Niin otsikko kertoo. Haluaisin vain päästä tästä jatkuvasta miettimisen aiheesta eroon. Katson peiliin kymmeniä kertoja päivässä, jos ei ole peiliä lähettyvillä, peilaan vaikka jostain heijastavasta pinnasta tai otan itsestäni kuvia vaivihkaa. Tämä siksi että haluan kokoajan tietää mille näytän. En tykkää käydä vaatekaipoissa, koska valaistus saa naamani näyttämään rumalle. Ja inhoan katsella useimpia kuvia itsestäni, koska naamani näyttää niissä niin lihavalle ja rumalle.
Häirirsevät virheet joita nään naamassani:
-Pullaposket, jotka saavat mut näyttämään ylipainoiselta, vaikka olen normipainoinen, en lähelläkään ylipainoa. Mulla vaan rasvaa kertyy poskiin kokooni nähden epätavallisen paljon, ja näytän jollekkin turvonneelle hamsterille, kun tuon pullaposkisuuden lisäksi mulla on epätavallisen leveät leukaperät (joka ei itsessään häiritse).
-Mitään sanomattomat silmät, jotka on hieman liian pienet ja epäsymmetriset. Oikea silmäkulma on vasenta hieman alempana, ja ylipäätään molemmat on vähän liian alhaalla.
Tämä huoleni on omasta mielestänikin aivan järjetön, mutta en vaan voin lakata murehtimasta sitä. Outoa on etten edes ole muutoin pinnallinen ihminen. Olen 16-vuotias tyttö, mutta usein en meikkaa, tai meikkaan vain hyvin vähän, koska mielestäni meikki ei vaikuta kasvonpiirteideni näköön. Korkeintaan hillitsee poskien punoistusta pakkasella. Pukeudun aika tavallisiin ikästeni käyttämiin vaatteisiin, enkä juuri tuhlaa aikaa pukeutumiseni ajatteluun. Hiustenlaitto ainostaan merkitsee mulle enemmänkin, koska se miten hiukseni on vaikuttaa siihen milltä kavoni näyttää. Pidän aina hiuksia auki, jotta ne peittäisi kasvojeni pyöreyttä. Kesällä suosin aurinkolaseja piilottamaan silmäni.
Elämänarvonikaan ei ole mitenkään pinnalliset. Olen tietestä kiinnostunut, en ravaa bileissä, juo alkoholia, enkä viihdy isoissa porukoissa, saati valitse kavereitani ulkonäön perusteella.
Kaikesta huolimatta mulle on näemmä kehittynyt pakkomielle miellyttää vastakkaisen sukupuolen edustajia. En pahemmin arvosta ulkoista kauneutta, mutta en tahdo niellä ajatusta siitä etten ole super kaunis. Toisaalta tiedän olevani normaalin näköinen ja joidenkin mielestä jopa nätti, mutta inhoa näitä vikoja naamassani ja tunnen suurta alemmuuden tunnetta, kun tiedän etten ole jonkun mielestä edes hiukan hyvännäköinen. Kadulla kulkeminen ahdistaa, koska itsetuntoani lyttää, jos kukaan poika/mies ei kiinnitä katsettaan muhun selvästi positiivisessa mielesssä. Naurettavaa, tiedän. Itsetuntoni on sentään ihan ok luokkaa, koska toisinaan huomaan kerääväni katseita ja ajautuvani silmäpeliin jonkun kanssa, mutta en tosiaankaan mitenkään säännönmukaisesti. Ja olen kyllä aika varma, että tulkitsen ihmisen eleitä/ilmeita oikein.
Olen silti eritäin epäitsevarma ja pelkään rumalta näyttämistä kuin ruttoa.
Voiko tämä järjettömyys mennä iän myötä ohi? Vai onkohan kyseessä BDD? Sovin maniosti oireenkuvaan, mutta toisaalta olen suht tyytyväinen ulkonäkööni, enkä pidä itseäni useimpina hetkin rumana.
No jokatapauksessa toivottavasti pääsen tästä eroon. Haluan taas nauttia ihmistenilmoilla kulkemisesta miettimättä joka minuutti ulkonäköäni. Haluan pystyä juttelemaan ihmisille ilman huolta, siitä millaiselta kasvoni paraikaa näyttävät. Ja pystyä olemaan vertaamatta itseäni jatkuvasti muihin, olla kokematta jatkuvaa alemmuuden ja kateuden tunnetta, ja olla miettimättä miltä näytän kenenkin mielestä. Ja haluan tunea olevani hyvännäköinen, vaikka suurin osa tämän planeetan miehistä ei minua varmastikkaan sellaisena pidä.
Kiitos jos joku jaksaa lukea ja vastata.
Häirirsevät virheet joita nään naamassani:
-Pullaposket, jotka saavat mut näyttämään ylipainoiselta, vaikka olen normipainoinen, en lähelläkään ylipainoa. Mulla vaan rasvaa kertyy poskiin kokooni nähden epätavallisen paljon, ja näytän jollekkin turvonneelle hamsterille, kun tuon pullaposkisuuden lisäksi mulla on epätavallisen leveät leukaperät (joka ei itsessään häiritse).
