, ettet tarkoita mitään pahaa, vaikka äänenpainoja ei kuulukaan, ei siis huolta. En tiedä, miltä minun kirjoitustyylini vaikuttaa, mutta en minäkään mitään pahaa tarkoita.

Lue lisää

Geenit toki määräävät sen, mitä ihminen on, ja millaiseksi hänen on mahdollista kasvaa eri vaikutusten alaisena, mutta yksilön geenit eivät vaikuta siihen, miten muut eliöt toimivat, tai mitä maailmassa tapahtuu (poissulkien yksilön oman vaikutuksen).
Voihan olla, ettei se slummissa syntynyt miljonääri tullutkaan rikkaaksi siksi, että hän oli jotain, vaan vaikka siksi, että joku sattui heittämään miljoonien arvoisen rahasäkin suoraan hänen nokkansa eteen.
Joten, vaikka sinut mahdollisesti olisikin varustettu geeneillä, jotka tuomitsevat sinut yksinäisyyteen, se ei voi estää muita tuntemasta läheisyyttä sinuun. Eli, vaikka geenisi määrittävät sinua, ne eivät määritä muita.
Toki, jos geenisi sanovat, että tulet aina tuntemaan olosi "yksinäiseksi ja lajitoverien kiusaamaksi hylkiöksi", niin niin se tulee varmaan olemaankin, vaikka löytyisikin joku, joka välittäisi, arvostaisi, ja tuntisi sinut. Mutta, et sinäkään varmaan aina ole yksinäinen ollut? Sinulla kai oli äiti, ehkä isä ja sisaruksia, jotka välittivät? Jos oli, ethän ole silloin aina ollut "yksinäinen, lajitoverien kiusaama hylkiö". Joten, ehkei geeneissäsi esiinnykään tuomiota.
Geenien lisäksi myös ihmisen kokemukset ovat merkittävänä osana vaikuttamassa siihen, millainen ihmisestä tulee.
Juuri tuota tarkoitin: "Kova työ ei takaa yhtään mitään, se luo vain mahdollisuuden tuurille vaikuttaa siihen, että menestyy." Osasit vain kirjoittaa sen selvemmin, kuin minä.

Ei kyynisyydessä mitään vikaa ole niin kauan, kun sillä ei vahingoita itseään. Eikä tosin välttämättä silloinkaan, jos haluaa kipua tuntea.

"Jokainen tarvitsee jotakuta, mutta kaikki eivät koskaan saa ketään.
Sellaista se on."
Totta tuokin, muttei sitä uskoa kannata silti heittää menemään.
Ei ne uskonlahkotkaan kai syyttä ole syntyneet. Ihmisen mieli on hauras.
Usko itseensä, ja sen saavuttamiseen, mitä haluaa, on tärkeää.

Hyvä, hyvä.
Sinun kirjoitustyylisi vaikuttaa tällä kertaa vähintäänkin hilpeältä.
Saatan toki olla hyvin väärässäkin siitä, onko se. Vaikutat kuitenkin mukavalta ihmiseltä.
Tulikohan tästäkin viestistä vähän turhan pitkä...

Keissa kirjoitti:

Kun ihmisellä on täytetty elämiseen tarvittavat fyysiset perustarpeet, esim, ruoka, asunto ja vaatteet ja niin tyytymättömyys siirtyy seuraavaan tasoon Maslowin- terveasteikolla. Meidän voivotukset mitä näillä keskutelupalstoilla yleensä käydään olisivat pilkkalaulua keskityleirillä viettävän luettaviksi tai jossain Afrikan kuivuusalueella nälänhädän keskellä .

