Mikä mulla on :(

En oikeen osaa selittää näitä mun ''oireita'', mutta aion yrittää. Oon siis nyt 19-vuotias tyttö ja lukiossa viimeistä vuotta.

Kun olin 14-15-vuotias mulla oli anoreksia. Tiedostin sen itse jo siinä vaiheessa ku olin vielä kotona. En vaan osannut enkä uskaltanut tehdä asialle mitään kun mieli oli sairas. Ootin vaan, että joku auttais ja pistäis minut hoitoon ja niin lopulta onneksi kävi. Painoin tällöin 34 kiloa ja sydän ois voinut pysähtyä millon tahansa, niin huonossa kunnossa oin. Muistan vieläkin sen kivun mitä oleminen ja eläminen tuotti. Niin henkisesti kun fyysisestikin. Olin sen takia siis sairaalahoidossa 11 viikkoa, jonka jälkeen jatkoin kontrolleissa käyntiä ja terapiaa. Mää en oikeen koskaa kokenut, että tuosta ulkopuoliselle puhumisesta ois ollut hyötyä. Ehkä se tuntui siltä vaan siksi, että niissä oli pakko käydä. Musta tuntuu, että tein paranemistyön itse pääni sisällä. Mää vaan yksinkertasesti päätin, että haluan parantua. En tiiä onko tuo edes mahdollista, mutta mulla se kävi niin. Ajattelin, että jos haluan päästä siitä laitoksesta joskus ulos niin mun pitää saada paino korjataantumaan. Mun syömistä valvottiin, mutta pikkuhiljaa aloin ottaa siitä itse vastuuta. Mun sairauteen ei liittynyt oksentamista eikä itsetuhoisuutta. Alussakin siis (ennen kun pääsin sairaalaan) tiedostin että näytin luurangolta, mutta en uskaltanut tai osannut tehdä asialle mitään koska se ahisti vaan niin käsittämättömän paljon.
Kun olin saanut painon kohdalleen pääsin kotiin.

Vielä pari vuotta tuon jälkeen jatkoin lääkärissä käyntejä, terapiaa ja terveydenhoitajalla käyntejä, niin kuin jo aikaisemmin mainitsin. Tuon ajan, ennen sairaalaa ja sen jälkeistä elämää mulla oli tavallaan erilaisia mielialajaksoja. Välillä ei ahistanut, ja välillä se oli ihan sietämätöntä. Oon myös pahimman luokan perfektionisti ja luulen että se osaltaan laukasi mulla syömishäiriön. En ollut koskaan itelleni tarpeeksi hyvä vaan pyrin aina parempaan (joka tuolloin oli laihempaan...) Mulla oli siis jaksoja jolloin välillä mulla oli kaikki ihan ok, välillä kaikki ja koko elämä oli niin mahtavaa etten tiennyt miten päin olla ja välillä masentuneempia jaksoja.. Mikään ei huvittanut ja olo oli ihan turta.

Lukion ykkösen vedin ihan täysillä. Mulle ei riittänyt kun 9 ja 10 numeroiksi, opiskelin todella paljon ja sai kiittää onneaan jos meni jotenkin sotkemaan mun rutiineja. (olin jatkuvasti ihan järkyttävän kireä joskin välillä taas tuli niitä onnellisuusjaksoja) Rutiineja oli siis koulu, syöminen, läksyt ja urheilu. Kavereita mulla on aina ollut paljon ja hyviä ystäviä muutama. Niitäkin ehdein näkemään kun mun päivärytmi sen salli. Mulle on tuottanut (ja tuottaa vieläkin) ihan kamalaa ahdistusta jos joku muu kuin minä itse sotkee mun suunnitelmat. Esimerkkinä vaikka se että oon suunnitellut päivän menevän tietyllä tapaa. Sitten jos joku pakottaa mut vaikka jättämään jumpan väliin ja hoitamaan lapsia, niin se melkeen romahduttaa mun maailman. Tässä en tarkoita urheilua pakkomieleenä, vaan sitä että mun suunnitelmat muuttuu ja en voikkaan edetä sen ''suunnitelman'' mukaan.

Tuosta perfektionismista sen verran, että mulla se pätee (päti) kaikkeen. Ulkonäköön, urheiluun, opiskeluun, tulevaisuudensuunnitelmiin (ammatiksi lääkäri). En vaan riittänyt (edelleenkään) itelleni tällasena kun oon. Tässä tulee taas jaksottaisuus mukaan. Välillä näytän peilistä ihan siedettävältä ja jopa kauniita. Välillä taas joltain ihan järkyttävältä ja tekisi vaan mieli jäädä sänkyyn.

Yksi ongelma mulla on se, että en oikeen osaa olla paikallaan. Rakastan sitä, kun päivät etenee tietyllä rutiinilla ja on tekemistä. Jos mun pitäisi olla tekemättä _yhtään mitään_ vaikka viikon verran niin tulisin varmaan hulluksi omien ajatusteni kanssa (jos en jo ole....).

Oon ihan äärettömän stressiherkkä. Nyt mulla on kirjoitukset ja oon suunnilleen linnottautunut neljän seinän sisälle. En oo nähnyt mun kavereita kun pari kertaa ja perhettä pari kertaa. Oon siis asunut omillaan 1 ½ vuotta nyt. Se ahdistuksen määrä jos en oo tehnyt sitä mitä aioin. Se tuntuu ihan ylivoimaselta ja saatan lamaantua sen seurauksena täysin. Pari päivää voi mennä ihan ''usvassa''. Sitten otan itteäni niskasta kiinni ja jatkan. Oon myös ÄÄRETTÖMÄN räjähdysherkkä. Saatan olla ihan normaali alkupäivän, mutta sitten kun joku edes pieni juttu ärsyttää niin mun lähellä ei kannata olla. Tääkin menee yleensä hetkessä ohi jo ja kohta oon taas ''tavallinen''.

Urheilu on mulle pakkomielle ja on aina ollut. Mulla on kamala lihomisen pelko, vaikka en enää anorektisia ajatuksia itessäni tunnistakaan. Ihailen nykyisin lihaksikkaampaa ja urheilullisempaa kroppaa. Vaikka ite oon hoikka (164/54) ja perus nätti, niin välillä peilistä kurkistaa sellanen hirviö, etten tiiä mitä tehdä. En varmaan ikinä kelpaa itelleni miltä vaan näyttäisin. Aina voi pyrkiä ''parempaan'' ja pitää vaan puskea eteenpäin....