-Mitään sanomattomat silmät, jotka on hieman liian pienet ja epäsymmetriset. Oikea silmäkulma on vasenta hieman alempana, ja ylipäätään molemmat on vähän liian alhaalla.
Tämä huoleni on omasta mielestänikin aivan järjetön, mutta en vaan voin lakata murehtimasta sitä. Outoa on etten edes ole muutoin pinnallinen ihminen. Olen 16-vuotias tyttö, mutta usein en meikkaa, tai meikkaan vain hyvin vähän, koska mielestäni meikki ei vaikuta kasvonpiirteideni näköön. Korkeintaan hillitsee poskien punoistusta pakkasella. Pukeudun aika tavallisiin ikästeni käyttämiin vaatteisiin, enkä juuri tuhlaa aikaa pukeutumiseni ajatteluun. Hiustenlaitto ainostaan merkitsee mulle enemmänkin, koska se miten hiukseni on vaikuttaa siihen milltä kavoni näyttää. Pidän aina hiuksia auki, jotta ne peittäisi kasvojeni pyöreyttä. Kesällä suosin aurinkolaseja piilottamaan silmäni.
Elämänarvonikaan ei ole mitenkään pinnalliset. Olen tietestä kiinnostunut, en ravaa bileissä, juo alkoholia, enkä viihdy isoissa porukoissa, saati valitse kavereitani ulkonäön perusteella.
Kaikesta huolimatta mulle on näemmä kehittynyt pakkomielle miellyttää vastakkaisen sukupuolen edustajia. En pahemmin arvosta ulkoista kauneutta, mutta en tahdo niellä ajatusta siitä etten ole super kaunis. Toisaalta tiedän olevani normaalin näköinen ja joidenkin mielestä jopa nätti, mutta inhoa näitä vikoja naamassani ja tunnen suurta alemmuuden tunnetta, kun tiedän etten ole jonkun mielestä edes hiukan hyvännäköinen. Kadulla kulkeminen ahdistaa, koska itsetuntoani lyttää, jos kukaan poika/mies ei kiinnitä katsettaan muhun selvästi positiivisessa mielesssä. Naurettavaa, tiedän. Itsetuntoni on sentään ihan ok luokkaa, koska toisinaan huomaan kerääväni katseita ja ajautuvani silmäpeliin jonkun kanssa, mutta en tosiaankaan mitenkään säännönmukaisesti. Ja olen kyllä aika varma, että tulkitsen ihmisen eleitä/ilmeita oikein.
Olen silti eritäin epäitsevarma ja pelkään rumalta näyttämistä kuin ruttoa.
Voiko tämä järjettömyys mennä iän myötä ohi? Vai onkohan kyseessä BDD? Sovin maniosti oireenkuvaan, mutta toisaalta olen suht tyytyväinen ulkonäkööni, enkä pidä itseäni useimpina hetkin rumana.
No jokatapauksessa toivottavasti pääsen tästä eroon. Haluan taas nauttia ihmistenilmoilla kulkemisesta miettimättä joka minuutti ulkonäköäni. Haluan pystyä juttelemaan ihmisille ilman huolta, siitä millaiselta kasvoni paraikaa näyttävät. Ja pystyä olemaan vertaamatta itseäni jatkuvasti muihin, olla kokematta jatkuvaa alemmuuden ja kateuden tunnetta, ja olla miettimättä miltä näytän kenenkin mielestä. Ja haluan tunea olevani hyvännäköinen, vaikka suurin osa tämän planeetan miehistä ei minua varmastikkaan sellaisena pidä.
Kiitos jos joku jaksaa lukea ja vastata.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Luin kirjoituksen läpi. Näin maallikkona en kyllä osaa sanoa, mikä on "pakkomielteesi" taustalla. Jotenkin itsetuntoon varmaan liittyy? Onko sinua perhessä vähän rohkaistu? Onko isäsi tai ukkisi koskaan sanonut pienenä että oletpa näkki ja kiva tyttö, onko annettu ymmärtää, että naisen menstys on riippuvainen viime kädessä miltä näyttää. Yritätkö jotenkin kontrolloida ja hallita joitan tuolla toistuvalla eleellä?
minunkin on pakko katsella itseäni peilistä tai jostakin mikä heijastaa kuvani monta kertaa päivässä ja ihan ilman syytä.Ihan kuin en tietäisi miltä näytän tai että olenko olemassa?Mulla on on ehkä joku persoonallisuushäiriö.Minulla on todella huono itsetunto ja en ole koskaan itseäni rakastanut,olen tuntenut itseni ulkopuolikseksi ja muita huonommaksi koko ikäni.Monet naiset pitävät minua komeana vaikka en sitä itse koskaan pysty peilistä näkemään.Ahdistaa.