Lue lisää

Hyvin sanottu!

mutta joskus se kumppanikin on tärkeä siinä, että hän voi juuri tarjota nuo fyysisetkin tarpeet, jotka muuten eivät täyttyisi ja samalla hän voi tarjota myöskin sen kaiken henkisen, jos häntä rakastaa tai hänestä välittää. Maslowiin ei kannata näissä asioissa tuijottaa :)

sgsdgsgsg kirjoitti:

Koirat on kyllä lojaaleita elukoita. Mun silti käy niitä toisaalta sääliksi kun itsekkäät ihmiset ottavat niitä pieniin kerrostalokämppiin. Tuollainen ihminen ei voi olla kovin älykäs tai vaihtoehtoisesti kovin lämmin. On asia erikseen sitten sitten jos koiralla on paljon tilaa (omakotitalon pihamaa) tai jos koiran ottaja tarvitsee koiraa vaikka sairautensa takia.

Pienet koirat pärjäävät toki paremmin kerrostalossa, mutta niidenkin pitää aina erikseen anoa tarpeilleen pääsyä tai sitten ne on tehtävä omistajan määrittäminä ajankohtina. Tuo on aika sairasta kun sitä ajattelee. Isommilla koirilla tulisi mielestäni olla oikeus juoksennella ympäriinsä silloin kuin haluaa eikä silloin kuin omistaja niin sallii ja usein silloinkin on tyytyminen vaan kävelyyn ketjun päässä.

Lue lisää

Nimimerkille sgsdgsgsg: Olen aivan samaa mieltä. Koirilla pitää minunkin mielestäni olla tilaa juoksellenna, ja olla muutenkin vapaammin kuin mitä kerrostalossa pystyy olemaan. Siksi en olekaan ottanut koiraa nykyiseen asuntooni, vaikka tietysti, kovin kaveria tekisi mieli. Koiran hankinta kuitenkin odottaa siihen asti, kunnes saan hankittua rivi- tai omakotitalon.

a18plus6 kirjoitti:

Nimimerkille sgsdgsgsg: Olen aivan samaa mieltä. Koirilla pitää minunkin mielestäni olla tilaa juoksellenna, ja olla muutenkin vapaammin kuin mitä kerrostalossa pystyy olemaan. Siksi en olekaan ottanut koiraa nykyiseen asuntooni, vaikka tietysti, kovin kaveria tekisi mieli. Koiran hankinta kuitenkin odottaa siihen asti, kunnes saan hankittua rivi- tai omakotitalon.

Lue lisää

Hyvä hyvä :)

GeniusGoneWrong kirjoitti:

Geenit toki määräävät sen, mitä ihminen on, ja millaiseksi hänen on mahdollista kasvaa eri vaikutusten alaisena, mutta yksilön geenit eivät vaikuta siihen, miten muut eliöt toimivat, tai mitä maailmassa tapahtuu (poissulkien yksilön oman vaikutuksen).
Voihan olla, ettei se slummissa syntynyt miljonääri tullutkaan rikkaaksi siksi, että hän oli jotain, vaan vaikka siksi, että joku sattui heittämään miljoonien arvoisen rahasäkin suoraan hänen nokkansa eteen.
Joten, vaikka sinut mahdollisesti olisikin varustettu geeneillä, jotka tuomitsevat sinut yksinäisyyteen, se ei voi estää muita tuntemasta läheisyyttä sinuun. Eli, vaikka geenisi määrittävät sinua, ne eivät määritä muita.
Toki, jos geenisi sanovat, että tulet aina tuntemaan olosi "yksinäiseksi ja lajitoverien kiusaamaksi hylkiöksi", niin niin se tulee varmaan olemaankin, vaikka löytyisikin joku, joka välittäisi, arvostaisi, ja tuntisi sinut. Mutta, et sinäkään varmaan aina ole yksinäinen ollut? Sinulla kai oli äiti, ehkä isä ja sisaruksia, jotka välittivät? Jos oli, ethän ole silloin aina ollut "yksinäinen, lajitoverien kiusaama hylkiö". Joten, ehkei geeneissäsi esiinnykään tuomiota.
Geenien lisäksi myös ihmisen kokemukset ovat merkittävänä osana vaikuttamassa siihen, millainen ihmisestä tulee.
Juuri tuota tarkoitin: "Kova työ ei takaa yhtään mitään, se luo vain mahdollisuuden tuurille vaikuttaa siihen, että menestyy." Osasit vain kirjoittaa sen selvemmin, kuin minä.

