Olen esikoisen äiti ja olen viimeaikoina tuntenut itseni jotenkin riittämättömäksi, ehkä lievääkin masennustakin on ja jopa joitakin pakkoajatuksia (tätä ei kylläkään ole diagnosoitu). Rakastan vauvaani hyvin paljon, joskus ehkä liiankin paljon koska laitan hänet tärkeysjärjestyksessä aina ykköseksi. Joskus jopa niin intensiivisesti, että unohdan oman hyvinvointini. Muistan kuinka olin ihan sekaisin kun pääsin sairaalasta kotiin. Ennen pidin hyvää huolta ulkonäöstäni ja meikkasin päivittäin, sitten sekin jäi enkä ollut mikään nätti ilmestys. Suihkussakäyntiväli pitkittyi jopa neljään päivään, hiukset oli nopeasti hutastu ylös ja olivat rasvaiset. Minua vaivasi jopa pelkästään se, että menin laittamaan pesukoneen päälle eikä vauva ollut näköetäisyydellä. En pysty antamaan vauvaa kenellekään hoitoon kun sitten mietin aina että meneeköhän siellä hyvin?
Mietin kokoajan että onko vauvalla hyvä olla ja jos ei ole, alan soimaamaan itseäni. Nukun todella huonosti, vaikka vauva nukkuisi ihan hyvin niin silti nukun vain pinnallista unta ja aamulla ei ole ikinä sellaista tunnetta että olisin nukkunut hyvin. Varmaan siksi kun ajatukset pyörii päässä että milloin vauva herää jne. en osaa rentoutua ja unilääkettäkään en viitsisi ottaa.
En halua että vauva itkee, saatan mennä imettämään vauvaa vaikka kesken syöntini. Olen liian uhrautuva ja joskus mietin että olen ihan pöljä kun reagoin aina niin herkästi kaikkeen. Eihän se pidemmän päälle hyväkään voi olla? Vaikka lapsi katselee minua sitterissään ihan tyytyväisen näköisenä minulle tulee huono omatunto kun siivoan siinä samalla vaikka se onkin tärkeää pitää huusholli kunnossa. Mietin että onkohan vauvalla tylsää että mitä viihdykettä keksisin. Nakkaan hänen eteensä lelun mutta sitten mietin että "tuo on sama vanha lelu onkohan jo kyllästynyt siihen?" kyse on siis pian 4,5 kk vanhasta vauvasta.
Vauvalle ei vielä kelpaa tutti eikä tuttipullo joten en pysty menemään minnekään kuin vauva mukana. Välillä voi mennä viikkokin kun emme käy missään. Asumme melko syrjässä palveluista. Minulla ei ole enää ystäviä, ennen oli mutta nyt kaikki on kaikonnut. Olen tosi huono pitämään kehenkään yhteyttä. Auttakaa... pelkään että tulen vielä hulluksi!
Mietin kokoajan että onko vauvalla hyvä olla ja jos ei ole, alan soimaamaan itseäni. Nukun todella huonosti, vaikka vauva nukkuisi ihan hyvin niin silti nukun vain pinnallista unta ja aamulla ei ole ikinä sellaista tunnetta että olisin nukkunut hyvin. Varmaan siksi kun ajatukset pyörii päässä että milloin vauva herää jne. en osaa rentoutua ja unilääkettäkään en viitsisi ottaa.
En halua että vauva itkee, saatan mennä imettämään vauvaa vaikka kesken syöntini. Olen liian uhrautuva ja joskus mietin että olen ihan pöljä kun reagoin aina niin herkästi kaikkeen. Eihän se pidemmän päälle hyväkään voi olla? Vaikka lapsi katselee minua sitterissään ihan tyytyväisen näköisenä minulle tulee huono omatunto kun siivoan siinä samalla vaikka se onkin tärkeää pitää huusholli kunnossa. Mietin että onkohan vauvalla tylsää että mitä viihdykettä keksisin. Nakkaan hänen eteensä lelun mutta sitten mietin että "tuo on sama vanha lelu onkohan jo kyllästynyt siihen?" kyse on siis pian 4,5 kk vanhasta vauvasta.
Vauvalle ei vielä kelpaa tutti eikä tuttipullo joten en pysty menemään minnekään kuin vauva mukana. Välillä voi mennä viikkokin kun emme käy missään. Asumme melko syrjässä palveluista. Minulla ei ole enää ystäviä, ennen oli mutta nyt kaikki on kaikonnut. Olen tosi huono pitämään kehenkään yhteyttä. Auttakaa... pelkään että tulen vielä hulluksi!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Voi ei ...
kuulostaa ihan synnytyksen jälkeiseltä masennukselta. Hormonit ja univelka pistävät pään sekaisin. Itselläni oli aivan samanlaista juuri tuossa vaiheessa, etenkin, kun vauva ei sallinut minun mennä hetkeksikään näköpiiristä pois. Heti tuli ankara parku.
Nyt, kun lapsi on yli yksivuotias, tilanne on paljon helpompi. Minulla on myös hyvin kevyt masennuslääkitys. Elämä hymyilee :)
Sitterissä istuminen ja äidin puuhien katselu on vauvasta kivaa. Äitihän voi siinä samalla selittää ja jutella, mitä tehdään. Itse kävin suihkussa juuri niin: laitoin vauvan sitteriin ovensuuhun (pieni kylppäri). Pyykit ripustin sillä tavalla, että välillä vauvan huviksi heiluttelin paitoja ja sukkia. Kyllä vauva sitten satavarmasti parahtaa, kun tahtoo huomiotasi! Jos hän rauhassa kellii ja katselee ympärilleen, hän on tyytyväinen - luota siihen. Vauva tarvitsee myös vähän "omaa aikaa".
Muistathan myös, että ei se kämpän siisteys ja hiusten puhtaus ole nyt niin kamalan tärkeätä. Tärkeämpää olisi, että voisit itse paremmin, etkä stressaisi sellaisista asioista, joilla ei nyt oikeasti ole mitään väliä. Tiedän: helpommin sanottu, kuin tehty. Kun vauva nukkuu, tee jotain omia juttuja. Katso leffaa itkuhälytin kaulassa tai lue kivaa kirjaa - tai mitä nyt tahdotkaan tehdä.
Voin suositella sinulle Manduca -kantoreppua (ergonominen!) tai kantoliinaa. Meidän tyttö hermostui kantoliinaan parin kuukauden iässä ja puolen vuoden paikkeilla alkoi kantoreppu olemaan huippujuttu.
Jos olosi huononee, mene lääkärille juttelemaan. Se, että iskee väsymys ja ahdistus, ei tee kenestäkään huonoa äitiä. Oikeasti.
Sinun pitäisi päästä nyt henkisesti rentoutumaan, tiedät sen itsekin. Olet koko ajan varautunut ja jännitystilassa.
Vauvahan ei ole koko aikaa rinnalla? Voit siinä syöttöjen välissä käydä tunninkin ihan helposti kaupassa/kirjastossa/lenkillä ja anna isälle vastuuta ja näytä luottavasi myös häneen. Jos ei ole isää, kokeile pyytää isovanhempia/sisaruksiasi avuksi ja jos ei ole ketään niin perhetyö auttaa. Parhaimmassa tapauksessa lapsesi nukkuu sen tunnin ajan kun olet poissa.
Tilanteesi kuulostaa jo niin huolestuttavalta, että toivon, että saat apua. Ja sen saaminen lähtee ensimmäisenä sinusta.