Onhan tuo ainakin joissain määrin normaalia. Melkein kaikilla tytöillä on lapsena ja teini-iässä sellainen tunne, että juuri minä olen se kaikkein rumin tyttö tässä maailmassa. Sitten aikuisena huomaa, ettei olekaan aivan niin kauhean näköinen ja voi olla jonkun mielestä jopa kaunis.
Moi,mulla on ihan sama juttu. Ainut ero on etten ole teini-ikäinen.
Peilailen jatkuvasti itseäni enkä voi lopettaa sitä. Inhoan itseäni ja
kasvojani..monesti en edes voi mennä ulos,koska olen niin ruma.
Mulla on ollut tämä(bdd) melkein aina.En voi mennä ihmisten ilmoille ellen
näytä "täydelliseltä". Saatan meikata tunteja ja kammata hiuksia..
Mulla on pakkoneuroosi tämän asian suhteen,
enkä voi sille mitään. Olen ruma vaikka kuka sanoisi mitä.
Taas näitä jonniin joutavia alotuksia, joilla ei ole yhtään mitään virkaa, täyttä kompostointijätettä koko roskaviesti..
Mitä yleensä provoilet täällä jos et ymmärrä kautta ei kiinnosta? Näillä palstoilla on oikeasti OIKEITA IHMISIÄ HUOLINEEN JA MURHEINEEN! Voisit vähän osottaa respectiä jos siihen kykenet!!?
Ei sinun ole pakko lukea jos ei jutut miellytä. Ilmeisesti et ole koskaan kuullutkaan BDD:stä. Se on vakava mieleinterveydenhäiriö, johon pitää hakea apua. Jos ei niin tee, se saattaa johtaa jopa itsemurhaan, joten vakavasta asiasta on siis kyse. Itselläni on tullut viimeisen vuoden aikana samankaltaisia oireita kuin aloittajalla. Ajattelen jatkuvasti ulkonäköasioita ja pidän itseäni vastenmielisenä, ihan superrumana. Olen vältellyt peiliin katsomista n. vuoden enkä siitä syystä ole meikannut ollenkaan. En juuri liiku missään nykyään sillä pelkään että muut ihmiset arvostelevat ulkonäköäni, pelkään että he nauravat minulle enkä pidä ihmisten tuijotuksesta. Tämä asia ahdistaa ihan jumalattomasti ja se vaikeuttaa elämistä.
ohutnahkaisen narsismin muoto. Se ei tee teistä pahoja.
Keskittykää mieluummin itsenne ulkopuolisiin asioihin ja kapinoikaa tuota median aiheuttamaa paskaa vastaan.
Ei ole narsismia nähnytkään. Kannattaa otta asioista selvää ennen kuin avaa suunsa.
Mulla todellakin on pakkomielle kasvonpiirteistä! Koko ajan on pakko tuijottaa peiliin, vaikka tiedän, että olen ruma enkä siitä miksikään muutu. Mulla on kaksoisleuka ja finnejä ja ihan hemmetin huono itsetunto. Olen yrittänyt nostaa sitä koko ajan muttei vaan onnistu. .___.
Minä olen 36 ja kärsin BDD:stä. Aloittajan kuvailema ihminen voisi olla minä kaksikymmentä vuotta sitten. Minä kärsin lisäksi pakko-oireisesta häiriöstä, joten on aika piinallista pohtia koko ajan ulkonäköään ja sitä samaa nenänmuotoa. Kohteet joista kannan huolta, ovat vaihtuneet. Ajan myötä oireet ovat myös muuttuneet. Ensin ahdistusta ja peittelyä, meikillä ja vaatteilla. Nyt paniikkikohtauksia ja sosiaalisten tilanteiden välttelyä. Kasvot ovat niin näkyvä kehon osa, että peittely on vaikeaa. En voi kulkea myöskään huppu päässä, koska en haluaisi ulkopuolisten tietävän kuinka ahdistunut olen ulkonäköni suhteen.
Pointtini oli siis, että pahimmillaan oireet voivat ajan myötä pahentua. Kannattaa olla yhteydessä ammattiapuun, jos oireet alkavat merkittävästi haitata arkipäivästä selviytymistä. Ainakin minulla on vakavia itsetunnon ongelmia, joista kuitenkin saattaa kärsiä tavallaan tietämättäänkin.
Kännykän videokameralla saa itsestään paljon paremman käsityksen kuin peilin kautta. Peili valehtee ja valehtelee paljon.
Avasin Tukiasemalla viestiketjun BDD:stä, olisi välillä kiva keskustella muiden BDD:stä kärsivien kanssa. Kaikille kiinnostuneille: tervetuloa.
http://www.tukiasema.org/viewtopic.php?f=16&t=4028
Jos linkki ei toimi, niin viestiketju löytyy täältä: tukiasema (piste) org > Yleistä mielenterveydestä > BDD, dysmorfinen ruumiinkuvan häiriö