Ei kyynisyydessä mitään vikaa ole niin kauan, kun sillä ei vahingoita itseään. Eikä tosin välttämättä silloinkaan, jos haluaa kipua tuntea.

"Jokainen tarvitsee jotakuta, mutta kaikki eivät koskaan saa ketään.
Sellaista se on."
Totta tuokin, muttei sitä uskoa kannata silti heittää menemään.
Ei ne uskonlahkotkaan kai syyttä ole syntyneet. Ihmisen mieli on hauras.
Usko itseensä, ja sen saavuttamiseen, mitä haluaa, on tärkeää.

Hyvä, hyvä.
Sinun kirjoitustyylisi vaikuttaa tällä kertaa vähintäänkin hilpeältä.
Saatan toki olla hyvin väärässäkin siitä, onko se. Vaikutat kuitenkin mukavalta ihmiseltä.
Tulikohan tästäkin viestistä vähän turhan pitkä...

Lue lisää

Hupsis, tulipa pitkä kirjoitus :) Ei sillä, minä kyllä pidän pitkistä pohdinnoista. Tämän kaltaisia keskusteluita Suomi24 pystyy parhaimmillaan tarjoamaan, ajanvietettä ja ruokaa aivosoluille!

Sukulaisia kyllä, äiti ja veljet. Toinen veli tosin asuu laitoksessa, ja toisella veljellä on oma perhe. Ja jokin vain itsekunnioituksen rippeissä estää muuttamasta takaisin äidin luo, näin keski-iän lähetessä. En kyllä usko, että kovin moni lähtisi vapaaehtoisesti 35-vuotiaan miehen asuinkumppaniksi, mutta niin, mistäpä sitäkään tietää kun ei ole kokeillut? Sitä voisi kokeilla sitten, jos tuo vieras kulttuurikaan ei muuta tilannetta sen ruusuisemmaksi. Niin ja tosiaan, en ole aina ollut karvattoman apinalajimme edustajien hylkimä, tai siis en kaikkien edustajien, minulla on hyvät välit äitiini ja veljiini. En ole myöskään jäänyt hmm ... miten sen nyt sanoisi, kokonaan osattomaksi hellästä naisen kosketuksesta. Siinä mielessä tilanteeni ei ole aivan niin surkea kuin se voisi olla. Nuorempana sitä oli ihan ok "kelvata sänkyhommiin", mutta tässä iän myötä sitä haluaisi jo vähän enemmänkin.

Tuo selviytymistarinan koira oli hankittu käsittääkseni osaavalta kasvattajalta, joten ehkä se selittää (osaltaan) sen sankaruuden. Kunnon kasvattajalta minäkin sitten koirani tulen hankkimaan. Surullinen kohtalo tuolla kertomallasi koiralla, välinpitämättömyyskin on kaltoin kohtelemista sosiaaliselle eläimelle, sellaiselle kuin koiralle. Tai ihmiselle.

Jotkut koirat toki haukkuvat sitten liikaakiin ... tässäkin pitää löytää se kuuluisa kultainen keskitie.

Tästä voidaankin päästä mielenkiintoiseen keskusteluun siitä, mikä on "elämää". Jos tuo hoivarobotti onkin varustettu niin edistyksellisellä tekoälyllä, että sitä ei suljetussa testissä voisi erottaa ihmisestä? Ja jos sillä on sisäinen energialähde, joka saa sen tuntumaan lämpimältä, jos sen metalliosat on peitetty ihoa muistuttavalla jäljitelmällä, jos jos jos, ja niin edelleen. No joo, minusta ehkä huomaa senkin, että tietotekniikka-alalla ollaan?

Mutta niin, ymmärrän mitä tarkoitat.

Ehkä mieluummin otan sen tyhjän kuin "ateria"-rakkauden, olen sillä tavalla hassu ;) Muistan lukeneeni/nähneeni dokumentin, jossa selitettiin meressä uivan ihmisen näyttävän hain näkökulmasta hylkeeltä (tai mitä mursuja sitten ovatkin, biologia ei ole vahva alueeni), mutta eipä kai siinä pragmaattisesti katsoen ole mitään väärää. Ei elämän kannalta ihmisen henki ole sen arvokkaampi kuin muurahaisen, mehän itse olemme lajimme korottaneet ylivertaiseksi muihin verrattuna. Ja ehkä hyvä niin, en minä välttämättä haluaisi päättää päiviäni päivän ateriaksi varrastettuna. Minä kun olisin vielä niin vähärasvaistakin terveysruokaa :/

Minä taas en usko kohtaloon, uskon todennäköisyyksiin, johon yleensä viitataan tuurina. Voiko suhteessa olla vapaasti oma itsensä? Eikö suhde ole juuri sitä, että molemmat luopuvat, ainakin osin, vapaudestaan, ja puolisot alkavat kasvamaan yhteen? Ainakin ideaalitapauksessa. Ei suhteessa voi minun mielestäni olla vapaa, eikä pidäkään olla. Se ken rakastaa vapautta enemmän kuin parisuhteen turvaa jääköön sinkuksi. Minulle vapaus on tärkeää, muttei yhtä tärkeää kuin elämän jakaminen jonkun toisen kanssa. Täydellinen vapaus mielestäni kaipaa irrallisuutta ympäröivästä yhteiskunnasta, mutta niin, haluaako kukaan olla täydellisesti vapaa? Riittäköön meille todellinen vapaus, ei absoluuttinen.

Toki ihminen kokee uskomustensa kiistämisen hyökkäyksenä itseään kohtaan. Niin minäkin toimin. Jotkut, jos eivät kaikki, uskomukset ovat niin syvällä minuudessamme, että niiden avulla määrittelemme sen, keitä me olemme, ja jos joku kiistää nämä uskomukset, hän kiistää minuutemme, näin kärjistetysti. Parasta, mitä repimällä rasistin uskomukset riekaileksi, voi saavuttaa on saada hänet miettimään uudelleen asiaa. Ei hän tietenkään tuossa tilanteessa taianomaisesti muutu toiseksi, mutta pikkuhiljaa, uudet ajatukset sisäistyvät hänen minuuteensa. On hyvin vaikeaa, muttei mielestäni mahdotonta, muuttaa itseään, geeniensä asettamissa rajoissa. Ajatusten muuttaminenhan on paljon helpompaa kuin ihonvärin. Mutta ei ajatukset vaihdu yhdessä yössä, eivät ehkä tuhannessakaan, mutta ihmiskunnan historia mielestäni osoittaa uusien ajatusten voiman.

"Yleensä se kuitenkin johtaa siihen, että se kuka on kykenevä hyväksymään (useimmiten minä), hyväksyy. "
Niin, viisashan antaa periksi, niin sanoo sananlaskukin. Ei konflikteja pidäkään ehdon tahdoin hakea. Tai kuten olen tykännyt sanoa, ennen olin nuori ja tyhmä, nyt olen enää tyhmä :)

(jatkuu)

GeniusGoneWrong kirjoitti:

Geenit toki määräävät sen, mitä ihminen on, ja millaiseksi hänen on mahdollista kasvaa eri vaikutusten alaisena, mutta yksilön geenit eivät vaikuta siihen, miten muut eliöt toimivat, tai mitä maailmassa tapahtuu (poissulkien yksilön oman vaikutuksen).
Voihan olla, ettei se slummissa syntynyt miljonääri tullutkaan rikkaaksi siksi, että hän oli jotain, vaan vaikka siksi, että joku sattui heittämään miljoonien arvoisen rahasäkin suoraan hänen nokkansa eteen.
Joten, vaikka sinut mahdollisesti olisikin varustettu geeneillä, jotka tuomitsevat sinut yksinäisyyteen, se ei voi estää muita tuntemasta läheisyyttä sinuun. Eli, vaikka geenisi määrittävät sinua, ne eivät määritä muita.
Toki, jos geenisi sanovat, että tulet aina tuntemaan olosi "yksinäiseksi ja lajitoverien kiusaamaksi hylkiöksi", niin niin se tulee varmaan olemaankin, vaikka löytyisikin joku, joka välittäisi, arvostaisi, ja tuntisi sinut. Mutta, et sinäkään varmaan aina ole yksinäinen ollut? Sinulla kai oli äiti, ehkä isä ja sisaruksia, jotka välittivät? Jos oli, ethän ole silloin aina ollut "yksinäinen, lajitoverien kiusaama hylkiö". Joten, ehkei geeneissäsi esiinnykään tuomiota.
Geenien lisäksi myös ihmisen kokemukset ovat merkittävänä osana vaikuttamassa siihen, millainen ihmisestä tulee.
Juuri tuota tarkoitin: "Kova työ ei takaa yhtään mitään, se luo vain mahdollisuuden tuurille vaikuttaa siihen, että menestyy." Osasit vain kirjoittaa sen selvemmin, kuin minä.

Ei kyynisyydessä mitään vikaa ole niin kauan, kun sillä ei vahingoita itseään. Eikä tosin välttämättä silloinkaan, jos haluaa kipua tuntea.

"Jokainen tarvitsee jotakuta, mutta kaikki eivät koskaan saa ketään.
Sellaista se on."
Totta tuokin, muttei sitä uskoa kannata silti heittää menemään.
Ei ne uskonlahkotkaan kai syyttä ole syntyneet. Ihmisen mieli on hauras.
Usko itseensä, ja sen saavuttamiseen, mitä haluaa, on tärkeää.

Hyvä, hyvä.
Sinun kirjoitustyylisi vaikuttaa tällä kertaa vähintäänkin hilpeältä.
Saatan toki olla hyvin väärässäkin siitä, onko se. Vaikutat kuitenkin mukavalta ihmiseltä.
Tulikohan tästäkin viestistä vähän turhan pitkä...

Lue lisää

Tai, toinen mielilauseeni, maailmassa mikään ei ole varmaa, paitsi verot ja kuolema. Ja verojakin voi kiertää ja itsensä syväjäädyttää. Tuohon, että voi elää onnellisena täydessä epävarmuudessa, minäkin tällä hetkellä pyrin. Olen muuttamassa elämääni minimalistiseksi, luovun omaisuudestani, tavoitteena on päästä niin pitkälle ettei minulla olisi enää omistusasuntoa, ei autoa, ei muutamaa huonekalua enempää. Niin, että jos haluan lähteä, voin lähteä, ilman sen kummemmin pakkaamatta tai pohtimatta. Noin hyvin yksinkertaistettuna, en tarvitse kuin vaatteet päälleni ja kannettavan mukaani. Se, miten tähän ajatelmaan päädyin, onkin jo toinen tarina.

Mielestäni syyllisiä ei kannatakaan etsiä. Omaa käytöstään voi miettiä, voi pohtia mitä ehkä teki väärin, ja korjata käytöstä seuraavaa kertaa varten. Virheitä elämässä tehdään, ja saakin tehdä, mutta virheistä pitää oppia, eikä niitä saa toistaa.

Tietysti tämä slummimiljonääri on vain ajatusleikki, mutta jos hänellä ei olisi geeniensä puolesta joitain tarpeellisia ominaisuuksia, luuletko että hän pystyisi kauaa tuota rahasäkkiä pitämään? No joo, ymmärrän pointtisi. Minusta geenit vain määräävät elämäämme enemmän kuin vielä edes tajuamme. Siten uskon, että ne geenit, mitä ne sitten ovatkaan, jotka minut ovat yksinäisyyteen tuominneet, vaikuttavat juuri siten, että ne nimenomaan estävät _toisten_ tuntemasta läheisyyttä minua kohtaan. Millä tavalla tuo sitten tapahtuu, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Kuten todettu, biologia ei ole vahva puoleni. Ehkä me ihmiset(kin) eritämme jotain hormonia, joka saa toiset reagoimaan meihin tietyllä tavalla, tiedostamatta sitä? Ja koska nuo hormonit (yms) eivät ole läsnä sähköisessä viestinnässä, voimme ikäänkuin toimia vapaammin, biologian kahleista vapaana.

En suinkaan aina tunne oloani yksinäiseksi. Esimerkiksi nyt, kun olemme tässä jo muutaman pitkän viestin kirjoitelleet, tunnen läheisyyttä ja ystävyyttäkin. Jos olen kuntosalilla onnistunut keskustelemaan jonkun kanssa vaikkapa 15 minuuttia niitä näitä, hyvä olo kestää viikonkin. Tunnen oloni erityisen yksinäiseksi silloin, kun en ole saanut täällä aikaiseksi keskustelua kenenkään kanssa, kukaan ei ole ollut salilla samaan aikaan kuin minä, ja kun edes aamulenkeilläni ei ole tullut sellaista koiranulkoiluttajaa vastaan, jonka koira haluaisi tutustua minuun. Ihminen olen minäkin, sosiaalinen laumaeläin, ja minä kaipaan lajitovereitteni seuraa, vaikka edes sähköisen viestinnän välityksellä.

Kyllä, geenit ja ympäristö tekevät meistä sellaisen kuin olemme. "Heikot" geenini tekivät minusta koulukiusatun, ja vuosia kestänyt kiusaaminen teki, ehkä peruuttamatonta, vahinkoa psyykkeelleni, jonka vaikutukset tuntuvat vieläkin. Mielessäni kasvoi jokin kieroon noina pimeinä vuosina, ja tunnen vieläkin mustaa ja pahansuopaa vihaa noita ihmisiä kohtaan. Yhä edelleen janoan kostoa. Tosin, sanotaan nyt tässä se, että ei mitään väkivaltaista tai mitään laitonta, joten kenenkään ei tarvitse tästä tekstistä huolestua. Elämä on osaltaan jo kostanut puolestani, osa koulukiusaajistani on haudassa (jatkoivat väkivaltaista elämäänsä kunnes tuli vastaan sellainen, joka löi takaisin - joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu), vankilassa tai hoitolaitoksessa. Ehkä "kostoni" onkin nyt ajatuksen tasolla se, että lähden täältä pois, jätän kaiken tämän taakseni, eivätkä veroeuroni mene enää noiden ihmisten elättämiseen.

Jossain vaiheessa usko muuttuu huijaukseksi. Kun on tarpeeksi monta kertaa iskenyt päätään mäntyyn, ei mikään määrä uskoa saa sitä mäntyä kaatumaan. Ellei Uskolla sitten ole moottorisahaa. Totta, ihmisen mieli on hauras. Luulen, että uskonlahkot ovat syntyneet selittämään sitä, mitä emme ymmärrä. Emme ymmärrä, miksi meidän täytyy kuolla. Meistä tuntuu mahdottomalta ajatukselta se, että kuoleman jälkeen ei ole enää yhtään mitään, vaikka järki kyllä sanoo, että miten siellä voisikaan olla mitään? Minä taas, minä en usko kuin todennäköisyyksiin.

Joskus minä kirjoitan hilpeästi, silloin kun on mukava olo. On minua hauskaksikin joskus sanottu. Ehkäpä juuri tämän kieroutuneen huumorintajun ansiosta olenkin selvinnyt hengissä. Kun eräs henkilö, vuosia sitten, sanoi ettei ole koskaan nähnyt näin rumaa ihmistä kuin minä, tokaisin että hyvähän se on, että tekee lähtemättömän vaikutuksen, sinua taas ei tule kukaan muistamaan. Siihen loppui hänen haukkumisensa.

Sinäkin vaikutat mukavalta ihmiseltä, olen iloinen siitä, että olet täällä. Vaikka toivon tietysti, ettei sinunkaan tarvitsisi yksinäisyyttä kokea.

Kuinkas pitkä tästä viestistä sitten tuli ...

Pitäisikö?
(Tällä en meinaa, ettetkö olisi hyvin rakastettava henkilö.)